Kellarissa oli käyty jonkinlainen taistelu, jonka jäljet eivät olleet kaunista katsottavaa. Paksussa puuovessa, joka retkotti kärsineenä auki, oli kokoelma raapaleita ja muita lyöntijälkiä ja lopulta lukko oli ilmeisesti antanut periksi. Emmin paha aavistus oli ehkä ollut huoneesta leijuva veren ja kuoleman haju, jota aivot eivät olleet osanneet tunnistaa ennen kuin silmät näkivät kellarin sisälle. Emmin oma veri humisi hänen korvissaan aivan liian äänekkäästi. Hirviöt olivat päässeet huoneeseen ahtautuneiden kimppuun, lattialla näkyi sekä joitain aatelisia että runsaasti palvelusväkeä ja kaikki oli raadeltu yhtä kammottavasti. Emmin oli vaikea hengittää. Oliko tuo tuolla jonkun käsi? Sen omistajaa ei näkynyt eikä Emmi ruvennut tarkemmin tutkimaankaan asiaa. Aivan täydellistä voittoa hirviöt eivät olleet saaneet, sillä niidenkin ruumiita lojui peittämässä kivistä lattiaa.

Samuel astui huoneeseen ja harppoi kumartumaan jonkun viereen. Emmi ei nähnyt kenen. Kristian ylitti myös kynnyksen ja alkoi tehdä kierrosta tutkien, oliko joku mahdollisesti jäänyt henkiin. Mutta turhaan hän kokeili pulssia jokaisen kaulalta, kenenkään sydän ei lyönyt enää, siitä oli selvästi pidetty takkaan huolta. Emmi ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. Ehkä hänen olisi kannattanut lähteä pois tai edes sulkea silmänsä, mutta näyn uskomattomuus, sen mahdottomuus, piti hänestä tiukasti kiinni. Jonkun lattialla makaavan kasvot näyttivät epämääräisen tutuilta. Emmi taisi myös ajautua sisään huoneeseen, vähän lähemmäs yrittäen samalla sekä nähdä että olla näkemättä. Hämärästi Emmi pani merkille, ettei hän nähnyt koko herrasväkeä huoneessa. Itse asiassa hän näki vain kartanossa vieraina olleet aateliset. Lisäksi hänestä tuntui siltä, että ennen hirviöiden hyökkäystä huoneessa oli ollut enemmän väkeä kuin nyt. Mitä Samuel oli sanonut inorkien saalistamisista? Emmi ei halunnut ajatella. Häntä ei kuitenkaan suuremmin huvittanut jäädä yksinkään, joten hän jäi todeksi muuttuneen painajaisen täyttämään kellariin.

Kristian oli saanut järkytyksen asettumaan, ainakin päällisin puolin. Samuel oli edelleen paikoillaan selkä päin heihin muihin ja kyykyssä jonkun ruumiin vierellä. Nähtävästi hän oli peittänyt kasvonsa toisella kädellä ja Emmi melkein kuuli, miten raskaasti hän hengitti. Poika veti maton reunan ruumiin päälle, mutta hänen siirtyessään Emmi näki häivähdyksen punaista tukkaa ja hörökorvan, jonka takana silmälasin sanka kimmelsi seinillä olevien öljylamppujen väsyneessä valossa. Noustessaan Samulilla oli kädessään jokin purkki, jonka hän heitti kivistä seinää päin niin lujaa kuin ikinä pystyi. Lasi räsähti äänekkäästi rikki ja lattialle tipahti jäykkä rasvaklöntti. Jos Emmi olisi ollut asiantuntija, hän olisi voinut väittää sitä satularasvaksi. Vaikka miten se mihinkään liittyi.

Samuel seisoi keskellä huonetta nähtävästi voimakasta raivoa huokuen kuin jonkin ikivanhan taruston kostonjumala tai synkän epäonninen sankari. Emmi tosin arveli etäisesti, että viha vain toimi maskina ja peitti sellaisia tunteita, joita poika olisi pitänyt itsessään heikkoutena. Hän oli räikeä vastakohta viileän järkevästi toimivalle Kristianille ja hän taisi käsittää sen itsekin. Emmi istuutui lähimmässä nurkassa olevan puukirstun päälle, sillä hänelle oli tullut vähän huono olo.

“Miksi Hengen nimessä kaikki ovat täällä eivätkä menneet alas?” Samuel huusi potkaisten samalla lattiasta erottuvaa rautaista luukkua. “Tuosta ei olisi tullut perkelekään läpi!”

“Se on omituista”, Kristian sanoi hiljaa ja silmäili luukkua, “Heillä on täytynyt olla aikaa, sillä tuosta ovesta ei ihan nopeasti tulla läpi.”

Emmi kuunteli toisten puheita vain puolella korvalla. Hänestä oli äkkiä alkanut tuntua siltä, että hänen allaan kirstun sisällä liikahteli jotakin. Aivan varmasti jokin oli myös pitänyt heikon äännähdyksen. Tyttö hypähti pois istumapaikaltaan ja avasi puisen kannen, mitään kovin vaarallista ei niin pieneen tilaan voinut mahtua. Hän henkäisi yllättyneenä ja sai muiden jakamattoman huomion osakseen. Hän nosti viikattujen kankaiden päältä somiin vaatteisiin puetun tyttövauvan. Miten ihmeessä se oli sinne joutunut? Lapsi katseli Emmiä silmät selällään. Sen täytyi olla suunniltaan pelosta. Emmi kääntyi hämmentyneenä Kristianiin ja Samueliin päin ja molemmat tuijottivat pikkutyttöä aivan yhtä ihmeissään.

“Adalmiina…” Samuel sanoi hiljaa. Pienen pieneksi hetkeksi viha hälveni hänen silmistään ja tilalla oli vain kivuliasta surua. Sitten poika kai muisti muut huoneessa olijat ja ilme kovettui jälleen.

“Perkeleen onneton tenava. Sen isä makaa tuolla”, Samuel osoitti kiukkuisella liikkeellä lattialla retkottavaa hienoa herraa, “ja missä sen äiti on, hemmetti? Sen äiti on perkeleen inorokien matkaeväänä, saatana!”

“Eihän me voida tietää, onko Katerine vaikka päässyt karkuun. Tai jossain tuvassa, ehkä inorokit eivät kolunneet koko taloa ja Katerine ja muut ovat omissa huoneissaan…” Kristian toppuutteli.

“Älä siinä selitä. Sinäkin tiedät, ettei Katerinea saa elävänä minnekään ilmaan tuota kakaraa! Olisivatkin inorokit vieneet mieluummin sinut mennessään!”

“Lopeta. Olivat he minunkin sukulaisiani”, Kristian sanoi hiljaa, melkein uhkaavasti kuin olisi saanut tarpeekseen Samuelin raivoamisesta. Hetken nuoret aateliset tuijottivat toisiaan tiiviisti silmiin ja Emmistä tuntui, että Samuel saattaisi jopa kohta ruveta väkivaltaiseksi. Toisaalta jotenkin Emmi ymmärsi senkin, sillä Kristianin selvästi tyynemmässä suhtautumistavassa oli jotain melkein ärsyttävää. Ei Kristian välinpitämättömältä vaikuttanut, hän vain ei ilmeisesti nähnyt syytä järjestää kohtausta. Pikkutyttö - Adalmiina - liikahti Emmin sylissä ja päästi vaimean ynähdyksen.

“Vauvalla on varmaan kova nälkä”, tyttö sanoi äänekkäästi. Osaksi myös katkaistakseen tuon häiritsevän tuijotuksen. Samuelin kasvot valahtivat ilmeettömiksi hänen kääntäessään katseensa Emmiin päin. Se oli tavallaan paljon pelottavampaa kuin avoin räyhääminen.

“Syötä se”, poika sanoi aivan liian rauhallisella äänellä ja harppoi tiehensä ruumiiden täyttämästä huoneesta. Kristian kumartui tutkimaan lattialuukkua eikä selvästikään ollut juttutuulella, ja Emmi seurasi Samuelin esimerkkiä. Tytöstä tuntui, että jos hän olisi jäänyt vielä pidemmäksi aikaa, hän olisi todennäköisesti oksentanut. Hänen pitäisi tosiaan löytää jotain syötävää pikkuiselle Adalmiinalle, lapsi parka. Emmi ei ollut mitenkään erityisen lapsirakasihminen, mutta nyt hän puristi pikkutyttöä rintaansa vasten kuin se olisi aina ollut hänen kallein aarteensa ja silmäteränsä. Lapsi parka.