Samuel tiesi, ettei voisi kulua enää kuin parisen päivää ennen kuin he olisivat perillä, mikäli heidän arvionsa pitivät hiukkaakaan paikkansa. Hän oli myös melko varma siitä, että nuo pari päivää riittäisivät helposti tekemään hänet seinähulluksi. Ensinnäkään hän ei osannut päättää, oliko pari päivää liian pitkä vai liian lyhyt aika. Hän olisi halunnut siltä seisomalta marssia talikkien piilopaikkaan ja löytää sellin, jossa hänen perhettään pidettiin, mutta toisaalta juuri sitä hetkeä hän pelkäsi järjettömästi. Aika teki kaikesta vielä monta kertaa pahempaa. Hän ei voinut tietää, mitä periltä löytyisi ja mielikuvitus saattoi joskus olla harvinaisen julma.

Hermot olivat niin pinnalla, että oikeastaan kaikki ympärillä oleva oli tehdä Samuelin hulluksi eikä asiaa juuri auttanut hiljainen päänsärky, joka oli vaivannut poikaa aamusta lähtien. Yleisesti hermoja raastavista asioista ei ollut lainkaan vähäpätöisin pari askelta edellä kävelevä Emmi. Samuel yritti parhaansa, jotta ei olisi ruvennut kiukuttelemaan tytölle tänään, sillä hän ei tosiaan halunnut olla tämän kanssa riidoissa. Toisinaan tyttö näytti hänen silmissään kaikin puolin täydelliseltä ja hetkeä myöhemmin tämä jo ärsytti häntä suunnattomasti. Tosin niinä hetkinä oikeastaan aivan kaikki ärsytti Samuelia, ei pelkästään Emmi - muulien kavioiden tasainen kopina, tuulen kylmyys, vuorten värisävy… sanalla sanoen kaikki.

Nyt oltiin jo päästy ihan kunnolla vuorille. Ei kestänyt kauaa kun ryhmä oli kiivennyt mutkittelevaa polkua niin ylös, ettei paljon tehnyt mieli vilkuilla polun laidan yli kaukana alhaalla siintävään maahan. Polun leveys vaihteli leveän kärrytien levyisestä niin kapeaan, että muulien kanssa oli vaikeuksia. Toisinaan polku teki tiukkojakin mutkia vuorenseinämän mukana, oli melkein kuin jokin jättiläinen olisi tehnyt vuoreen vaakatasossa olevat suuren suuret portaat tai rypyttänyt vuoren pintaan omituisia laskoksia. Ei ollut siis mikään ihme, että talikkit tunsivat olevansa suojassa täällä - minkään vähänkään isomman armeijan kanssa vuoristoon tunkeutuminen olisi ollut suorastaan typerää, jos ei tuntenut paikkaa läpikotaisin ja silloinkin se olisi vaikeaa.

Samuel oli ihan tyytyväinen kapeisiin polkuihin, sillä ne pakottivat keskittymään polulla pysymiseen ajatusten sijaan. Emmi puolestaan näytti vähän väliä ihmettelevän, mitä hemmettiä hän teki tällaisessa paikassa. Ei niinkään huono kysymys. Sitkeyden puutteesta tyttöä ei ainakaan voinut syyttää ja hän olisi taatusti ansainnut palkkion, kun he pääsisivät kotiin. Samuel toivoi, että hänellä vielä siinä vaiheessa olisi vanhemmat, jotka voisivat olla samaa mieltä hänen kanssaan.

“Kuinka kauan me vielä joudutaan marssimaan täällä?” Emmi kysäisi kääntäen päätään perässä tulevaan Samueliin päin. Polku oli jälleen niin kapea, ettei siinä oikeastaan olisi edes mahtunut kävelemään vierekkäin. Turvallista se ei ainakaan olisi ollut.

“Mehän ei varsinaisesti tiedetä, missä talikkien piilopaikka on”, Samuel vastasi, “Mutta ei se voi kaukana enää olla. Ehkä ollaan jo huomenna perillä.”

Emmi nyökkäsi ja keskittyi kiertämään taas yhtä kallioseinämän tekemää mutkaa. Oli ollut todellisia ongelmia saada muuleja kuormineen kulkemaan siitä kohdasta. Tyttö käänsi selkänsä takana avautuvalle pudotukselle nähtävästi välttääkseen alas katsomista. Hän näytti kalpealta. Talvisen kylmä tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ja tuiman päättäväinen, keskittynyt ilme sai hänet näyttämään jonkinlaisen eepoksen sankarittarelta, joka on parhaillaan valmistautumassa taisteluun. Samuel yritti olla tuijottamatta.

Sitten varoittamatta tytön silmissä häilähti outo, etäinen katse ja hänen hento vartalonsa horjahti taaksepäin. Kiljahdus kaikui vastapäisen vuoren seinämästä ja Emmi näytti yrittävän lähteä lentoon heiluttaessaan käsiään niin kiivaasti. Samuel ei ehtinyt edes ajatella ennen kuin jo huomasi rämähtäneensä polulle mahalleen roikottaen Emmiä. Poika oli saanut toisella kädellä kiinni tytön repun olkaimesta ja toisella takista. Kangas risahti epäilyttävästi ja Emmin silmistä vilkahteli paniikki. Tämän sormet puristuivat Samuelin käsivarsien ympärille lujasti kuin rautakahleet, jos adrenaliini ei olisi sillä hetkellä humissut veressä Emmin tiukka ote olisi varmaankin tehnyt kipeää. Nyt sitä tuskin edes tunsi.

Samuel vaihtoi omaa otettaan niin, että hänkin sai kiinni Emmin käsivarsista, jotta ei repisi tämän vaatteita ja sen tähden pudottaisi tyttöä. Kalliota peittävä jäinen vesi, joka oli kaiketi hiljattain satanut, tunkeutui vaatteiden läpi, mutta sille ei oikein ehtinyt uhrata huomiota. Samuel yritti vetää Emmin ylös, mutta huomasikin vain itse luisuvansa lähemmäs reunaa. Hänellä ei ollut mitään, mistä olisi saanut tukea, eikä ilmeisesti ollut Emmilläkään päätellen jalkojen kuumeisesta heilumisesta.

Tytön kiljaisu oli pysäyttänyt jonon ja Samuel näki, miten muut yrittivät taiteilla muulien ohi kuitenkaan löytämättä keinoa, jolla sen olisi voinut tehdä edes jonkinlaisilla mahdollisuuksilla onnistua. Lopulta kulman toisella puolella luovutettiin ja tyydyttiin ainoastaan huutelemaan neuvoja. Niistä suosituin oli “päästä irti” ja pelkkä ajatus kouraisi kipeästi. Ei Samuel voisi katsella, miten Emmi putoaisi kuolemaan, se ei ollut edes vaihtoehto. Vakuuttelu siitä, ettei heidän molempien kannattanut kuolla, sai pojan vain entistä päättäväisemmin tiukentamaan otettaan Emmistä. Miesten huudot saivat tytön silmiin syttymään epätoivoisen kiillon, joka entisestään vahvisti Samuelin mielipidettä siitä, että hän mieluummin putoaisi mukana kuin katselisi toisen humahtavan tyhjyyteen. Hänen päättäväisyytensä taisi välittyä Emmillekin, sillä tyttö näytti rauhoittuvan aavistuksen verran.

Polun kulman toisella puolella käytiin kiivasta keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä. Kristian ei osallistunut huuteluun ja Samuel näki hänen seisovan paikallaan mietteliään näköisenä. Juuri sellaisena, että kohta hän keksisi jonkin nerokkaan idean ja pelastaisi heidät molemmat. Se ajatus ärsytti Samuelia. Ainahan se oli Kristian, joka toimi sankarillisesti ja pelasti päivän, ei koskaan hän. Samuel yritti jälleen vetää Emmin ylös, mutta yhtä laihoin tuloksin kuin aiemminkin. Kallio oli yllättävän liukas.

Kristian alkoi ohjeistaa Robia, joka talutti viimeistä muulia ja oli siten lähinnä Emmiä ja Samuelia, miten hänen pitäisi purkaa muulin kuormaa ja kiivetä eläimen yli auttamaan. Kuulosti siltä, ettei Rob ollut kovin mielissään komennuksesta, mutta totteli käskyä kuitenkin viipymättä, kuten hänenlaisensa sotilaan tulikin. Samuelin olisi vielä vaikeampaa sulattaa sitä, että se nilkki olisi hänen ja Emmin pelastaja - se olisi vielä pahempaa kuin Kristian. Näytti kuitenkin siltä, että kuorman purkuun ja siihen hemmetin kiipeämiseen menisi niin paljon aikaa, että Samuelin käsistä ehtisi loppua voima. Poika kuuli, miten tytön saappaat raapivat kallioseinämää ja hän itsekin yritti löytää jonkinlaisen kolon, johon saisi tuettua jalan. Muuta ei sitten oikein voinut tehdäkään. Piti vain toivoa, että jalansija löytyisi tai pahuksen Rob pääsisi sen muulinsa yli ja vähän äkkiä sittenkin.