Seuraavana aamuna Emmi heräsi siihen, että häntä tönittiin liikkeelle. Avatessaan silmänsä tyttö näki Miilan hailakat silmät ja ujoon hymyyn vääntyneen suun. Aitassa oli vielä hämärää, mutta vain harva sen asukkaista oli enää paikalla. Aamuaurinko yritti tunkea joitain heikkoja säteitä pienistä ikkunaluukuista, ja pölyhiukkaset tanssivat valolaikuissa.

“Hei”, vaalea tyttö sanoi matalalla äänellä, “Pue äkkiä vaatteet päälle, ettet myöhästy!”

Emmi puhahti ja tuhahti väsyneenä ja harmissaan herätyksestä. Hän oli aina ollut aamu-uninen ja kesäloman oli pitänyt tarkoittaa sitä, että hän saisi nukkua juuri niin kauan kuin halusi. Miila oli täysissä pukeissa ja keikkui paikallaan innostuneesta jännityksestä. Emmi keräsi voimansa ja nousi ylös. Kun hän oli saanut vedettyä vaatteet ylleen, Miila suorastaan kiskoi hänet pihan yli keittiöön hakemaan jonkinlaista aamupalaa. Emmi ei ollut tottunut syömään näin pian herättyään, mutta poikkesi tavoistaan nähtyään uuden ystävänsä lähes järkyttyneen ilmeen, kun hän oli ehdottanut aamiaisen jättämistä väliin. Niin hän sitten pureskeli leipäpalaa ja joi sen kanssa hyvin rasvaista maitoa. Se ateria sai hänet ainakin hetkellisesti vihaamaan sekä itseään että tätä paikkaa. Varsinkin, kun hän ei ollut päässyt käymään suihkussakaan.

Pihalla valjastettiin jo hevosta kärryjen eteen tyttöjen tullessa ulos. Elisa vaappui eläimen vieressä ja seurasi vanhanpuoleisen miehen toimia. Mies oli ryhmyinen kuin vanha puun juurakko, mutta hänen otteensa ilmensivät varmuutta ja taitoa, jonka vuosikymmenien palveleminen hevosten kanssa oli saanut aikaan. Emmiä vähän arvelutti mokoma otus. Hän ei ollut ikänään nähnyt ilmielävää hevosta saati ollut sellaisen kyydissä. Sehän oli kuitenkin vain eläin - ja valtava sellainen kaiken lisäksi - se voisi vauhkoontua milloin vain, mistä siitä ikinä tiesi? Hän olisi jättänyt ne markkinatkin väliin, jos olisi kehdannut ja siten välttänyt joutumasta tuon eläimen kyytiin. Ei hän kehdannut. Tytön piti siis niellä pelkonsa ja nousta kärryihin Miilan viereen ja yrittää luottaa kuskin taitoihin ja hevosen koulutukseen.

Eikä se ollutkaan lainkaan niin pelottavaa kuin hän oli kuvitellut. Pian hän huomasi, ettei kärryiltä noin vain pudottaisi ja hevonenkin mennä lompsutteli hitaasti mutta varmoin askelin. Emmi rentoutui ja keskittyi tutkailemaan maisemia. Hiekkaista tietä reunustivat pääasiassa pellot ja pienet metsäkaistaleet. Siellä täällä maastosta pisti esiin pikkuinen mökki ja joskus vähän isompikin talo. Mitä kauemmas kartanosta tultiin, sitä tiheämmässä alkoi olla niitä asumuksia, joita saattoi sanoa taloiksi. Emmi oli varma, että oli toiseen suuntaan kulkiessaan nähnyt pienen kaupan siinä kohtaa, missä nyt oli peltoa. Jossain näkyi jo hahmoja aloittelemassa päivän töitä. Emmi arveli, ettei hän ollut koskaan ollut hereillä näin aikaisin, sikäli kuin hän nyt osasi sanoa kellonaikaa. Aamun viileä ilma tuoksui raikkaalta ja lintujen laulu kuulosti jollain tapaa kuulaammalta kuin ennen. Hän alkoi pitää tästä matkanteosta, vaikka silmät olisivat edelleen halunneet painua kiinni.

Ennen kuin hän huomasikaan polle pysähtyi ja he olivat kivetyn aukion reunalla. Sille oli jo pystytetty kojuja, joskin jotkut myyjät vasta kokoilivat omia myyntipöytiään. Ajuri jäi hevosen ja kärryjen kanssa sivummalle, missä oli puomi eläinten kiinnittämistä varten. Kovin paljoa asiakkaita ei vielä tähän aikaan näkynyt, joitain nyt kuitenkin.

“Kannattaa tulla ajoissa, sillä iltapäivällä täällä on sellainen tungos, ettei eteenpäin pääse”, Miila supatti Emmille heidän seuratessaan Elisaa.

Emmi katseli ympärilleen uteliaana. Hän ei ollut käynyt ennen toreilla, mutta saattoi kuvitella sellaisen näyttävän hyvin paljon juuri tältä. Eipä siellä loppujen lopuksi ollut paljoakaan nähtävää. Eräs koju kuitenkin kiinnitti hänen huomiotaan pistävällä hajullaan, joka lähti samaan pieneen tilaan tungetuista yrteistä. Yrtit eivät selvästikään pitäneet toisistaan, niiden aromit kävivät avointa sotaa. Sitten kojun omistaja kiinnitti huomionsa häneen.

“Tyttö, voisitko tulla vähän tänne?” sen sanoi vanha ja ryppyinen nainen kasvien keskeltä. Emmi katseli ympärilleen ja joutui toteamaan, että vanhus tarkoitti juuri häntä. Miila oli nimittäin jo pomppinut vähän matkan päähän toljottamaan joitakin myytäviä tavaroita eikä hänen lisäkseen lähistöllä ollut ketään muuta, jota olisi voinut nimittää tytöksi. Hän katsoi apua pyytävästi Elisaa, joka nyökkäsi hänelle. “Mee nyt vaan, Verin on arvostettava henkilö. Sää löydät meidät varmasti täältä jostain.”

Emmi ei olisi halunnut jäädä yksin, ei ainakaan tämän naisen kanssa. Hänessä oli jotain pelottavaa lintumaisine piirteineen ja valtavine, harmaine tukkapehkoineen. Epäröiden hän astui lähemmäs.

“Näen, että tyttö on eksynyt”, nainen sanoi kuivalla ja matalalla äänellään.

“Ei mulla ole rahaa ostaa mitään…” Emmi aloitti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa sen, että tämän piti olla hänen harhaansa.

“Pyh, minä sinulle mitään myymässäkään… Tuo jos mikä varmisti sen, että sinä et ole täältä. Pah. Minä olen katsos se välttämätön vanha tiejäeukko, joka kertoo sinulle, mitä on tapahtunut ja miksi.”

“Siis häh?”

“Äh, ei siitä ihmisten joukossa puhuta. Mennään tuonne syrjemmäs. Dipperi huolehtii kojusta sen aikaa.”

Emmi ei ensin äkännyt, kenestä tai mistä mummeli puhui, sillä pöydän takana ei näkynyt ketään. Hän sai vastauksen, kun vanhan naisen hiuspehko liikahti ja sieltä sujahti esiin… jotain. Se näytti äkkiseltään katsottuna karvattomalta kissalta, sellaisista Emmi oli joskus nähnyt kuvia, mutta kun katsoi vielä vähän tarkemmin, siitä erottui jotain liskomaista. Hän melkein kiljaisi.

“Niin, niin, Dipperi hoitaa”, otus mutisi kasvattaen tytön järkytystä.

“Sillä lailla. Tulehan tyttö.”

Mummeli lähti tepastelemaan torinlaidalle ja Emmi mietti, pitäisikö hänen seurata, vai lähteä sittenkin takaisin etsimään Miilaa ja Elisaa. Vanhuksen puheet olivat kuitenkin tehneet hänet uteliaaksi, joten hän lähti seuraamaan. Toria reunusti joka suunnalta mukulakivetty katu ja jonkinlainen jalkakäytävä, jonka takana kohosi erilaisia puutaloja, joiden kylteistä saattoi päätellä niiden olevan kauppoja ja majataloja ja sen sellaisia. Niiden varjoon Verin pysähtyi ja kääntyi Emmiin päin.

“Sanopas”, nainen aloitti rupattelusävyyn tuijottaen Emmiä terävillä silmillään, “Millainen on sinun kotisi?”
Hieman hämillään Emmi selitti ja hämmästyi hieman lisää tajutessaan kertovansa hyvin avoimesti perheestään ja asumisjärjestelyistään. Kertomuksen aikana mummeli nyökkäili ja näytti siltä, kuin tuntisi jo tarinan kulun.

“Vai niin, arvasinhan”, Verin totesi, “Voisin kertoa sinulle, miksi yhtäkkiä huomaat olevasi aivan toisenlaisessa maailmassa ja miksi sinulla on piian asu päälläsi. Voisin kertoa, mutta eri asia on, uskotko sinä. Teikäläiset ovat yleensä niin kovapäistä sorttia. ‘Ei tämä ole totta, ei näin voi tapahtua’ aina sama laulu. Uskoisitte hiukan lujemmin omiin aisteihinne.”

“Kertokaa vain. Itse epäilen vakavaa psykologista häiriötä”, Emmi sanoi ajattelematta hiukkaakaan.

Vanhus parahti. “Tuota minä juuri tarkoitin! Kultaseni, sitä kutsutaan portiksi, siirtymäksi, repeämäksi tai vaikka madonreiäksi, vaikka minusta on typerää kuvitella, että olisi jotain valtavia kosmisia matoja, mutta antaa olla. Tyttö pieni, sinä olet matkannut todellisuuden tasosta toiseen.”

“Miten niin?” Emmi ei oikein osannut uskoa siihen, ei ainakaan vielä.

“Maailma on täynnä taikaa, jotkut universumit vähemmän ja toiset enemmän. Joskus magiaa tarttuu vähän liikaa johonkin yhteen paikkaan. Sinulla oli tuuria, kun se oli siirtymä-magiaa, eikä esimerkiksi muutut-jänikseksi-magiaa. Oli miten oli, kuljit siirroksen läpi ja nyt olet täällä.”

“Pääsenkö siis takaisin, jos kuljen samasta ovesta toiseen suuntaan?”

“Et. Magian rakenteet ovat villeinä niin hentoja, että portti menee rikki, kun siitä on kerran kuljettu. En voi auttaa sinua kotiinpaluun suhteen. Portit ovat niin oikukkaita, ettei niiden tulemisia ja menemisiä määrää kuin erittäin voimakas noita. Niin voimakas, ettei sellaista tällä hetkellä ole elävienkirjoissakaan. Sinun pitää vain odottaa ja toivoa tai kotiutua tänne, mitä suosittelisin lämpimästi.”

“Mistä sellaisen portin sitten tunnistaa?” Emmi oli huomaamattaan alkanut ottaa tämän jutun vakavasti. Vanha nainen oli hyvin vakuuttava.

“Yleensä ne säihkyvät hiukkasen ja niiden läpi katsottuna maailma näyttää vähän utuiselta.”

“Jos… jos tämä on totta niin, mä olen ollut poissa kotoa koko yön! Porukat ei tykkää tästä…”

“Mikä pakottaa ajan kulkemaan samalla tavalla joka ulottuvuudessa? Saattaa olla, että teillä aikaa on kulunut minuutti tai sitten kymmenen vuotta. Sitä on mahdotonta sanoa. Sinuna yrittäisin tosiaan sopeutua tänne meille, voi olla pitkä aika, ennen kuin saat tilaisuutta ottaa selvää ajan kulumisista.”

Emmiä alkoi ahdistaa. Kymmenen vuotta ei tuntunut kovinkaan lohdulliselta ajatukselta. Sitten hänelle tuli mieleen jotakin: “Olenko mä sitten siirtynyt niin kuin ajassa taaksepäin vai? Kaikki täällä näyttää vanhanaikaiselta…”

“Mh, ihmislapset, ne ei sitten koskaan kuuntele. Aikamatkailu on asia erikseen. Niin kuin sinulle jo sanoin, tämä on vain eri ulottuvuus. Universumeita on vaikka muille jakaa. Tämä saattaa muistuttaa joiltain osin sinun maailmasi historiaa, mutta se ei ole sitä.”

“Tuotaa…”, Emmi aloitti.

“Niin?”

“Oletko sä oikea noita?”

“Entä jos olenkin?”

“Voisitko ehkä… tehdä jotain… maagista?”

“Hah, minä en rupea hokkuspokkustelemaan tytöntirppanoille. Joko uskot tai et. Se ei siitä parane, vaikka minä näyttäisin sinulle temppuja. Eiköhän tämä tullut nyt selväksi. Mennään takasin tuonne pahuksen torille. Jos sinua arveluttaa, voitko kertoa salaisuuttasi kenellekään, niin kerro vain jos siltä tuntuu. Ainoa haitta, mikä siitä voi seurata on, että sinua pidetään hulluna. Kaikki eivät tiedä maailmojen kudosverkoista ja siirtolaisista.”

Niine hyvineen Verin rupesi töpöttämään takaisin kojulleen päin. Emmiä alkoi jo kyllästyttää, että ihmiset vain lähtivät johonkin ja odottivat hänen seuraavan. Taaskaan hänellä ei kuitenkaan ollut muita mahdollisuuksia. Tässä olisikin nyt sulattelemista.

“Hei muuten”, Emmi aloitti. Hänelle oli tullut mieleen eräs asia.

“Hei itsellesi”, Verin vastasi hidastamatta askeleitaan.

“Kun tulin tänne, niin oli kuin mua olisi odotettu. Se nainen, johon mä ekaksi törmäsin sanoi, että mä olen varmaan niiden uusi piika. Miten…?”

“Maailmakaikkeus ei tykkää sinunlaisistasi häiriötekijöistä, joilla ei ole paikkaa sen todellisuudessa. Ihmisten ei vain sovi putkahdella esiin ilman minkäänlaista menneisyyttä. Siksi sinulle on järjestetty sopiva kolo tähän elämään; kartanon piika pääsi naimisiin ja tilalle haettiin uutta, saivat sinut. Niin se toimii. Ja muuten, sinuna kiinnittäisin huomiota puhetapaa, tuo sinun mä-sä-mikälie-murteesi kuulostaa hölmöltä.”

Perillä kojun luona liskokissa katsahti tulijoihin ja oli selvästi hyvillään nähdessään Verinin palaavan. Se kysyi tältä innostuneesti: “Tämäkö nyt sitten on vierailija?”

Noita nyökkäsi ja olento kääntyi Emmin puoleen. “Moi vaan! Mää olen Dipperi. Jos sulle tulee jotain ongelmia, niin meidät löytää täältä. Ei me purra. Tai en mää Verinistä tiiä, khih hih.”

“Eikös sinun ole jo kylmä, Dipperi?” nainen kysyi sisällyttäen jonkinlaisen vihjauksen kysymykseen. Otus huokaisi ja ponkaisi Verinin päähän kaivautuen sitten pörröisten hiusten sekaan näkymättömiin.

Emmi hyvästeli Verinin ja lähti etsimään Miilaa ja Elisaa. Nyt torille oli jo kerääntynyt vähän enemmän väkeä, joten tyttö joutui kurkottelemaan kaulaansa ja joskus jopa käyttämään vähän kyynärpäitään. Lopulta hän löysi ystävänsä tuijottamasta jonglööraavaa miestä, jonka vaatteet oli koristeltu lukuisilla kulkusilla. Miila oli niin haltioitunut esityksestä, ettei hän ensin edes huomannut Emmiä. Elisa näkyi hierovan kauppaa vähän matkan päässä. Tytöt kiertelivät jonkin aikaa ympäri aukiota katsellen muutamia esiintyjiä, mutta pysyttelivät lähietäisyydellä Elisasta siltä varalta, että tämä haluaisi heidän kantavan jotakin. Kovin paljoa kannettavaa ei loppujenkaan lopuksi ollut, sillä kartano tuotti melkein kaikki tarvitsemansa ruokatavarat itse.

Paluumatka sujui lämpimässä auringonpaisteessa. Emmistä tuntui omituiselta heidän lähestyessään suurta rakennus, sillä viimeksi hän oli nähnyt sen ilmestyvän puiden takaa istuessaan autossa. Olkoonkin, ettei se ilmeisesti ollutkaan sama rakennus, ihan tarpeeksi samanlainen se oli. Sen oli pitänyt olla hänen omansa, mutta nyt hänestä olikin tullut vain jokin… jokin hiton piika. Hän halusi oman tilavan huoneensa takaisin! Lopun päivää häntä vaivasikin ankara koti-ikävä. Pääsikö hän koskaan enää takaisin omaan kotiinsa? Näkisikö hän enää perhettään tai ystäviään? Ja mitä nämä ajattelisivat Emmin katoamisesta, jos hän ei pystyisi palaamaan, luulisivatko Emmin ilkeyttään tehneen katoamistempun? Se oli epäreilua. Ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Tyttö makasi illalla pitkän aikaa valveilla vuoteellaan, vaikka hänen jokainen ruumiinosansa olikin kuolemanväsynyt. Hän oli hämmentynyt, vähän peloissaan ja ennen kaikkea yksin. Hän ei uskaltaisi kertoa salaisuuttaan muille, joten kukaan ei voisi auttaa häntä. Olisiko hän lopun elämäänsä yksin?