Kartano oli täysin poissa tolaltaan ja Emmistä tuntui toisinaan siltä, että hän saattoi olla ainoa järjissään oleva ihminen koko paikassa. Ehkä se tunne johtui osaltaan siitä, että hän oli enimmäkseen tekemisissä vain loukkaantuneiden kanssa ja näistä useimmat eivät olleet henkisestikään kaikkein parhaassa tasapainossa. Onneksi hänellä oli sentään seuranaan Dipperi, muuten hänkin olisi taatusti menettänyt järkensä hyvin nopeasti. Dipperin läsnäolo tuntui myös lisänneen huomattavasti tytön uskottavuutta, sillä ilmeisesti Dipperin kaltaiset “flamiaarit” - kuten otusta kutsuttiin - liitettiin useimmiten arvostettuihin noitiin ja parantajiin. Kaikkien täytyi tietää, että Dipperi asui oikeasti Verinin luona, mutta tämäkään seikka ei tuntunut haittaavan. Ehkä ihmiset halusivat löytää todisteita Emmin pätevyydestä, sillä oli miellyttävämpää ajatella omasta terveydestä vastuussa olevan henkilön oikeasti osaavan asiansa.

Emmi sai nopeasti myös lisää hoidettavia, sillä loukkaantuneita ihmisiä valui kartanoon hitaana virtana parin ensimmäisen päivän aikana. Nyt tulijoista suurin osa alkoi olla kartanon palvelusväkeä, mutta edelleen joukossa oli myös torppareita. Kohta tarvittiin vielä yksi huone sairaalakäyttöön ja Emmille ei juuri hengähdystaukoja jäänyt.

Onneksi kaikille palvelijoille annettiin lupa etsiä itselleen kartanon päärakennuksesta huone, väkeä kun oli jäänyt jäljelle niin vähän, että vierashuoneista riitti nukkumapaikkoja jokaiselle. Emmi majoittui pienehköön huoneeseen lähelle hoidokkejaan. Huone oli hänelle melkoinen ylellisyys, kun oli tullut totuttua jo siihen hyvin ahtaaseen piikojen nukkuma-aittaan. Oli yllättävää, miten taivaalliselta saattoi tuntua nukkua yönsä täysin yksin, omassa huoneessa, aivan oikeassa sängyssä. Patjan pehmeys tuntui niin upealta, että se miltei karkotti painajaisunet.

Käytävät täyttyivät järkyttyneistä ihmisistä ja silti ne olivat aivan liian autiot. Vähän väliä jossain nurkassa näkyi itkeviä piikoja joko yksin tai toisiinsa tukeutuneina pareittain. Kerran Emmin olkaa vasten itki nainen, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla tytön äiti, ja se jos mikä oli omituista. Emmi tunsi, että oli oikeastaan hänen velvollisuutensa lohduttaa kaikkia sitä tarvitsevia ja olla itse se, joka näytti muille esimerkkiä ja pysyi vahvana. Hän tunsi itsensä sen kaiken keskellä kovin irralliseksi, sillä hänhän oli ollut täällä vasta tämän kesän, joka ei edes ollut vielä lopussa. Näiden ihmisten surun ei oikeastaan kuulunut olla hänen surunsa, sillä eihän hän ollut kunnolla edes ehtinyt kiinnittyä Tuulinotkon elämään, kartanohan ei ollut hänen kotinsa eikä hän ollut juurikaan edes tuntenut sen isäntäväkeä. Eihän hänellä oikeastaan edes ollut oikeutta olla järkyttynyt tai suruissaan, vai mitä? Hänen kuului pysyä tyynenä. Eikä hänellä edes olisi ollut aikaa omalle järkytykselleen tai nurkissa itkemisille.

Kristiania Emmi näki hyvin harvoin, sillä ensin tämä oli ratsastanut ympäri metsiä eloonjääneitä etsivien partioiden mukana ja seuraavaksi hän alkoi johtaa siivoustöitä ja kirjoitella kirjeitä eri paikkoihin. Emmi ei mielellään ajatellut sitä siivoamista. Kristian ja muutama tarkkaan valittu mies aloittivat kellarista ja osa siirtyi pian siistimään pihaa. Emmi ei mennyt muutamaan päivään ulos, mutta hänelle kerrottiin, että piikojen aitan edessä oli ollut melkoinen määrä renkien ruumiita ja muutaman liian hitaan piiankin. Nyt Emmille selvisi, miksi kaikki kartanon lähiseudun miehet olivat käyttäneet kaiken liikenevän aikansa kerääntymällä harjoituskentälle. Tuo harjoittelu oli ilmeisesti saanut miehet tuntemaan velvollisuudekseen puolustaa naisväkeä ja jäljet piti nyt siivota pois. Olihan pihalla myös rutkasti hirviöiden ruumiita, eikä Emmi erityisemmin halunnut nähdä niitäkään.

Toinen, mitä tyttö ei mielellään ajatellut tai katsellut, oli hautojen kaivu. Hautoja tarvittiin paljon ja Tuulinotkon kukkulan länsirinteeseen ilmestyi kuoppia ja kumpuja surullista vauhtia. Hautojen kaivaminen oli jotenkin äärimmäisen masentavaa katseltavaa, se teki kuolemasta konkreettista. Ilmeisesti se ja ruumiiden siirtely olivat karmeita tehtäviä myös niihin valittujen miesten mielestä. Eräänä iltana Emmi näki erään rengin itkemässä paikassa, jossa ilmeisesti oli luullut saavansa olla täysin yksin. Huomattuaan tytön mies oli näyttänyt hetken pelästyneeltä ja sitten ilmeisen häpeissään lähes juossut pois. Emmi ei puhunut kohtauksesta kenellekään. Hetken hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli tyttö; kukaan ei olettanut hänen ryhtyvän kaivamaan hautakuoppaa ja hän olisi saanut itkeä ihan kenen tahansa nähden.

Toisinaan Emmiä ja hänen potilaitaan kävi tervehtimässä myös Verna. Hänellä oli useimmiten mukanaan Adalmiina, sillä pikkutyttö oli annettu hänen hoitoonsa. Verna selvästi tunsi samanlaista velvollisuutta pysyä rauhallisena kuin Emmikin. Hänen ryhtinsä oli yhtä suora kuin aina ennenkin ja hän vastaili lohdullisen itsevarmalla äänellään milloin kenenkin kysymyksiin. Ainoastaan hänen kasvoissaan näkyi ehkä jokunen ryppy lisää ja silmissä oli väsynyt kiilto. Hän sanoi, että kaikki järjestyisi kyllä ajallaan, mutta Emmistä tuntui, ettei hän ollut siitä lainkaan niin varma kuin mitä esitti. Ilmiselvästi nainen oli iloinen siitä, että Kristian oli ottanut ohjat käsiinsä, eikä hänen tarvinnut alkaa järjestää ruumiiden raahaamista ulos ja muuta sellaista.

Vaikka Emmi yrittikin vakuutella itselleen, ettei hän ollut ehtinyt kotiutua kartanoon, se tuntui hetkittäin valheelta. Tuntui, että kaikki oli juuri alkanut tuntua tavalliselta ja hän oli juuri tottunut kartanoon arkeen. Tuulinotkon rutiinit olivat juuri ja juuri ehtineet muodostua hänen rutiineikseen, kaikki oli vihdoin ollut niin arkisen turvallista. Hän yritti näyttää pirteältä ja rohkaisevalta muiden edessä, vaikka hänelläkin oli hetkensä, jolloin kaikki vaikutti olevan kaatumassa päälle. Etenkin iltaisin nukkumaan mennessä ajatukset ja muistikuvat vyöryivät päälle painavana kaaoksena.

Kuva kellarin hirvittävästä sotkusta oli palanut hänen verkkokalvolleen eikä hän koskaan unohtaisi, miltä oli tuntunut katsoa inorokia silmiin ja huomata, ettei se ollutkaan ihminen. Hän ei koskaan unohtaisi, miltä oli tuntunut pelätä kuolevansa olion käsissä. Koko se todellisuus, johon hän oli tottunut, oli jälleen tuhottu. Samoin kuin illuusio siitä, ettei hänelle itselleen tai hänen läheisilleen voisi tapahtua mitään kovin pahaa. Miksi hänelle piti käydä näin? Kuinka monta kertaa yksi elämä voi romuttua niin, että se piti aloittaa kokonaan alusta? No tällä kertaa hän ei sentään ollut ainoa, jonka elämästä oli kiskaistu matto alta. Olisiko sen sitten pitänyt lohduttaa?