Samuel katseli, kun muulien kuormia tyhjennettiin ja tavaroita kannettiin sisään luolaan. Hän ei jaksanut taaskaan leikkiä mukavaa aatelista, kuten sotilaita autteleva Kristian, vaan katseli vierestä käyttäen surutta hyväkseen asemaansa. Hän huomasi ohimennen, että niinhän oikeastaan teki Emmikin, sillä tämähän oli tyttö, mikä oikeutti hänet luonnollisesti jättämään työt miehille. Nuo olivat kuitenkin pikkujuttuja, joissa Samuelin mielenkiinto ei jaksanut viipyä pitkiä aikoja. Hänen ajatuksensa lähtivät mielellään karkuun ja juoksivat polkua eteenpäin sinne, minne Venni ja Mikael jälleen lähetettiin ottamaan asioista selvää.

Talikkien luota Samuelin ajatukset palasivat taas hetkessä takaisin luolalle. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään mihinkään! Levottomuus oli ottanut valtaansa mielen lisäksi myös koko kehon, oli melkein kuin olisi ollut kuumeessa. Mutta sellaisessa kuumeessa, joka energian kuihduttamisen sijaan vain lisäsi sitä, moninkertaisti. Samuelista tuntui, että se Emmin lääke oli vielä lisännyt energisyyttä.

Emmistä Samuelille tuli mieleen, että pitäisi jättää joku tytön kanssa luolalle. Eihän Emmiä voinut raahata mukana keskelle talikkien piilopaikkaa eikä toisaalta tuntunut hyvältä jättää tätä yksinkään. Samuel tiesi, että järkevintä olisi ollut jäädä itse, sillä hän oli taatusti ryhmän heikoin lenkki. Aleksi, Venni, Mikael, Erik ja jopa Rob olivat paljon paremmin koulutettuja ja taitavampia kuin Samuel, he olivat ammattilaisia, ja lisäksi he olivat selvästi häntä vanhempia. Iän myötä heillä oli ilman muuta sellaista kokemusta, jota Samuelilla ei ollut. Ja sitten oli tietysti Kristian, mutta tämähän kuitenkin pelastaisi heidät kaikki pelkästään olemalla paikalla. Totta kai olisi ollut viisainta, että Samuel olisi ollut se, joka jäisi pois pelastusoperaation kriittisimmästä osasta.

Samuel ei kuitenkaan ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi välittänyt toimia järkevästi. Jos olisi ollut kyse melkein mistä vain muusta asiasta, hän olisi varmaan mielelläänkin jäänyt suojelemaan Emmiä. Mutta nyt… Hän ei vain yksinkertaisesti pystyisi odottamaan syrjässä, kun muut pelastaisivat hänen perheensä. Se olisi ollut sietämätöntä. Hänen olisi pakko olla mukana, pakko nähdä nämä mahdollisimman nopeasti ja nähdä itse, jos mitään pelastettavaa ei enää olisi. Samuel oli nähnyt niin monta kertaa unissa erilaisia vaihtoehtoja siitä, mitä talikkien luota löytyisi, ettei hän halunnut odottaa minuuttiakaan kauempaa kuin oli pakko, että näkisi, mikä unien oletuksista osuisi oikean. Ei, hän ei pystyisi jäämään luolaan. Pelkästään vakoilemaan lähetettyjen Vennin ja Mikaelin odottaminen tuntui kidutukselta.

Joten kenet siis jätettäisiin Emmin luo? Samuelilla oli selkeä mielipide vain siitä, ketä ainakaan EI jätettäisi yksin tytön kanssa… Samuelin katse osui lähinnä sattumalta Erikiin ja miksipä tämä olisi sen huonompi valinta kuin muutkaan? Itse asiassa Erik olisikin oikein hyvä valinta, sillä Emmihän tuntui pitävän hänestä. Ainakin siltä oli vaikuttanut tänään heidän patikoidessaan vuoripoluilla. Samuel odotti, että Erik vei kantamuksensa sisään ja vinkkasi tämän sitten luokseen. Hänen kerrottuaan asiansa Erik näytti suorastaan tyrmistyvän.

“Mutta”, mies aloitti katsoen Samuelia kiinteästi silmiin, “miksi minun pitää jäädä? Ettekö te luota minuun?”

Samuel mietti hetken, sillä miehen katse tuntui häiritsevän hänen ajatuksiaan. Eikö hän luottanut Erikiin? Kyllä, luottihan hän. Oikeastaan nyt kun hän asiaa mietti, Erik vaikutti kaikkein luotettavimmalta sotilaalta. Taitavimmalta, vastuuntuntoisimmalta… Hän oli siis valinnut aivan oikein.

“Totta kai luotan”, Samuel vastasi, “Minähän annan sinulle luottamustehtävän. Luotan, että sinä pidät hänet turvassa.”

Erik vaikutti melkein järkyttyneeltä ja näytti olevan aikeissa vielä sanoa jotakin, mutta Samuel ei tuhlannut huomiotaan enempää häneen. Olihan se ymmärrettävää, että Erik koki käskyn jäädä Emmin luokse epäluottamuslauseeksi, mutta Samuel oli varma, että mies ymmärtäisi kyllä. Hänen pitäisi ehkä puhua Erikin kanssa vielä myöhemmin, mutta juuri nyt häntä ei huvittanut. Samuel kumartui luolan matalahkosta suuaukosta sisään ja oli tutkivinaan, kuinka hyvä paikka luola olisi puolustaa, jos talikkit löytäisivät heidät. Ja olihan se hyvä paikka, sillä sisään ei mahtuisi kuin yksi tai korkeintaan kaksi ihmistä kerralla ja näidenkin pitäisi kumartua. Valtavasta ylivoimasta, joka talikkeilla tietysti olisi, ei olisi kovinkaan suurta hyötyä. Tietysti ne voisivat piirittää heidät ja jos talikkit tosiaan löytäisivät heidät tästä luolasta, he kuolisivat joka tapauksessa.

Samuel hakeutui suhteellisen tilavan luolan perälle, johon päivän valosta ylettyi vain haljuja rippeitä. Hän mietti seuraavaa päivää ja huomasi olevansa sekä kauhuissaan - hän todella pelkäsi sitä hetkeä, jolloin hänen perheensä sellin ovi, sikäli kuin sellainen edes löytyisi, avattaisiin - että todella innoissaan. Hän melkein toivoi, että talikkit huomaisivat heidät ja hyökkäisivät kimppuun, hänen tosiaan teki mieli päästä purkamaan koko odottelun aiheuttama turhautuminen ja huoli kostamalla niille elukoille.

Kun ajatus oli ensimmäisen kerran ilmestynyt hänen päähänsä, hän oli säikähtänyt sitä. Ei hän ollut koskaan uskonut tuntevansa sellaista… murhanhimoa. Samuel oli kuullut joidenkin sodissa ja taisteluissa olleiden kertoneen hurjasta tappamisen hurmasta, joka valtasi taistelussa ja todella juovutti, niin että teki mieli vai iskeä miekka kaikkeen, mikä liikkui, ja katsella, kuinka teräs pureutui ihmisen lihaan ja veri pirskahti esiin. Silloin ei ajateltu, silloin vain toimittiin. Ihmisestä riippuen jälkeenpäin saatettiin olla katuvia ja ihmetellä järkyttyneesti omaa julmuutta, tai sitten todettiin vain, että sitä sota oli. Samuel oli aiemmin pitänyt kertojia enemmän tai vähemmän hulluina, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, että noita puhujia voisi hyvinkin ymmärtää.

Samuelilla oli jopa käynyt mielessä sellainen vaihtoehto, että jos - kun - pelastusoperaatio oli saatu kunnolla suoritettua ja muut olisivat saaneet talikkeista hyvän etumatkan, hän palaisi niiden rottien luo ja tappaisi niin monta kuin ehtisi. Hän tiesi, että se olisi itsemurhatehtävä, mutta mitä väliä? Talikkit olivat tehneet tuulinotkolaisten elämästä helvettiä, niin moni viaton oli kuollut, eikö kosto olisi ollut vain oikein? Ne olisivat todella ansainneet sen! Aina hänen suunnitelmansa oli kuitenkin pysynyt vain jonain etäisenä ajatuksena, jota hän ei oikeastaan vakavasti ottaen uskonut toteuttavansa.

Samuelin piti siristää silmiään, kun joku lähestyi häntä kirkkaan öljylapun kanssa. Poika huomasi, että muulit oli jo talutettu sisään ja muut yrittivät parhaillaan asettua mahdollisimman mukavasti luolaan ja keksiä sopivaa tekemistä.

“Hei, tuoota… haluatko lampun tänne?” Emmin ääni kysyi lampun valokehän takaa.

“Pärjään ilmankin”, Samuel vastasi hieman tylysti. Sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka herkkä Emmi oli loukkaantumaan sellaisista äänenpainoista. Ei hänen ollut tarkoitus suututtaa tyttöä. Niinpä hän väänsi kasvoilleen hymyn, josta tosin taisi tulla hieman sarkastisen oloinen, ja lisäsi aiempiin sanoihinsa: “Kiitos.”

Emmi naurahti. Tytön silmissä häilähtävä lämpö valaisi luolan paremmin kuin hänen kantamansa naarmuinen lamppu.