Emmillä alkoi olla yhä enemmän ja enemmän vapaa-aikaa, sillä hänen potilaansa paranivat hyvää vauhtia eikä hänellä ollut mikään kiire mennä vaatimaan vanhaa paikkaansa keittiössä takaisin. Hänestä tuntui, että hän oli ansainnut pienen hengähdystauon kaiken tapahtuneen jälkeen. Tyttö kyllä tiesi, ettei hänellä oikeastaan pitäisi olla aikaa laiskotella, sillä iso osa kartanon palvelusväestä puuttui, jolloin tehtäviä oli jouduttu muutenkin sekoittelemaan ja osa ihmisistä teki vähän niin kuin kahta vuoroa. Emmi puolusteli toimettomuuttaan itselleen siten, että hänhän oli aluksi joutunut tekemään töitä yötä päivää, kun sairaat tarvitsivat lääkkeitä tai jotakin muuta melkein jatkuvasti. Emmi oli täysin ansainnut pari päivää, jolloin ei ollut pakko jatkuvasti tehdä jotakin, eikö vain ollutkin?

Kristian oli ollut poissa nyt jo kaksi päivää ja Emmi mietti, mitä hän oli mahtanut saada selville. Tuntui oudolta, että hänen täytyi matkustaa - mikäli Emmi oli oikein käsittänyt - kokonainen päivä päästäkseen juttelemaan perheensä kanssa. Nyt jos koskaan olisi ollut käyttöä nettiyhteydelle tai puhelimille.

Emmi ei ehtinyt kovin kauaa pohdiskella suuria etäisyyksiä ja hitaita kulkuneuvoja, kun Miila ilmestyi hänen luokseen. Ystävä näytti huolestuttavan vakavalta ja pienellä viiveellä Emmi tajusi, että Miilalla oli piian asun sijaan tavallisen maalaistytön vaatteet: Miilan tapauksessa raskas hame oli harmaa ja pellavainen paita hieman nuhjaantuneen valkoinen. Lisäksi tytöllä oli olallaan pieni nyytti.

“Hei”, Miila aloitti hiljaa ja kuulostaen siltä kuin sanojen lausuminen olisi ollut hänelle kaikkea muuta kuin mieluista, “Minä lähden kotiin.”

“Ai… siis… mitenkä?” Emmi takelteli ymmärtämättä aivan täysin, mikä hänen ystävänsä mieltä niin paljon aivasi. Miilan ilmeestä päätellen asia kuulosti vakavalta ja päätös lähtemisestä vaikealta.

“Menen kotiin ja varmaan tulen syksyllä takaisin. Verna sanoi, että saan pitää lomani nyt ja minun vaan pitää päästä pois täältä kaikkien kummitusten keskeltä, minä en enää kestä niitä. Mutta sinua tulee ikävä.”

Emmi alkoi hoksata, ettei Miila ilmeisestikään asunut ihan nurkan takana. Kartano tuntuisi vähän, tai aika paljonkin, tyhjältä ilman Miilaa. Hänhän oli ollut Emmin ensimmäinen ystävä täällä ja ehdottomasti paras. Muut piiat olivat lähinnä hyvänpäiväntuttuja jos sitäkään. Vaikka eihän Emmi ollut viimeaikoina ehtinyt paljoakaan viettää aikaa Miilan kanssa ja silloinkin aiemmin kun olisi ehtinyt, Emmi oli ollut keskittyneempi johonkin aivan muuhun. Hän ei ollut ollut kovin hyvä ystävä.

“Minunkin tulee ikävä sinua”, Emmi sanoi tarkoittaen sanojaan, “Mutta ethän sinä lopullisesti lähde.”

Miila pudisti päätään. “Kyllä minä tulen takaisin. Mutta minun täytyy kohta pitää kiirettä, ettei ajuri joudu odottamaan turhan kauan. Tiesitkö muuten, että tallimestari Artokin kuoli? En tiedä, kuka nyt on ajamassa hevosta, kun hän ei ole enää täällä, mutta kohtahan se selviää.”

Tytöt vaihtoivat vielä erinäisiä toivotuksia ja kiireestä huolimatta lähtöä yritettiin pitkittää. Lähtöihin liittyi aina väistämättä tietynlaista haikeutta ja Emmi huomasi, että häntä melkein itketti. Hän toivotti vielä kerran Miilalle hyvää matkaa ja toinen lupasi tuhannennen kerran, etteivät jäähyväiset olisi lopulliset. Sitten Miila lähti.

Emmi vietti hyvän tovin vain istuen yksinään ja miettien sitä haikeaa oloa, joka hänen sisällään oli. Olisipa hänelläkin paikka, johon paeta kartanon kummituksia, kuten Miila oli asian ilmaissut. Ja kummituksiahan oli. Emmille tosin vähän vähemmän kuin luultavasti muille, sillä kukaan kuolleista ei ollut ollut hänelle aivan erityisen rakas. Mutta muistot kummittelivat silti ja hänellä oli aivan omat haamunsa. Ehkä hänen olisi pitänyt muistaa Miilaa useammin ja jakaa haamut tämän kanssa, mutta nyt sitä oli myöhäistä miettiä. Emmi tunsi olevansa jälleen kovin yksin.