Emmi oli koko päivän raatanut hiki päässä keittiössä, sillä hän oli viimein ilmoittanut Vernalle olevansa tarpeeton sairaanhoitotehtävissä. Tytön täytyi totutella kuumaan keittiöön melkein kokonaan uudelleen, joten nyt päivällisaikaan hän tunsi tauon tosiaan tulleen tarpeeseen. Hän oli tullut syötyään haukkaamaan vähän raitista ilmaa ja ilmeisesti ajoitus oli ollut oikein hyvä. Tyttö istui parhaillaan kartanon keittiönoven portailla, kun ryhmä miehiä ratsasti pihaan. Hetkeä myöhemmin Samuel kiirehti sisältä heitä vastaan ja joukko jäi juttelemaan palvelijoiden viedessä hevoset talliin. Emmi erotti Kristianin juuri tulleiden joukosta ja tunsi pienen jännityksen pistoksen. Mitähän kerrottavaa tällä oli? Ja miten se vaikuttaisi Emmin elämään? Jotain ainakin tulisi tapahtumaan, se oli varmaa.

Tyttö keskittyi aikansa kuluksi tarkkailemaan miehiä, eikä näkymissä ollut mitään valittamista. Näin kaukaa ei oikein osannut sanoa mitään tarkkaa yhdenkään miehen iästä, mutta mitä heidän liikkeistään ja silhueteistaan osasi sanoa, he saivat Emmiltä oikein hyvät pisteet; heitä katsellessa mieleen tuli sellaisia sanoja kuin “notkea“, “jäntevä“ ja “voimakas“. Kaikki pihalla olijat olivat selvästi sopivan lihaksikkaita olematta silti mitään ylettömiä muskelihirmuja. Ihan mukavasti heillä vaikutti olevan pituuttakin. Emmi oli sen verran kaukana, että hän saattoi huoletta antaa silmiensä punnita pihalla seisojia ilman pelkoa tarkkailun paljastumisesta. Vielä kun olisi ollut joku, jonka kanssa pohdiskella havaintoja ja jakaa mielipiteitä.

Hetken keskenään keskusteltuaan joukkio lähti valumaan kohti kartanon pääovea. Puolessa välissä pihaa Samuel tuntui huomaavan Emmin olevan keittiön rappusilla ja kaikesta päätellen kehotti muita menemään edeltä. Toisten mentyä Samuel suuntasi Emmin luo ja tytön tietoisuuteen iskeytyi se seikka, että hän oli hetkeä aiemmin analysoinut myös Samuelin vartaloa. Eikä poika ollut pärjännyt vertailussa lainkaan huonosti. Lisäksi tämän silmistä säteilevä innostus ei ainakaan rumentanut häntä hiukkaakaan. Sensuuntaiset ajatukset tekivät Emmin olon kiusaantuneeksi ja hän oli täysin varma siitä, että sen kaiken saattoi lukea hänen kasvoiltaan. Hänen onnekseen Samuel oli liian tohkeissaan saamistaan uutisista, ettei hänellä ollut aikaa ruveta tutkailemaan Emmin mielenliikkeitä.

“Näit varmaan, että Kristian tuli”, Samuel sanoi päästyään tarpeeksi lähelle, “Hänellä on mukanaan taitavia ja hyvin koulutettuja sotilaita ja maan paras jäljittäjä ja niiden avulla me pelastamme talikkien ottamat vangit. Ne tosiaan ovat vaatineet von Aminoffin suvulta lunnaita, mutta tietenkin se on turhaa. Onni, että Kristian pitää talikkien iskua omana syynään, muuten pitäisi repiä jostain täältä jotain talonpoikia mukaan eikä siitä mitään tulisi. Me lähdetään heti huomenna aamulla ja…”

“Ketkä kaikki sinne on lähdössä?” Emmi kysyi keskeyttäen innostuneen puhetulvan. Samuelista näki, että hän oli odottanut näitä uutisia kovasti ja oli enemmän kuin tyytyväinen, kun odottelu täällä tyhjänpanttina oli viimeinkin ohi. Emmi vain ei ollut varma omasta innostuksestaan asian suhteen.

“Minä, Kristian ja ne viisi miestä, jotka hän toi mukanaan”, Samuel vastasi.

“Kauanko se pelastusjuttu kestää?”

“Ehkä parisen viikkoa. Talikkit eivät asu ihan naapurissa, ensin pitää kulkea ratsain jälkien perässä vuorille asti - siihen menee kai pari kolme päivää - ja sitten vuoristossa menee varmaan saman verran ja paluumatka voi kestää vähän kauemmin. Jos me saadaan heidät vapautettua. Sitä täytyy vielä miettiä tarkemmin. Mutta sanotko keittiön väelle, että kaikkien toivotaan tulevan suureen ruokasaliin puolentunnin kuluttua.”

Emmi nyökkäsi ja lähti saman tien toteuttamaan ohjeita. Näköjään hän sitten saisi olla totaalisen yksinäinen lähipäivinä tai jopa -viikkoina. Olihan hän yrittänyt ystävystyä muiden piikojen kanssa, mutta hän ei vain tuntenut oloaan täysin mukavaksi näiden kanssa. Koko ajan sai pelätä, että sanoi jotain, josta muodostuisi juoru. Hän olisi mielellään ollut sellaisten ihmisten seurassa, jotka tunsivat hänen salaisuutensa ja siten hänen ei tarvinnut erikseen pelätä sen paljastumista ja muutenkin piti esittää paljon vähemmän muuta kuin oli, mutta tietysti molempien piti lähteä johonkin pahuksen vuoristoon leikkimään sankareita. Pah. Tietenkin ne olivat erittäin itsekkäitä ajatuksia ja totta kai Samuelin piti lähteä pelastamaan omia vanhempiaan. Emmi vain olisi halunnut, ettei olisi tarvinnut jäädä yksin.

Emmin viesti sai keittiössä aikaan melkoisen kuohunnan. Oli miltei koomista, kun pienin väliajoin joku piioista lähetettiin katsomaan takkahuoneessa olevasta koristeellisesta kellosta, joko puolituntinen oli kulunut. Lopulta suunnilleen koko kartanon väki kokoontui kuningaspeuran valvovan silmän alle ruokasalin reunoille ja tuijottelivat uteliaina pitkän pöydän ympärillä seisoskelevia miehiä, joista kukaan oli tuskin täyttänyt neljääkymmentä, mikäli Emmi mitään osasi sanoa. Heistä tuli vähän mieleen se juttu pitkistä ja vaaleista arjalaisista - vai mitenkä se oli - ainoastaan yksi oli tummempi mutta hänkin vain hiustensa sävyltä.

Pöydälle oli levitetty suuri kartta, jota vähän väliä tökittiin sormella. Pöydän ympärillä olijat puhuivat paljon keskenään hioen vielä retken yksityiskohtia, mutta toisinaan jotakin ilmoitettiin tiedonjanoiselle yleisölle ja välillä joku palvelija lähetettiin hakemaan jotakin tai selvittämään jokin asia. Emmistä se oli kuolettavan tylsää. Enimmäkseen kartanon palvelijoille ilmoitettavat asiat olivat sellaisia, jotka hän jo tiesi.

Lopulta tultiin jonkinlaiseen lopputulokseen. Suurin osa palvelijoista oli jo keräämässä tarvikkeita kokoon retkeä varten. Emmi oli jo aikeissa lähteä pois itsekin, sillä kukapa häntä täällä kaipasi. Jostain syystä Kristian näytti vaivaantuneelta ja ehkä vähän nololtakin ja Emmi kuuli juuri ja juuri hänen sanovan Samuelille: “Olen tainnut unohtaa jotakin aika tärkeää…”

Samuel katsoi serkkuaan kysyvästi ja tämä jatkoi, jos ei nyt ihan ääntään hiljentäen niin ainakaan hän ei pitänyt erityistä meteliäkään: “Minun kyllä piti etsiä Myrdiasta parantaja tulemaan mukaan, mutta… En käsitä miten sellaisen asian voi unohtaa. Talikkit eivät tosin yleensä ole väkivaltaisia vangeilleen, mutta me emme voi tietää, missä kunnossa he ovat ja jaksavatko he kulkea koko kotimatkan. Minä…”

“Älä nyt. Tiedäthän sinäkin, että meillä on Tuulinotkossakin parantajia. Olettaen, ettei vanha Verin ole aikeissa lähteä mukaan, täältä löytyy kyllä hänen oppilaitaan”, Samuel vastasi ja Emmi tunsi jännityksen aallon vellovan vatsassaan - hänen ei siis tarvitsisikaan tylsistyä hengiltä Tuulinotkossa. Mutta Samuel jatkoikin: “Seela voi lähteä, hänhän on ollut Verinin oppilaana jo… vuoden?”

Sekä Emmin että Seelan reaktiot olivat hyvin samanlaiset: kummankin kasvoilta paistoi pohjaton tyrmistys. Emmistä äskeinen vaikutti henkilökohtaiselta loukkaukselta, vai oli Seela jotenkin parempi kuin hän? Emmi oli suorastaan sanaton närkästyksestä. Seela seisoi melko lähellä Emmiä ja alkoi puhua säikähtäneen näköisenä: “A-anteeksi herra, mutta Verin on itse sanonut, että minä olen täysin toivoton. Ei minusta ole mitään hyötyä, herra. Emmi on taitava, aivan loistava, vaikka onkin opiskellut vähemmän aikaa, olettehan nähneet sen itsekin, herra. Hän voi lähteä.“ Piika lopetti puheensa syvään niiaukseen.

“No sitten Emmi tulee”, Samuel sanoi kuin asia olisi hänelle oikeastaan yhdentekevä. Emmillä oli ollut hiukan aikaa järjestää ajatuksiaan ja hän oli nyt erittäin syvästi loukkaantunut. Hän ei sitten olisikaan kelvannut arvon herran matkaseuraksi vai? Eikö hän muka ollut näyttänyt olevansa tarpeeksi pätevä? Kenenköhän ansiota oli, että arvoisa herra oli ylipäätään elävien kirjoissa? Ei ainakaan Seelan, niin ei tosiaan. Vai oliko Seela kenties häntä fiksumpi tai kauniimpi? Siitäkö se oli kiinni? Tyttö oli myös hyvin ihmeissään Seelan kehuista.

“Miksi sinä sanoit minun olevan parempi?” Emmi kysyi Seelalta hiljaa päästyään tämän lähelle.

“Mieluummin sinä kuin minä”, piian vastauksesta kuului, ettei hän mielellään olisi puhunut Emmille, “Minua ei erityisemmin huvita kuolla mihinkään vihoviimeiseen vuoristoon.” Seela katsoi Emmiä kuin typerystä ja astui sitten pari askelta poispäin.
Miehet alkoivat poistua ja Emmi viitattiin tulemaan heidän luokseen. Seurasi lyhyt esittely, Kristianin mukana tulleiden nimet olivat Aleksanteri, Erik, Venni, Roobert ja Mikael ja he kaikki olivat viimeisen päälle koulutettuja sotilaita ja Venni oli lisäksi harvinaisen taitava jäljittäjä. He myös selvästi tiesivät olevansa maan parhaita alallaan. Kaikki tunsivat myös talikkit ja näiden tavat. Ilmeisesti heillä oli jo vahva aavistus talikkien piilopaikan sijainnistakin. Mikaeliksi kutsuttu pitkä ja harteikas mies tarkasteli Emmiä ja esittelyjen sun muun pakollisen jälkeen hän totesi: “Eikös tyttö tarvitsisi jotakin vähän käytännöllisempää vaatetta päälleen?”

Samuel mittaili Emmiä katseellaan ja sanoi sitten puhuen ärsyttävästi miehille kuin Emmi ei edes olisi paikalla: “Hän taitaa olla aika samankokoinen kuin minun entinen palvelijani. Minä huolehdin niistä vaatteista.”

Muutama palvelija lähti näyttämään, mistä vieraat saisivat levähdyspaikan ja syötävää, ja Emmi lähti Samuelin ja Kristianin perässä kartanon sisuksiin. Tytöstä tuntui, että nuo sotilaat epäilivät, oliko häntä viisasta edes ottaa mukaan. Tapa jolla häntä oli tervehditty kertoi jotakin sen suuntaista eikä Emmi sitä ihmetellytkään, tarkemmin ajatellen. Hänhän oli teinityttö eikä koulutettu soturi tai mikään sellainen ja oliko hän loppujen lopuksi niin pätevä parantaja, että hänestä olisi hyötyä? Seelan sanatkin nousivat taas mieleen, oliko hän oikeasti vaarassa menettää henkensä, jos lähtisi mukaan? Miksi Samuel oikeastaan olisi ennemmin ottanut mukaan Seelan kuin hänet? Dipperi ilmestyi kuin kutsuttuna istumaan viereiselle ikkunalaudalle ja tyttö jättäytyi hieman jälkeen aatelisista.

“Dipperi hei”, hän aloitti puhuen hiljaa jotta muut eivät kuulisi häntä, “Tuletko sinä minun kanssani?”

“Ai talikkeja jahtaamaan? Ei, en tule. Minä menen kotiin. Verinillä on taatusti meikäläistä jo kova ikävä - ja mikäs ihme se on?”

“Olisit kiltti, sinä voisit neuvoa mua ja…”

“Kyllä sinä pärjäät, ei sinua otettaisi mukaan, ellei sinusta ajateltaisi olevan jotakin hyötyä. Tämä saa olla sinun tulikokeesi. Olisitko ystävällinen ja avaisit tämän ikkunan?”

Emmi teki kuten käskettiin ja liskokissa kipitti ulos. Emmin piti myös vähän kipittää, ettei hän olisi hukannut Samuelia ja Kristiania näkyvistään.