Retkikunta lähti aamulla liikkeelle aivan uudenlaisella innolla saatuaan hevoset takaisin. Emmin kohdalla innostukseen toki liittyi muitakin seikkoja. Hänen oli vaikea estää suupieliään nousemasta huomiota herättävästi kohti korvia ja hänen askeleensa kulki hyvin kevyesti. Ainakin hänen katsellessaan Samuelia. Samuelia, jonka jäntevä vartalo kaartui viehättävästi hänen poimiessaan maasta matkatavaroita sitoakseen ne satulan taakse. Samuelia, jonka vietävän kauniit silmät mittailivat ratsua kuin tarkistaakseen, oliko siitä pidetty hyvää huolta. Samuelia, joka ei sanonut hänelle sanaakaan.

Emmin vatsassa pyöri miellyttävä perhosparvi, eikä hänkään sanonut mitään Samuelille, kun ympärillä oli muita. Mutta kun oltiin päästy liikkeelle hän hakeutui jälleen ratsastamaan Samuelin vierelle jonon hännille. Hän yritti viritellä jonkinlaista silmäpeliä, kun ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta siitä ei pahemmin tullut mitään.

“Hei”, Emmi sanoi lopulta pehmeän makealla äänellä, “etkö sinä aio sanoa mitään sen eilisen jälkeen?”

“Eilisen?” Samuel toisti ja katseli tietä ajatuksissaan.

“Älä viitsi”, Emmi vastasi ja alkoi jo tympääntyä siihen, ettei toinen käyttäytynyt kuin olisi pitänyt. “Sinä sanoit minua ruusuksi tai jotain ja suutelit…”

“Mm?”

“Kai se nyt hitto soikoon jotain merkitsee!”

Nyt Samuel viimeinkin suvaitsi kohdistaa huomionsa Emmiin. “Minä puhun ja teen mitä vain, kun olen humalassa. Sinun kaikista ihmisistä pitäisi tietää se parhaiten.”

Emmi tuijotti toisen kasvoja uskomatta korviaan. Samuel ei edes ollut mitenkään tyly, vain totesi tosiasioita maustaen sen jopa pienellä hymyllä. Ja tietenkin Emmin olisi pitänyt tietää, millainen hän oli juotuaan, totta kai. Mutta hän olisi voinut lyödä vetoa, että eilisiltaisessa oli ollut jotain aitoa…

“Yritätkö väittää, että… että…”

“Emmi, olen pahoillani, jos siellä mistä sinä tulet suudelma tarkoittaa jotain ikuista rakkautta tai jotain, mutta täällä asiat on erilaisia. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, niin kuin et ottanut viimeksikään…”

“Minä sinulle henkilökohtaiset näytän”, Emmi mutisi kiukkuisena ja loukattuna kannustaen hevosensa kulkemaan hieman nopemmin. Samuel ei yrittänyt pyytää häntä jäämään ja Emmi oli liiaksi tunnekuohunsa vallassa, jotta olisi viitsinyt edes ottaa tarkemmin selvää siitä, mihin “viimeksi” aivan tarkalleen ottaen viittasi. Hän ohitti Aleksin ja Mikaelin ja jäi ratsastamaan Magdan perään. Kuin tehdäkseen selväksi, että hän leikkisi mieluummin rouvan palvelijatarta kuin puhuisi Samuelille.

Emmiä otti päähän ja pahasti. Toisaalta hän tunsi myös olonsa loukatuksi, ehkä vähän nöyryytetyksikin. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen uskoa, ettei Samuel ollut tarkoittanut mitään. Ehkä kyseessä olikin jokin saamarin tunnevamma, jonka sisaren ja parhaan ystävän menettäminen näin pienen ajan sisällä oli aiheuttanut, eikä Samuel uskaltanut kiintyä liiaksi kehenkään. Teoria olisi ollut helpompi uskoa, jos Samuel ei olisi hetki sitten käyttäytynyt, kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Ja toisekseen, vaikka Emmi olisi ollut oikeassa arvelunsa kanssa, hänet oli silti torjuttu.


[Tämä oli viimeinen suora jatko-osa]