Samuelista tuntui, että hänen päänsä oli edelleen sumea Emmin unilääkkeestä. He olivat nyt olleet liikkeellä jo hyvän aikaa, mutta silti hän ei oikein saanut muodostettua kunnollisia ajatuksia, sellaisia joissa olisi jotain järkeä. Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään huono asia. Ei hän ajatuksia kaivannut. Pysykööt vain jossain kaukana. Ajatusten puuttumisesta huolimatta häntä vaivasi inhottava olo, tyhjä, se ei mennyt minnekään tekipä hän mitä vain. Käveleminen tuntui vaikealta, sillä jokainen askel vei häntä hieman kauemmas Katerinesta. Oli kerta kaikkiaan väärin, ettei sisar ollut heidän mukaan. Sellaisen ei olisi pitänyt olla edes vaihtoehto. Ei, jos maailmassa olisi ollut hiukkaakaan oikeudenmukaisuutta.

Emmi käveli Samuelin vierellä - siinä kohdassa polkua saattoi kutsua jopa tieksi, joten tyttö saattoi turvallisesti kävellä hänen rinnallaan - ja vilkaisi häntä näyttäen siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Tyttö ei kai sittenkään keksinyt mitään sanottavaa ja puhumisen sijaan hänen kasvoillaan vilahti myötätuntoinen hymy. Samuel tuli ajatelleeksi jotakin. Kai hän oli ajatellut sitä useamminkin, mutta ei ollut tullut ottaneeksi puheeksi.

“Kuule, kun sinähän menetit kerralla koko entisen elämäsi ja kaikki siihen kuuluneet ihmiset, niin miten sinä pääsit siitä yli?” Samuel kysyi hiljaa, jotta edellä kulkeva Erik ei kuulisi. Heidän jononsa kulki samassa järjestyksessä kuin tulomatkallakin.

Emmin suu kääntyi mietteliääseen mutruun. “Kai minä tajusin sen niin hitaasti, ettei se päässyt järkyttämään niin kovasti. Ja sitä paitsi, eivät ne ole kuolleet.”

“Mutta sinulle he voisivat yhtä hyvin olla kuolleita.”

“Se on eri asia”, tyttö intti, “Tiedätkö, se on vähän sama juttu kuin kissojen kanssa. Minun mummollani oli, ja on varmaan vieläkin, paljon kissoja. Joskus joku katti saattoi lähteä omille teilleen, viipyä viikon toisensa perään eikä sitten koskaan tullut takaisin. Sitä kyllä kaipasi, mutta aina oli olemassa toivo, että se tulee takaisin tai elää jossain muualla mukavaa elämää ihan onnellisena. Jotkut niistä kissoista sitten taas jäivät auton alle ja niitä itkettiin kovasti. Niiden kohtalossa ei ollut mitään epäselvää.”

“Ja sinäkö olet sitten kulkukissa?” Samuel kysyi lähinnä jotakin sanoakseen.

“Niin kai”, tyttö vastasi ja vaipui sitten mietteliääseen hiljaisuuteen.

Samuelista oli mukava kuunnella, kun Emmi puhui. Oli jotenkin lohduttavaa tietää, että joku muukin oli kokenut suuren menetyksen, joku ymmärsi, miltä sellainen tuntui. Ja silti aihevalinta oli kuin suolaa haavoihin - sitähän hän ei tytölle sanoisi. Keskustelu muistutti Samuelia siitä, että Emmi ei kuulunut tänne ja että tämä saattoi kadota hänen elämästään koska vain. Kulkukissa. Sellainen tyttö juuri olikin. Se pitäisi pitää mielessä. Samuel tiesi, ettei hän voisi, hän ei saisi, estää Emmiä lähtemästä kotiinsa, jos tämä löytäisi sellaisen uuden portin, mutta hän aikoi myös viimeiseen asti toivoa ja rukoilla, ettei sellaista löytyisi. Niin itsekästä kuin se olisikin. Sillä hetkellä Samuelista vain tuntui, ettei hänellä ollut oikein ketään muuta kuin Emmi. Kolmas kerta toden sanoo, poika ajatteli synkkänä.

“Eniten minua harmittaa juuri äidin ja isän ja muiden puolesta”, Emmi yhtäkkiä sanoi, “Kun he eivät tiedä, mitä minulle tapahtui. Minä tiedän, että he voivat jatkaa normaalia elämää, mutta he eivät tiedä minusta mitään. Antaisin aika paljon, jos voisin lähettää kotiin jonkin viestin, että en ole hukkunut mihinkään, kukaan sekopää ei ole siepannut tai murhannut minua tai muutakaan kamalaa ei ole tapahtunut. Ihmisten kanssa on kai sittenkin aika eri juttu kuin kissoilla, se oli huono vertaus.”

“Onko teillä yleistäkin, että sekopäät sieppailevat tyttöjä?” Samuel kysyi. Se oli ikään kuin tarkoitettu kevennykseksi. Emmi nähtävästi käsitti sen ja naurahti.

“Sitä tapahtuu huolestuneiden ihmisten mielikuvituksessa.”

Jälleen vajottiin hiljaisuuteen. Polku alkoi jälleen kaveta ja Emmi siirtyi kävelemään Samuelin eteen. Se sopi pojalle oikein hyvin, sillä siten hän saattoi vain katsella tyttöä vailla sen suurempia ajatuksia. Samuel oli oikein tyytyväinen, ettei Emmi yrittänyt väen väkisin ruveta pitämään hänelle jonkinlaista kriisiterapiaa tai tyrkyttämään lohdutuksen sanoja, ne olisivat sillä hetkellä vain saaneet Samuelin tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Hiljaisuus tuntui juuri silloin hyvältä ja se, että tyttö oli lähellä, riitti. Samuel tiesi, että Emmi olisi läsnä, jos hän tätä tarvitsisi.

Samuelilla oli viime yönä ja aamun aikana käynyt mielessä, että hänenhän oli ollut tarkoitus kostaa talikkeille. Olisi luullut, että nyt kun Katerine oli kuollut niiden hirviöiden takia, hän olisi lähtenyt entistä innokkaammin toteuttamaan suunnitelmansa. Mutta hän ei jaksanut, ei hänellä ollut voimia kuin seurata muita typerän lampaan tavoin. Kuolleet kalat soljuivat virran mukana ja kuollut kala oli hämmästyttävän lähellä Samuelin senhetkistä olotilaa. Mitä hyötyä olisi rynnätä riehumaan talikkien keskelle? Jos hän kuvitteli voivansa aiheuttaa mitenkään merkittävää vahinkoa, hän oli typerys. Kaikki oli niin helvetin turhaa. Emmin poninhännälle sidotut hiukset heilahtelivat askelten tahdissa, omituisen hypnoottisina. Sekin, mitä tyttö oli sanonut hänelle viimeyönä, esti Samuelia kääntymästä takaisin. Ja kuollahan voisi helpomminkin, sen hän tiesi. Hän oli siitä aivan liiankin tietoinen.

Polku oli jälleen muuttunut vaarallisen kapeaksi ja Samuel huomasi, että edempänä hänen äitinsä autettiin alas muulin selästä. Ratsastaminen olisi ollut aivan liian vaarallista. Näin kaukaa oli vaikea nähdä, mutta äiti vaikutti olevan edelleen kalpea ja liikkui kuin kauhusta kankeana. Joka tapauksessa näytti siltä, ettei hän valittanut. Magda saattoi näyttää pelokkaalta ja heikolta naiselta, mutta hänessä oli sisua. Se Samuelin oli myönnettävä. Hän oli tottunut pitämään äitiään arkana ja tavallaan hailakkana - äidin suuttumiset ja räikeät tunteenpurkaukset saattoi laskea yhden käden sormilla - mutta nähtävästi tässäkin oli enemmän sisua ja voimaa kuin Samuelissa. Polun vieressä aukeneva pudotus veti puoleensa pojan katsetta saaden kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin - olivatko ne miellyttäviä vai eivät, sitä oli vaikea sanoa. Ja sittenkin hänessä taisi olla vielä jäljellä jonkinlainen järjissään olevaa osa. Hän pysähtyi.

Emmi kääntyi vilkaisemaan taakseen kuin olisi voinut kuulla toisen seisahtuneen. “Mitä nyt?” hän kysyi kasvoillaan huolestunut ilme.

Samuel kohautti olkapäitään. “Minä vain en menisi luottamaan itseeni juuri nyt”, hän mutisi silmäillen kallion reunaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan tytön lämpöisen käden tarttuvan omaansa.

“Luota sitten vaikka minuun”, tytön ääni oli yhtä lämmin kuin käsikin.

Totta kai Emmi ymmärsi, ei Samuel ollut sitä epäillytkään. Enää pudotus ei vetänyt puoleensa. Yksinään hän olisi saattanut helpostikin “liukastua”, mutta tietäessään, että vetäisi Emmin mukaansa, hänen jalkansa astelivat varoen. Ja nyt hän todella tunsi, ettei hän ollut yksin.