Emmi seurasi Samuelia ja Kristiania pitkin käytävää tietämättä oikeastaan, mihin he olivat tarkalleen ottaen menossa. Hän kuunteli puolella korvalla aatelisten keskustelua.

“Miten ihmeessä sinun isäsi antoi sinun itse tulla mukaan?” Samuel kysyi.

“Ei hän oikeastaan antanutkaan. Hän oli aika… huonotuulinen pelkästään saatuaan kuulla tuosta iskusta. Tiedäthän, että isäni harkitsi pitkän aikaa, ennen kuin edes lähetti minut tänne alun perin. Ei, hän ei antanut lupaa lähteä tännetakaisin saati osallistua retkelle”, Kristian vastasi.

“Sinäkö päätit lähteä ilman lupaa?” Samuel näytti yllättyneeltä.

“Se on vähintä mitä voin tehdä eikä isäni sanele minun tekemisiäni. Minua talikkit tulivat hakemaan, joten teen parhaani, että pelastusoperaatio onnistuisi.”

“Kiitos. Arvostan tätä todella.”

Emmi huomasi, että vaikka Samuel ei ilmeisesti olisikaan erityisen mielellään ollut tekemisissä serkkunsa kanssa, hänen kiitoksensa oli täysin vilpitön. Kristian jäi hetken kuluttua omaan huoneeseensa muiden kahden jatkaessa matkaansa.

“Minä luulin, että sinä et pitäisi siitä, että Kristian osallistuisi samalle retkelle”, Emmi rikkoi hiljaisuuden heidän pysähdyttyään Samuelin huoneen kohdalla.

“Niin ärsyttävä kuin onkin, on pakko myöntää, että hän on äärimmäisen taitava kaikessa, mihin ryhtyy. Ei ole varaa nirsoilla”, Samuel vastasi mennessään sisään huoneeseensa, “Kristiania olisi paljon helpompi sietää, jos hän olisi vaikka susiruma tai itsekäs tomppeli. Mutta ei, hän tarkoittaa aina pelkkää hyvää.”

Emmi ihmetteli hieman, miksi he olivat tulleet Samuelin huoneeseen, kun hänen piti saada Hesterin vaatteita. Pian hänelle selvisi, että huoneen nurkassa oleva kapea ovi, jonka hän oli aina luullut olevan jokin komero, johtikin palvelijan huoneeseen.

Emmi tunsi, miten tunnelma kiristyi ja huoneilma jäähtyi. Samuel ei sanonut sanaakaan ja hänen kasvonsa olivat aivan liian ilmeettömät, kivettyneet oikeastaan. Oven auettua paljastui, ettei huone paljoa komeroa suurempi ollutkaan, mutta todennäköisesti Hesteri ei siellä oikein muuta ollut tehnytkään kuin käynyt nukkumassa. Vuode oli petaamatta ja tavaroita lojui vähän siellä täällä. Pikkuisella pöydällä oli jopa hopeinen pikari puolillaan ilmeisesti omenabrandyä olevaa nestettä (yksityiskohta, joka ei oikeastaan olisi sopinut kenen tahansa palvelijan huoneeseen). Oli kuin huoneen asukki olisi vain pikaisesti lähtenyt käymään jossakin. Ilmeisesti mihinkään ei ollut koskettu palvelijan kuoleman jälkeen. Nähtävästi sekaisen huoneen näkeminen nosti kipeästi pintaan muistoja ja hetken Samuel vain seisoi paikoillaan kuin patsas. Pojan käsi puristi kahvana toimivaa avainta niin että rystyset värjäytyivät valkoisiksi.

Emmi mietti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tunsi selvästi toisen tuskan, mutta ei uskaltanut oikein sanoa mitään. Vähän väliä hänen kätensä teki pienen liikkeen aikoen koskettaa poikaa lohduttavasti, mutta aina tyttö kuitenkin laski sen alas. Eivät he siinä kauaa seisoneet, pienen hetken vain, mutta raskas tunnelma sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Lopulta Emmi avasi suunsa: “Mä voisin vaikka odottaa tuolla…”

“Miksi ihmeessä?” Samuel keskeytti hänet topakasti ja marssi sisään edesmenneen ystävänsä huoneeseen korostetun reippaasti. Oli kuin hän olisi tahdon voimalla työntänyt tunteet mielensä taka-alalle ja hän kaiveli nyt Hesterin vaatekaappia kuin tämä tosiaan olisi ollut vain palvelija muiden joukossa - ei mitenkään erityisen tärkeä.

“Täällä on ihan käyttökelpoisia vaatteita. Voit tulla itse valitsemaan sopivia. Ota sieltä pari vaatekertaa, niin voit välillä vaihtaa vaatteita matkan aikana. Minä odotan tuolla toisella puolella niin saat sovittaa niitä”, Samuel puhui mahdollisimman lyhyesti ja kylmällä äänellä. Emmi tuli Samuelin paikalle ja ohittaessaan tytön poika näytti hetken olevan aikeissa sanoa vielä jotain, mutta nielaisi sanat kuitenkin. Emmi kumartui kaivelemaan vaatepinoja. Hän olisi mielellään tehnyt jotakin lohduttaakseen Samuelia.

Lohdutusta poika olisi tarvinnutkin, vaikka ei hän sitä myöntänyt, tuskin myönsi edes itselleen. Jonkinlaisen purkautumistien tunteet ilmeisesti kuitenkin tarvitsivat sillä käsi jo ovennupilla hän pysähtyi ja sanoi, tosin tyttöön katsomatta: “On uskomatonta, että hän on poissa.”

Emmille ei jätetty aikaa vastata, sillä seuraavassa hetkessä Samuel oli jo mennyt omaan huoneeseensa ja sulkenut oven perässään. Emmi veti henkeä päästäkseen eroon siitä ahdistavasta tunteesta, joka johtui hänen tuntemastaan myötätunnosta sekä lisäksi kuolleen ihmisen tavaroiden penkomisesta. Kun joku kuoli, hänen tavaroistaan tuli jollain tavalla miltei pyhiä. Ainakin silloin kun kuollut oli ollut tärkeä ja rakas joko itselle tai jollekulle läheiselle. Tavaroihin liittyi aina muistoja ja muistoihin liittyi surua ja ahdistusta, jonka edessä itsensä tunsi voimattomaksi. Oli kuin Samuel olisi tarkoituksella päättänyt antaa Emmille juuri Hesterin vaatteita, jotta joutuisi käymään tämän huoneessa. Ehkä sen oli ollut tarkoitus olla jonkinlaista shokkihoitoa tai itsensä kokeilua. Nähtävästi Samuel ei ollut läpäissyt koetta itseään miellyttävällä tavalla.

* * *

Samuel sulki oven perässään ja nojasi siihen kuin varmistaakseen, että sen takana olevat haamut eivät pääsisi seuraamaan häntä oman huoneen puolelle. Hän yritti saada mielenkuohunsa asettumaan, mutta se oli vaikeaa. Hän oli luullut voittavansa sen, mutta se oli sittenkin ollut hänelle liian vahva. Hän ei ollut uskonut, että Hesterin huoneen näkeminen olisi tehnyt näin kipeää. Mitä yhdestä huoneesta? Ihmisiä kuoli jatkuvasti, niin maailma toimi. Miten saattoi olla niin vaikeaa taistella oman pään sisällä olevia tunteita vastaan? Ei helvetti. Koko tämä hyökkäyksen jälkeinen elämä olisi ollut niin paljon helpompaa, jos Hesteri olisi ollut yhä Samuelin kanssa. Tämä oli ollut toinen niistä kahdesta ihmisestä maailmassa, jotka tunsivat Samuelin kokonaan ja joille hän saattoi uskoa minkä tahansa asian. Toinen niistä kahdesta, joihin hän saattoi luottaa täysin siksi, että tiesi näiden olevan ystäviään. Tilannetta olisi tietysti helpottanut samalla lailla, jos Katerine olisi päässyt pakoilemaan hirviöitä.

Saatuaan itsensä kokoon Samuel hautautui pehmeään nojatuoliin ja alkoi tuntea itsensä täydeksi idiootiksi. Miksi hänen oli pitänyt raahata Emmi mukaansa käydessään ensimmäistä kertaa Hesterin huoneessa? Ehkä hän oli kuvitellut todistajan helpottavan sen kaiken kohtaamista, mutta harhaluulo se oli ollut. Samuel oli seissyt siinä ovella tuijottamassa kuin paraskin typerys ja hän todella toivoi, ettei olisi sanonut lähtiessään sitä, minkä oli sanonut. Eihän Emmi edes ollut käytännössä tuntenut Hesteriä, tämä asia ei kuulunut hänelle eikä hän kuulunut tähän asiaan. Emmi ei edes kuulunut koko heidän maailmaansa, hitto soikoon. Lisäksi Samuelista tuntui toisinaan sen tytön seurassa, että hänen päänsä oli lasia ja tyttö pystyi näkemään suoraan hänen ajatuksensa. Juuri sillä hetkellä hän ei erityisemmin pitänyt siitä.

Mutta toisaalta hän tiesi voivansa luottaa Emmin pitävän omana tietonaan asiat, joita Samuel ei halunnut hänen levittelevän. Siihen oli yksinkertainen syy eikä se ollut sama syy kuin Hesterin ja Katerinen kohdalla, ei välttämättä ainakaan. Syy oli se, että Samuel tiesi tytön salaisuuden. Emmi ei selvästikään ollut mikään typerys, joten hänen täytyi tietää, että mikäli hän ei olisi luottamuksen arvoinen, Samuel kyllä maksaisi takaisin samalla mitalla. Sikäli oli ollut turvallista ottaa Hesterin huoneessa käynnille mukaan juuri Emmi.

* * *

Emmi napitti kiinni Hesterille kuuluneen paidan napit, joita oli kaulaukolla neljä. Hänellä oli jo yllään palvelijat karkeakankaiset housut ja tytön oli pakko myöntää vaatteiden olevan yllättävän sopivankokoiset. Jos hänellä olisi ollut varaa valita, hän olisi ottanut koon tai pari pienemmät vaatekappaleet, mutta vallitsevissa olosuhteissa nämä kelpasivat aivan mainiosti. Hän kaivoi vielä mukaansa toiset samanlaiset ja nappasi mukaansa nipun sukkia - sukat eivät paljoa painaisi ja puhtaat sekä kuivat sukat tekisivät olon mukavaksi, sillä mistä tiesi, millaisessa suossa Emmi vielä joutuisi tarpomaan. Emmillä ei ollut hajuakaan, millaisessa maastossa retki tapahtuisi, mutta kuivia sukkia tuskin voisi olla liikaa. Tyttö keräsi vaihtovaatteensa ja piianmekkonsa nyytiksi syliinsä jättäen päälleen juuri valitsemansa paidan ja housut. Tuntui omituiselta pitää pitkästä aikaa pitkiä housuja, se ihan todella oli melkein ylellistä. Sitten hän palasi Samuelin luo.

Poika oli vielä jokseenkin poissa tolaltaan, mutta äskeinen ahdistus ja tuska oli väistynyt. Samuel tutkaili pikaisesti tyttöä ja hänen kasvoillaan harhaili erilaisia tunteita, joista ei oikein saanut kiinni. Lopulta hän ilmeisesti päätti olla huvittunut näkemästään ja suupieleen ilmestyi pieni hymyntapainen.

“Nauratko sä minulle?” Emmi kysyi muka loukkaantuneena. Hän olisi ollut ihan tyytyväinen vaikka poika olisi nauranut hänelle ääneen.

“Miksikäs minä sinulle nauraisin? Sinähän olet tyylikäs kuin linnunpelätti”, Samuel vastasi, “Noissa vaatteissa ainakin pystyt ratsastamaan.”

“Ratsastamaan? Minäkö? Siis hevosella?” Emmin aivot raksuttivat ja kertoivat hänelle, että totta kai se pahuksen pelastusretki piti toteuttaa ratsain. Mitenkäs muutenkaan?

“Kyllä, meillä on yleensä tapana ratsastaa hevosilla. Sinäkin saat ihan oman ratsun.”

“Mutta… Enhän minä osaa!” Emmiä kammotti ajatus siitä, että seuraavat pari viikkoa hänen ilmeisesti odotettiin istuvan satulassa aamusta iltaan. Kuoliaaksi tylsistyminen Tuulinotkossa ei enää tuntunut lainkaan huonolta vaihtoehdolta.

“Sinulla on tämä iltapäivä aikaa oppia”, Samuel sanoi nousten ylös tuolistaan ja suunnaten ovelle, “Ala tulla sieltä.”