Emmin päähän ei mahtunut muuta kuin lamauttava ja hengen salpaava pakokauhu. Hän oli hetken aikaa Samuelin saatua hänestä kiinni ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta sitten hän huomasikin, ettei pelastuminen ollut vielä läheskään varmaa. Toinen ei saanut vedettyä häntä takaisin polulle vaan luisui itse lähemmäs reunaa yrittäessään pelastaa hänet ja Emmi oli saada sydänkohtauksen jokaisesta sentistä, jonka poika luiskahti reunan suuntaan ja sitä myöten Emmi luiskahti alemmas. Tyttö yritti kaapia vuoren seinämää jaloillaan etsien edes pientä uloketta, jonka avulla olisi voinut kiivetä ylös. Kallio oli kuitenkin hirvittävän liukas eikä hänen räpiköinnistään ollut mitään hyötyä.

Emmi oli myös saada sydänkohtauksen, kun kuuli muun retkikunnan joukosta tulevan kehotuksen päästää irti. Kai hänen olisi pitänyt ajatella sankarillisesti ja uhrautuvasti ja olla samaa mieltä. Kannattiko heidän molempien kuolla? Mutta Emmistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta ja siksi hän yritti roikkua Samuelissa sekä kaikilla ruumiinsa voimilla että mahdollisimman apua anovalla katseellaan. Paha vain, ettei katseella voinut vastustaa painovoimaa. Emmin kädet alkoivat väsyä. Luojan kiitos Samuel ei näyttänyt olevan muiden kanssa samaa mieltä siitä pudottamisesta, vaan puristi Emmin käsiä niin tiukasti, että niihin saattaisi hyvinkin tulla vielä mustelmat. Emmi toivoi sydämensä pohjasta, että hän saisi vielä tilaisuuden murehtia jotain niin harmitonta kuin mustelmia.

Emmi ei ollut ihan perillä siitä, mitä muualla polun varressa tapahtui. Hänen korvansa kuuroutti paniikin vallassa takova sydän ja koko maailma rajoittui Samuelin kasvoihin ja tietoon, että alapuolella oli ihan liian pitkä matka tyhjää. Hän ei halunnut kuolla! Hänellähän oli koko elämä edessään ja, ja… Emmi huomasi tekevänsä mielessään lupauksia siitä, miten parantaisi joka ikisen huonon tapansa, jos vain selviäisi hengissä. Hän ei ollut ihan varma, mille lupaukset oli kohdistettu, mutta niiden tekeminen vain tuntui jollain lailla paremmalta kuin pelkkä panikointi. Tuntui siltä, että hän teki edes jotakin.

Kenties hänen lupauksillaan oli jokin vaikutus, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa Samuelin kasvoilla välkähti tyytyväinen ilme. Hän vilkaisi polun kulman toisella puolella oleviin päin ja Emmi teki samoin uteliaana. Hän havaitsi, että jostain syystä Rob oli alkanut purkaa viimeisenä seisoskelevan muulin kuormaa ja oli jo kohtalaisen hyvässä vaiheessa hommaansa. Havainto mitä ilmeisimmin sai Samuelin tekemään jonkin päätöksen.

“Valmistaudu”, poika sanoi hiljaa, “vedän sinut ylös.”

Emmi mietti, mikä nyt oli muuttunut, mutta jos Samuel uskoi saavansa hänet vedettyä ylös nyt, hän ei valittaisi. Vartalo tuntui kylmältä ja ihoa pisteli. Emmin päähän pälkähti yhtäkkiä jokin älyllistä muistuttava tuuma ja hän vilkaisi nopeasti alaspäin nähden pienen ulokkeen kalliossa sellaisella korkeudella, että hän ylettäisi laittamaan jalkansa siihen hieman kurottamalla… Samuel laski kolmeen ja kiskaisi Emmiä ylöspäin tytön ponkaistessa samalla vauhtia vuoren seinämästä. Emmin polvi osui kipeäsi polun reunaan, mutta se ei haitannut tyttöä sillä siitähän hän sai työnnettyä lisää vauhtia päästäkseen niin kauas kammottavasta pudotuksesta kuin mahdollista. Seuraavaksi Emmi huomasikin istuvansa Samuelin sylissä pojan nojatessa vuoren seinämään.

Emmin kädet puristuivat Samuelin ympärille kuin refleksinomaisesti; hän oli juuri pelännyt kuollakseen, että ote irtoaisi ja nyt hän oli saanut kunnolla kiinni Samuelista, eikä tuntenut olevansa valmis päästämään irti ihan vähään aikaan. Ilmeisesti takertuminen ei haitannut Samuelia, sillä poika puolestaan painoi tyttöä tiukasti itseään vasten. Kumpikin hengitti raskaasti keskittyen hetkeksi vain tajuamaan sen, että vielä oltiin hengissä. Emmi tärisi päästä varpaisiin ja jalat olivat turrat, melkein kuin halvaantuneet. Tytöstä tuntui, ettei hän pystyisi enää ikinä seisomaan omien jalkojensa varassa saati kävelemään niillä.

“Onko siellä kaikki hyvin?” kuului Kristianin ääni ja Emmi huomasi, että vuoressa oleva kulma esti Kristiania ja muita näkemästä, olivatko he kaksi onnistuneet jäämään polulle.

“On!” Samuel huusi vastaukseksi, “Ilmoita, kun siellä ollaan valmiita jatkamaan matkaa!”

Toiselta puolelta kuului, miten sotilaat naljailivat Robille, että tämä saisi laittaa tavarat takaisin muulin selkään. Sitten Samuel puhui hiljempaa osoittaen sanansa Emmille: “Mitä helvettiä se oli?”

Emmi ei tiennyt. Kulmausta ohittaessa häntä vain oli yhtäkkiä alkanut huimata ja vuori oli tuntunut keinahtavan. Hänellä oli ollut vähän koko päivän huono olo, mutta ei hän ollut uskonut sen aiheuttavan mitään tällaista. Tilannetta jollain tasolla pahensi aivan olennaisesti se, että juuri Emmin olisi pitänyt tietää, mistä se johtui. Hänenhän piti olla se pahuksen parantaja. Mutta Emmin oli mahdotonta ajatella kunnolla sillä hetkellä - hän ei kyennyt edes vastaamaan toiselle. Silmiä alkoi poltella ja seuraavassa hetkessä aivoja kiristänyt pakokauhu pakeni elimistöstä kyyneltulvan muodossa. Emmistä tuntui, että hän ikään kuin suli siihen. Hän halusi kotiin!

“Voi, ei, en minä tarkoittanut… Eihän se sinun vikasi ollut…” Samuel kiirehti selittämään hieman säikähtäneellä äänellä ja silitteli tytön selkää ja hiuksia lohduttavasti. Itkunkin lomassa Emmin oli pakko hymyillä. Hän rutisti poikaa hieman lujemmin - tai halaushan se oikeastaan oli jos tarkkoja oltiin - ja painoi kasvonsa vähän paremmin tämän rintaa vasten kuin osoittaakseen, ettei hän itkenyt siksi, että Samuel olisi loukannut häntä.

Pikku hiljaa järkytys laantui ja lihakset rentoutuivat. Samuelin kehon lämpö tuntui siirtyvän Emmin sisälle sulattamaan sen inhottavan jään, jonka kuolemanpelko oli sinne jäädyttänyt. Tyttö tunsi olonsa turvalliseksi ja oli muutenkin hyvin onnellinen siitä, että juuri Samuel oli siinä pitämässä häntä sylissä. Hän ei olisi halunnut lähteä paikaltaan yhtään mihinkään. Milloinkaan. Oliko ihan pakko jatkaa matkaa?

Kyllä oli. Emmin mielestä aivan käsittämättömän lyhyen ajan päästä Kristianin ääni kohosi ilmoittamaan, että heillä oli kaikki valmista. Samuel veti Emmin seisomaan ja tytön jalat tuntuivat jäykiltä. Kurkkua kuristi ajatus, että pitäisi jatkaa kävelyä tällä vihoviimeisellä vuoripolulla ja vielä ohittaa se inhottava mutka. Tytön päästyä jaloilleen Samuel meinasi vetää kätensä pois, mutta Emmi ei antanut hänen tehdä sitä.

“Älä irrota”, Emmi melkein kuiskasi. Hänellä olisi paljon parempi olo, jos Samuel pitäisi häntä kädestä. Ehdottomasti, paljon parempi olo.

Polun mutkaa kiertäessä Emmi huomasi, että aiemmin ajatellessaan haluavansa kotiin hänen päässään oli ollut kuva Tuulinotkosta.

________________________________________________________

Otsikko on tällä kertaa saanut inspiraation videosta: www.youtube.com/watch
kohdasta about: 0:48 - 0:55

Loistava video muutenkin.

Miten ihmeessä pärjään ilman Meliniä ;___;  <//3