Iltaa kohden taivaalle oli kerääntynyt raskaita pilviä ja lumihiutaleita alkoi tipahdella taivaalta hiljakseen. Samuelin mielessä käväisi kuva Tuulinotkosta, jossa ei vielä tähän aikaan vuodesta ollut tietoakaan lumesta, kartanolaiset olivat varmaankin parhaillaan lopettelemassa heinänkorjuuta. Samuel oli vähän koko ikänsä - tai ainakin niin kauan kuin oli jotain ulkomaailmasta ymmärtänyt - halunnut pois kartanolta, sillä siellä elämä oli niin kovin tylsää ja pysähtynyttä. Nyt hän huomasi kaipaavansa kotia ja jopa sen tylsyyttä. Jos hän nyt olisi tavannut muutaman vuoden takaisen itsensä, joka tietenkin valitti, ettei mitään tapahtunut koskaan, hän olisi varmaankin lyönyt tätä ja kovaa.

Lähdönhetki lähestyi ja jännitys tuntui tarttuvan jopa muuleihin, jotka pienuudestaan ja hieman huvittavasta ulkonäöstään huolimatta olivat suoriutuneet erittäin hyvin tehtävässään. Lopulta otukset talutettiin ulos ilman kantamuksiaan ja miehet hyvästelivät vuoronperään Emmin ennen kuin myöskin jättivät luolan. Jopa Erik seurasi tovereitaan ulos.

Hetkessä luolassa ei ollut enää kuin Samuel, Emmi ja suurin osa matkalle otetuista tavaroista. Yhtään lamppua ei poltettu, sillä suuaukosta tuli vielä tarpeeksi harmaata valoa valaisemaan hyvän osan luolaa ja öljyä piti säästää siltä varalta, että valoa tarvittaisiin. Päivänvalo kuitenkin jätti luolan reunat ja takaosan mustien varjojen valtaan piilottaen seinien lukuisat pikkuonkalot ja sopukat, joita voisi käyttää piilopaikkoina.

Kristianin pää ilmestyi sisään oviaukosta ja tämän katse etsi Samuelia. “Hei, yksi noista muuleista ontuu. Aleksi katsoo sen jalkaa, vaikka ei siinä varmaan mitään sen vakavampaa ole kuin kivi, mutta parempi olla nyt erityisen huolellinen. Että siihen menee nyt hetki.”

Samuel nyökkäsi ja hänen serkkunsa hävisi taas näkyvistä. Samuel oli äkkiä hyvin tietoinen Emmin läsnäolosta. Vaikutti siltä, että tyttö odotti hänen sanovan jotain. Voisi olla, että tällä retkellä menisi jotakin pieleen ja tämä oli viimeinen kerta, kun he näkivät toisensa, joten sanoja olisi pakko olla, mutta jostain syystä oikeat sanat karttoivat tietoisuutta. Mutta Samuelin pitäisi ehdottomasti sanoa jotakin, hänen pitäisi…

“No, nyt se sitten on menoa”, Samuel sanoi tullessaan lähemmäs tyttöä. Hän tunsi itsensä idiootiksi noiden sanojen takia, ne kuulostivat niin typeriltä. Tämä vaikutti hetkeltä, jolloin olisi pitänyt sanoa jotakin kuolematonta ja hän valitsi tuollaiset sanat. Kaiken lisäksi tällä hetkellä ei olisi missään nimessä pitänyt murehtia sitä, miten typeriltä jotkin sanomiset kuulostivat. Olisi ollut paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita.

“Ja sinä sitten katsot, että myös tulet sieltä elävänä takaisin”, Emmi sanoi katsoen Samuelia vaativasti silmiin. Poika nyökkäsi. Hieman sivustapäin tuleva päivänvalo heitti tytön kasvoille jännittäviä varjoja ja hetken Samuel mietti, että toisissa olosuhteissa hän olisi mielellään jäänyt tutkimaan niitä tarkemminkin.

“Totta kai”, Samuel vastasi. Olisi ollut typerää vastata jotain muuta, vaikka todellisuudessa asia ei niin yksinkertainen olisikaan eikä takaisin tuleminen välttämättä riippunut Samuelin tahtomisista. “Ja sinä olet sitten valmiina lähtöön, kun me tullaan. Ja jos talikkeja ilmestyy…”

“…menen piiloon”, tyttö jatkoi lauseen loppuun ja hymyili päälle. Hän oli kuullut omat ohjeensa jo monta kertaa.

Samuel tiesi, että kohta hänen pitäisi mennä. Yhden muulin kavion tarkistamiseen ei menisi kauaa aikaa. Hänhän oli aina ollut se, joka hoputti muita; olisi omituista, jos hän nyt hidastaisikin lähtöä kaikkein tärkeimmällä hetkellä. Ja oikeastaan hän olisikin halunnut jo kiirehtiä, mutta samalla hän olisi myös halunnut jäädä tähän. Hänellä oli ollut paljon aikaa, jonka olisi voinut käyttää olemalla Emmin kanssa, mutta miksi hän huomasi sen vasta nyt, kun aika oli loppu? Tuntui, että jotakin pitäisi vielä sanoa.

“Tiedätkö, elämä on yhtäkkiä muuttunut jotenkin ihan epätodelliseksi. Tai siis, ei meidän pitäisi olla täällä…” Samuel sanoi puhuen hiljaa, sillä ei halunnut ulkona olijoiden vahingossakaan kuulevan. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin. “Tai no, sinunhan ei kai pitäisi olla koko tässä maailmassa, mutta minä olen iloinen, että olet kuitenkin.”

Sen sanottuaan Samuel ei olisi oikein uskaltanut katsoa tyttöä silmiin, sillä ties mitä niistä olisi nähnyt. Hän kuitenkin voitti pelkonsa juuri ajoissa nähdäkseen Emmin silmissä häilähtävän, tietyllä tavalla päättäväisen ilmeen. Seuraavaksi Samuel saikin huomata tytön astuvan askeleen lähemmäs ja kiertävän kätensä hänen ympärilleen. Sillä hetkellä Samuelin päässä ei ollut yhtäkään ajatusta, hän vain vastasi halaukseen painaen tytön kunnolla itseään vasten. Oli kuin tytöstä olisi siirtynyt häneen jonkinlaista energiaa, erittäin miellyttävää sellaista. Vaikka Emmin läheisyys ei mielenrauhaa Samuelille tuonutkaan - kaukana siitä - muodosti se ainakin vastapainon sille synkälle ja kuolemaa hakevalle mielialalle, joka hänet aina silloin tällöin valtasi.

Samuel ei voinut estää itseään, eikä oikeastaan halunnutkaan estää, silittämästä tytön hiuksia, jotka olivat takussa ja pörröiset kuin pienen peikon. Vuoristossa hiusten harjaaminen ei ollut aivan niitä tärkeimpiä asioita huolehdittavaksi. Hetken poika mietti, miten tyttö sen ottaisi, jos hän kutsuisi tätä pikku peikokseen. Hän kuitenkin jätti kokeilematta.

Kuulosti siltä kuin joku olisi käynyt kääntymässä luolan suulla, mutta siinä vaiheessa, kun Samuel oli ehtinyt irrottaa Emmistä ja kääntyä katsomaan, ketään ei enää näkynyt. Tytön kasvojen hieman omituisesta ilmeestä saattoi kuitenkin päätellä, ettei askeleiden ääni ollut ollut harhaa.

“Pitää kai mennä”, Samuel totesi. Emmi nyökkäsi.

“Onnea matkaan”, tyttö vastasi ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää nolostuneelta lattean sanavalinnan takia. Se oli oikeastaan hyvin suloista.

* * *

Emmi seisoi lumisateessa katselemassa, miten kuuden hengen (tai no yhdeksän, jos muulitkin laskettiin mukaan) ryhmä eteni yhä kauemmas suhteellisen leveää polkua pitkin taivaanrannan alkaessa tummua. Hänen senhetkiset tunteensa olivat hyvin ristiriitaiset. Hän oli vielä jonkinlaisessa pilvessä sen johdosta, mitä luolassa oli tapahtunut, mutta toisaalta hän ei voinut estää hienoista pettymyksen tunnetta itseään kohtaan. Hän oli aina pitänyt maailman typerimpinä niitä elokuvien hölmöjä kohtauksia, joissa toinen päähenkilö oli lähdössä tekemään jotain vaarallista ja juuri lähdönhetkellä tämän rakastettu sanoi sankarin nimen, josta seurasi lataantunut hiljaisuus. Kaikille katsojille oli aivan selvää, että nimeä pitäisi seurata sanat “rakastan sinua”, mutta hahmolta menikin sisu kaulaan ja ilmoille kajahtivat vuorosanat “ole varovainen”. Se oli ehkä laimein ja lattein asia, joka romanttisissa elokuvissa saattoi tapahtua, mutta nyt Emmistä tuntui, että hän oli ihan itse syyllistynyt samaan. Sanominen saattoi joskus olla uskomattoman vaikeaa.

Eihän Emmi suoraan ollut toteuttanut tuollaista kohtausta, mutta sen idean melko lailla. Hänen oli tehnyt mieli rynnätä Samuelin syliin, suudella kunnolla suoraan suulle ja ruikuttaa jotain sellaista kuin “älä jätä minua, minä rakastan sínua, älä kuole, älä mene” ja tarrautua ja roikkua ja… No, oli hän sentään halannut. Oli sekin jotain, eikö? Ja hän oli tietoisesti välttänyt sanomasta “ole varovainen”. Oli hänellä nyt siis ainakin jokin muisto vaalittavana, noin kaiken varalta. Hän ei halunnut ajatella sitä “kaiken varalta” -juttua yhtään tarkemmin.

Emmiä harmitti hieman, että tuo muisto ei ollut niin täydellinen kuin olisi voinut olla. Eräs asia siinä vaivasi häntä. Kristian oli ilmaantunut uudelleen luolan suulle varmaankin ilmoittaakseen, että muulin kavio oli saatu kuntoon. Emmi oli nähnyt tämän Samuelin olan yli. Kristianin kasvoilta oli kuvastunut yllätys ja… Emmistä tuntui, että aatelinen kuvitteli hänen käyttäytyvän kuin jonkinlainen, höm, viettelijä, jonka tarkoituksena oli vain tavoitella hyvää asemaa ja rahaa. Emmi tiesi, että siltä sen täytyi näyttääkin. Ensin hän oli juossut Kristianin perässä, joka oli ehdottomasti korkea-arvoinen aatelinen ja saatuaan tältä pakit hän olikin siirtynyt Samueliin, joka oli seuraavaksi korkea-arvoisin henkilö Emmin ulottuvilla. Se oli inhottavaa, kuin Emmi olisi äskenkin halannut Samuelia vain tämän omaisuus mielessään. Kerta kaikkiaan inhottavaa.

Kai Emmille olisi pitänyt olla ihan se ja sama, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, mutta ei se niin mennyt. Hän olisi halunnut selittää ja oikaista väärän luulon, mutta se olisi ollut vaikeaa. Miten saada joku uskomaan, etteivät asiat olleet sitä, miltä ne tasan tarkkaan näyttivät? Selittely olisi varmaan vain pahentanut asiaa. Ja pelkän Kristianin mielipiteen hän olisi voinut unohtaakin, mutta Emmiä pelotti, että Kristian sanoisi epäilyistään jotain Samuelille, joka uskoisi - Kristian tietenkin kertoisi vain säästääkseen serkkuaan joutumasta julman tunteilla leikkimisen kohteeksi, niin kuin se hänestä varmaan näytti. Ja vaikkei sanoisikaan, Samuel saattaisi tulla samaan tulokseen ihan itsekin. Samuelin mielipiteet eivät sitten enää olleetkaan Emmille yhdentekeviä. Eivät lainkaan.

Erik oli mennyt takaisin luolaan jo ajat sitten ja Emmi katsoi parhaaksi seurata perässä. Turhaan hän tässä ulkopuolella nökötti. Hän voisi vaikka vaihteeksi tehdä jotain hyödyllistä ja sekoittaa joitakin lääkkeitä valmiiksi.