Oli aikainen aamu, mutta suurkaupungissa oli aina väkeä hereillä ja liikkeellä, satamakaupunki oli jo täydessä vilskeessä. Farid käveli hermostuneena edestakaisin pitkin vilkasta katua Myrdiassa, kiistatta kauniissa pääkaupungissa. Kädet hikosivat jännityksestä, mutta mies ei antanut sen häiritä mieltään vaan keskittyi ohjeisiinsa. Sankarit eivät jännittäneet tehtäviään. Ja sankari Faridista tulisi. Tämä olisi hänen elämänsä kohokohta. Vanhimmat olivat sanoneet, että hänen täytyi olla ennustusten täyttäjä, valittu, joka pelastaisi viimein talikkien kansan kurjasta asemastaan. Vuorten toisella puolella ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi hedelmällistä maata, jotta siellä olisi ollut hyvä asua ja tällä puolella heitä vainottiin armotta kuin eläimiä. Faridille oli kerrottu paljon täällä asuvien ihmisten paheellisesta ja jumalattomasta elämästä ja Faridin sydämeen oli iskostunut syvä viha kalkkinaamoja kohtaan.

Faridia oli myös lapsena haukuttu kalkkinaamaksi, sillä hänen ihonsa oli tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä olivat lähes yhtä pyöreät kuin kalkkinaamoilla, tavanomaista vinoutta oli tuskin havaittavasti. Ei sellaisia ollut ollut kellään Faridin ystävällä. Häpeä oli kuitenkin kääntynyt kunniaksi, kun hänen ulkonäkönsä erityispiirteiden ja hänen suostuttelun taitonsa huomattiin vastaavan pelastajan ennusmerkkejä, joista kerrottiin vanhassa legendassa. Naisetkin pitivät Faridia komeampana kuin tavallisia talikkeja, ja kaikkihan tiesivät naisten olevan viisaita. Luoja oli antanut miehille voiman ja naisille viisauden. Mies tunsi väristyksen selkäpiissään ajatellessaan, että vuosisatojen päästä hänen kansansa lapsille - onnellisille lapsille, jotka asuivat vuoriston tällä puolella yltäkylläisyydessä - kerrottaisiin tarinoita hänestä, komeasta sankarista. Mielikuva sai hänet hymyilemään.

Odotellessaan tehtävänsä alkamista Farid hipelöi lyhyitä hiuksiaan, jotka oli vaalennettu värittömiksi. Eihän läheskään kaikilla täkäläisillä ollut vaaleita hiukset, mutta mitä kauempana talikkien luonteenomaisista piirteistä hän olisi, sen parempi. Hän kävisi nyt täysin kalkkinaamasta, kun hänellä oli vielä silmissäänkin värilasia, joka teki silmät harmaansinertäviksi, sellaisiksi jollaiset oli lähes kaikilla vuorten tällä puolen asuvilla. Hänen kansansa taitavimmilta lasintekijöiltä oli kulunut kauan saada ne aikaan, mutta uurastus oli ollut sen arvoista. Farid oli hioutunut täydelliseksi vakoojaksi, sillä hän oli viettänyt niin kauan aikaa Myrdiassa, että tunsi tavat ja kieleen kuin omansa. Tiedonkulku vain oli harmittavan hidasta, joten hänen oli lyöttäydyttävä vuorille lähtevään kalkkinaamojen joukkoon aivan viimetipassa. Perillä hän tietenkin ilmiantaisi retkueen ja sitten heillä olisi sekä von Aminoffin perillinen että ne muut aateliset. Suunnitelma oli kyhätty kokoon ennätysvauhdilla, mutta se oli loistava. Miksi lähteä ryöstöretkelle, kun saattoi yhtä hyvin odottaa saaliin itse kävelevän paikalle?

Katu oli täynnä ihmisiä, mutta lopulta Farid erotti Kristian von Aminoffin vaalean pään muun väen seasta, menossa satamaan päin kuten pitikin. Farid veti henkeä ja astui päättäväisesti väkijoukon läpi. Nyt se alkoi. Aatelisen ympärillä oli luonnollisesti muutamia sotilaita, mutta ihmispaljouden takia Faridin oli helppo tunkeutua aivan von Aminoffin viereen ja puhua vain tälle. Hän toivoi sydämestään, että aatelinen olisi yhtä avomielinen kuin sanottiin.

“Päivää herra”, hän aloitti nöyrästi, “pyydän anteeksi tunkeiluani, mutta milloin lähdimmekään liikkeelle sisämaahan?”

“Taidat olla erehtynyt henkilöstä. Minä en tunne sinua”, nuori ylimys vastasi hänelle ja aikoi ilmeisesti jatkaa matkaansa. Farid katsoi häntä tiukasti silmiin ponnistaen voimiaan. Ensimmäinen sotilas oli jo kiinnittänyt huomionsa häneen ja Farid tunsi käden laskeutuvan olalleen. Hän ei saisi epäonnistua nyt.

”Ettekö tosiaan? Minähän olen se viides miekkamies, jonka on tarkoitus lähteä pelastamaan sukulaisianne.”

“Mutta… minulla piti olla vain neljä miekkamiestä”, aatelinen vastasi, mutta vaikutti jo epäröivän.

“Ei vaan viisi”, Farid sanoi painokkaasti, “Minä olen yksi isänne luottomiehistä, kyllähän te olette minut nähnyt monesti. Muistattehan te minut tietenkin.”

“Tietenkin”, von Aminoff toisti vaikuttaen hieman epäilevältä vielä. Sotilas irrotti otteensa Faridin olkapäästä. Kaikki sujui paljon helpommin kuin Farid oli odottanut. “Olemme juuri lähdössä. Missä sinä olet oikein ollut? Toivottavasti sinulla on tavarasi mukana, sillä emme ehdi odotella.”

Farid vakuutteli, että hänellä oli mukanaan kaikki tarpeellinen. Hän oli erittäin tyytyväinen suoriutumiseensa ja se entisestään vahvisti hänen ajatuksiaan itsestään legendaarisena sankarina. Hän liittyi muiden sotilaiden joukkoon - johon hän hyvin sopi sillä hänelle oli kiireestä huolimatta saatu hankittua täydellisesti samanlaiset vaatteet kuin näilläkin. Hän joutui käyttämään suostuttelua myös sotilaisiin saadakseen nämä kuvittelemaan häntä vanhaksi ystäväkseen. Voimainponnistuksen jäljiltä hän tunsi olonsa hieman väsyneeksi, mutta itsetyytyväisyys auttoi peittämään sen.

Faridin uusi “isäntä” vaikutti vieläkin mietteliäältä ja lopulta hän kääntyi miehen puoleen vaivaantuneena. Vakooja ehti jo hieman säikähtää mielensä voiman pettäneen kuitenkin.

“Anteeksi nyt, mutta en taida muistaa nimeäsi, sotilas.”

Farid melkein hymyili tyytyväisenä, sillä näemmä häntä oli uskottu täysin. Aatelinen vaikutti nololta, kun ei muistanut uskollisen palvelijansa nimeä. Loistavaa. Hän avasi suunsa tyytyväisenä: “Nimeni on…”