Farid istui kaatuneella puunrungolla hieman syrjässä nuotiolta ajatuksiinsa vaipuneena. Muutamassa päivässä oltiin päästy jo pois vuorilta eikä vieläkään ollut havaittavissa yhtäkään merkkiä hänen omasta kansastaan. Epätietoisuudessa odottaminen oli kalvavaa eikä miehen mieleen voinut olla hiipimättä epäilys, tulisivatko he lainkaan. Totta kai heidän täytyi, ei hän ollut voinut tehdä tätä matkaa turhaan. Kohtalo ei vain voisi tehdä sellaista temppua. Häntä myös huoletti, miten hän selittäisi epäonnistumisensa. Se oli kiusannut häntä koko matkan ajan. Farid oli varma, että häntä syytettäisiin liian vähästä yrittämisestä ja niin hän kieltämättä syytti itsekin. Eikö hän muka tosiaan olisi saanut keploteltua itsensä mukaan tyrmiin murtautumisoperaatioon? Eikö hän tosiaan olisi voinut tehdä hälytystä? Kaiken olisi pitänyt olla niin yksinkertaista!

Farid oli tehnyt parhaansa hidastaakseen kalkkinaamojen kulkua, mutta ei hänkään voinut ihmeitä tehdä. Hän ei halunnut herättää epäilyksiä, sillä yllätys olisi korvaamaton valtti. Silläkin hetkellä hän tarkasteli ympäristöään vaivihkaa hioakseen sopivia taistelustrategioita siltä varalta, että hänen kansansa iskuryhmä vihdoin saavuttaisi heidät. Suhteellisen tiheässä kasvavien suurten puiden ansiosta hyökkääjät pääsisivät taatusti hiipimään aivan lähelle, ennen kuin heidät huomattaisiin leirissä. Siitäkin huolimatta, että jonkun piti jatkuvasti muka olla vahdissa - nyt paluumatkalla oli pidetty yhtä miestä jatkuvasti tarkkailemassa ympäristöä, jopa öisin.

Farid toivoi joka hetki, joka ikinen hetki, että jotakin tapahtuisi pian. Jo tähän mennessä vietetyt muutama päivää tämän koko hullujenhuoneen kanssa oli saada hänet järjiltään. Aikaisemminkin oli ollut tarpeeksi kestämistä tässä apinalaumassa, mutta kun siihen lisättiin vielä äreä ja jonkinlaisesta arvovaltakompleksista kärsivä aatelisherra ja tämän neuroottisen oloinen vaimo, sirkus oli kasassa. Faridilla olisi hurjasti tarinoita kerrottavanaan, kunhan tämä olisi ohi.

Miehen ajattelu keskeytyi, kun Rob liittyi hänen seuraansa. Nuori mies kuvitteli yhä, että Farid - tai Erik, kuten Rob hänet tunsi - oli hänen vanha ja hyvä ystävänsä. Faridista oli ollut mukava leikitellä tämän mielellä ja istuttaa sinne valemuistoja - se oli helpompaa, kuin olisi voinut kuvitellakaan - mutta enää se ei jaksanut kiehtoa samalla tavalla. Toisinaan Farid toivoi, että olisi valinnut “vanhaksi ystäväkseen” jonkun toisen, Rob oli näistä kaikista ärsyttävin.

“Katso nyt tuota likkaa”, nuorempi mies sanoi hiljaisella äänellä nyökäten päällään kohti Emmiä, joka heitteli polttopuita nuotioon, “Minusta tuntuu, että se kuvittelee itsestään vähän liikaa.”

“Ja mikähän sinut on saanut sillä lailla tuntemaan?” Farid kysäisi. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

“Tiedäthän sinä normaalit piikatytöt. Kun ne ovat mukana tällaisissa ‘sotilaallisissa operaatioissa‘, niin kuin herrat sanoo, niin niidenhän kuuluisi tehdä miesten mieliksi. Tiedäthän, sehän suorastaan kuuluu niiden VELVOLLISUUKSIIN”, Rob vuodatti. Oli selvää, että hän oli erittäin turhautunut sillä hetkellä, kun ei nähtävästi saanut tahtoaan läpi. Olikohan taas tullut tytön torjumaksi? Farid ei ollut kiinnittänyt huomiota. Mokoman typeryksen naisasiat eivät jaksaneet häntä kiinnostaa. Hän yritti siinä parhaillaan pelastaa kansansa kohtaloa ja toinen valitti, ettei joku tyttönen suostunut hänen syleilyynsä.

“Tämäkö ei sitten täytä velvollisuuksiaan vai?” Farid teki parhaansa peittääkseen kasvavan ärsyyntymisensä. Hän oli siinä hyvin taitava - ei hän olisi muuten selvinnyt niin monesta vuodesta vakoojana kalkkinaamojen joukossa. Hän ihmetteli vain, kuinka oli selvinnyt täysijärkisenä tuosta ajasta.

“Ei! Sitä ollaan niin koppavaa”, Rob tuhahti, “Puhu sille nätisti ja se nyrpistää nenäänsä, yritä hieman hyökkäävämmin ja se antaa korville! Se ei selvästikään tajua omaa asemaansa ja ilmeisesti kuvittelee saavansa Samuel-herran, ihan kuin aateliset välittäisivät pätkääkään palvelusväestä, siis noin tunteiden tasolla.”

“Onko sinulla sitten jotain tunteita tuota tyttöä kohtaan?”

“Pah, sanoinko niin? Se on eri asia… Se vaan kuvittelee itsestään liikaa. Rintamalla ja miksei yhtä hyvin näissä erikoisoperaatioissa naisten tehtävät on huolehtia ruuasta, sairaanhoidosta ja maata miesten kanssa. Sitä ei ikinä sanota ääneen, mutta sehän on käytännössä sääntö eikä poikkeus ja naisetkin sen tietävät eikä yksikään ole vielä valittanut. Kyllähän sinä tiedät. Likkojen pitäisi katsella ihastuneina tavallisia sotilaita eikä kuolata aatelisten perään. Sehän on typerää.”

Faridia inhotti. Kalkkinaamoilla ei ollut minkäänlaista kunniaa. Tuokin puhui aivan kuin naiset yleensä olisivat joitakin pienemmällä älykkyydellä siunattuja olentoja, jotka elivät vain miehiä varten. Se oli kovasti sitä ajatusmaailmaa vastaan, jonka parissa Farid oli kasvanut ja jaksoi hämmästyttää ja inhottaa häntä. Silti hänen oli esitettävä ajattelevansa edes jotensakin samoin, myötäiltävä toista. Tai edes yritettävä piilottaa inhonsa.

“Et kai sinä ole mustasukkainen?” Farid kysyi kuin kiusoittelisi ystävää, “Ilmeisesti viehätysvoimasi ei tehoakaan kaikkiin.” Rob oli selvästi niitä miehiä, jotka kuvittelivat hurmaavansa kenet tahansa naisen tuosta vain. Sen oli nähnyt hänestä ensimmäisellä vilkaisulla. Niin inhottavaa. Tämä maailmankolkka tulisi olemaan niin paljon parempi, kunhan Faridin kansa ottaisi sen hallintansa alle.

“Mustasukkainen? Miksi olisin? Minähän vain…”

Robin puhuessa Faridin korviin oli kantautunut jotakin monin verroin kiinnostavampaa. Ääni, joka sai jännityksen väreilemään lihaksissa ja hengityksen tihenemään kuin huomaamatta. Aavikkopöllön huilumainen ääni leikitteli muiden metsän äänten joukossa. Äänen aiheuttaja ei voinut olla kaukana ja kaikista muista lintujen äänistä juuri tämän teki merkittäväksi se seikka, että aavikkopöllöjä ei esiintynyt vuoriston tällä puolen. Farid kuunteli vielä varmistaakseen, ettei se ollut vain hänen herkistynyt mielikuvituksensa. Ääni toistui, nyt se oli selvää. Kolme matalaa huhuilua peräkkäin ja sitten tauko. Samassa Farid näki myös liikettä vähän matkan päässä puiden välissä. Taistelun alkusoitto oli soitettu. Nyt se alkoi. Nyt se vihdoinkin alkoi!

Pienen hetken Farid tunsi sydämessään piston ottaessaan tikarinsa esiin, muka leikatakseen sillä kynsiään. Äskeinen keskustelu kuitenkin toimi hyvänä vastalääkkeenä sitä pistosta vastaan ja hetkessä kaikki epäröinti oli poissa. Varoittamatta mitenkään, hän iski tikarin voimalla Robin rintaan niin, ettei toinen ehtinyt päästää äännähdystäkään. Terä liukui kauniisti ulos antaen ruumiin hitaasti kaatua taaksepäin puunrungolta, mätkähtää maahan jähmettynyt yllätyksen ilme kasvoillaan. Tikarin terää kuorruttava veri kimalteli illan hämärtyvässä valossa kuin viini voiton maljassa.

Vetäessään esiin miekkansa ja katsellessaan kuin hurmoksessa vihdoin metsän suojasta juoksevia ystäviään Farid harmitteli vain sitä, että oli joutunut tappamaan kasvot paljaina. Sellainen oli häpeällistä.