Emmi istui aivan liian kaukana maanpinnasta satulassa, joka oli kiinnitetty ruskean hevosen selkään. Tytöstä tuntui, että hevosten värityksille oli jotain hienompia ja ammattimaisempiakin nimiä, mutta hänelle otus oli ruskea ja sillä siisti. Tyttö ratsasti suhteellisen laajaa ympyrää aidatulla kentällä ja Samuel katseli häntä seisoen ympyrän keskipisteessä. Kuulemma häntä ei enää tarvittu huomisen retken valmistelussa eikä hänellä siis ollut parempaakaan tekemistä. Emmi oli ratsastanut jo hyvän aikaa kuumalla ja pölyisellä kentällä, mutta hän oli edelleen näkyvästi jännittynyt. Pikku hiljaa hän oli tainnut kuitenkin alkaa tottua korkeuteen, ei hän enää ollut varsinaisesti edes peloissaan. Samuel huuteli hänelle toisinaan ohjeita ja tyttö korjasi ryhtiään parhaansa mukaan.

Oikeastaan hevosen rytmikäs liike alkoi tuntua rauhoittavalta, melkein unettavalta eikä Emmi ollut ihan varma siitä, olivatko iltapäivän auringon säteet mukavia vai pitkästyttäviä. Hiekka narskui. Pölyä leijaili ilmassa ja kärpäsiä surrasi pään ympärillä. Tyttö päätti aloittaa keskustelun ensimmäisestä mieleensä tulevasta asiasta, jotta saisi pidettyä mielenkiintonsa yllä.

“Miksi sinä et olisi halunnut minua mukaan?” tyttö kysyi Samuelilta.

“Miten niin?”

“Kai sinä tiesit, ettei Seela mitään osaa.”

Samuel tuhahti. “Minä tiesin vain sen, että hän on lainannut kartanon hevosta joka auringonpäivä viimeisen vuoden ajan käydäkseen Verinin luona. Sinä taas olet ollut täällä tuskin paria kuukautta.”

Emmi antoi asian olla. Hän ei oikein tiennyt, mitä oli halunnut pojan sanovan, mutta tämä se ei ainakaan ollut. Hän liikautti varovasti itseään parempaan asentoon, sillä takapuoli alkoi jo olla puutunut jatkuvasta samassa asennossa istumisesta.

“Etköhän sinä ole jo tottunut siihen hevoseen”, Samuel sanoi, “Laita siihen vähän vauhtia.”

“Että mitä?” Emmi vinkaisi.

“Ei me koko matkaa voida tuolla lailla löntystellä. Minä tulen taas taluttamaan sitä konia niin voit ottaa kiinni sen harjasta”, Samuel sanoi ja lähestyi tyttöä ja hevosta, joka nyt seisoi kiltisti paikoillaan Emmin nykäistyä sitä ohjaksista. Samuelilla oli lyhyt naru, jonka hän kiinnitti hevosen suitsiin, minkä seurauksena Emmin ei tarvinnut välittää pätkääkään eläimen ohjaamisesta. He olivat aloittaneet aivan samalla tavalla; Samuel oli taluttanut pollea ja Emmi oli takertunut sen harjaan kuin henkensä hädässä.

Ensin hevonen lähti samaan leppoisaan köpöttelyyn kuin aiemminkin, mutta sitten Samuel kannusti sen pomppuiseen raviin juosten itse tytön jalustimen vieressä. Emmi puristi hevosen harjaa molemmin käsin ja pelkäsi kuollakseen. Vielä enemmän hän pelkäsi, kun Samuel hetken kuluttua irrotti köyden jättäytyen jälkeen ja etsiytyen takaisin ympyrän keskusta kohti. Hevonen ravasi ja Emmi totesi olevansa sen kanssa omillaan - hän joutui paniikkiin, aivot menivät lujasti takalukkoon. Tytön mielessään ei edes käynyt ajatus, että hevosen olisi voinut pysäyttää. Hän vain hölskyi mukana kuin melkein tyhjä viljasäkki. Ja sitten hän menetti tasapainonsa.

Seuraavassa hetkessä Emmi makasi selällään maassa haukkomassa henkeä. Häneen ei oikeastaan sattunut mitenkään kovin pahasti, mutta pelästyneenä isku tuntui valtavalta. Saattoi hyvin olla että Emmi tunsi enemmän psyykkistä kuin fyysistä kipua. Hevonen pysähtyi vähän matkan päähän ja Samuel tuli tytön luo.

“Hupsistarallaa”, poika totesi ja Emmistä tuntui, että hän piti tilannetta jotenkin huvittavana. Emmi ei ollut huvittunut. Ei lainkaan. Samuel ojensi hänelle kätensä ja veti pystyyn. Emmi tärisi kauttaaltaan pyyhkiessään tomuja vaatteiltaan ja todetessaan, ettei yksikään raaja ollut katkennut, eikä hänestä tuntunut siltä, että hänellä olisi ollut aivotärähdyskään tai kallonmurtuma. Ei, hän oli selvästikin aivan kunnossa, mikä tuntui hieman epäreilulta, kun häneen oli kuitenkin sattunut niin paljon ja hän tunsi olonsa hyvin surkeaksi.

“Ja sitten takaisin satulaan”, Samuel sanoi. Emmin yllätykseksi hevonen seisoi taas aivan heidän vieressään ja Samuel piteli sen ohjaksia. Emmi ei ollut siinä mielentilassa, että eläimen näkeminen niin lähellä olisi ollut hänestä missään määrin miellyttävää. Hän oli juuri pudonnut sen selästä, häneen sattui, hän oli järkyttynyt, eikä kukaan kauhistellut sitä tai edes yrittänyt lohduttaa. Ei vaan hänen odotettiin saman tien paalaavan tuon hirviömäisen otuksen selkään! Se oli liikaa hänelle.

“Uudestaan?!” hän rääkäisi saaden hevosen nostamaan laiskat korvansa pystyyn. Tytön äänessä oli aavistus itkuisuutta, jonka äskeinen säikähdys oli aiheuttanut, ja ääni värisi aivan samalla lailla kuin koko tytön vartalokin. “En taatusti! Minä en koske siihen elukkaan enää. Ikinä! Minä en tahdo! En minä ole mikään sankari, ei minun ole pakko ratsastaa, pitäkää saamarin retkenne! Sinä et voi pakottaa minua!”

Emmi astui pari askelta taaksepäin kuin paetakseen. Hysteerisiin kyyneleisiin puhkeaminen oli aivan lähellä. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut enää ikinä edes nähdä hevosta. Samuelkin näytti nyt ymmärtävän, ettei putoaminen ollut Emmistä lainkaan hauskaa.

“En niin”, hän vastasi rauhallisesti ja sovittelevasti, “Ei sinua voi kukaan pakottaa tulemaan mukaan. Sinä olet vain piika, et erikoiskoulutettu sotilas, eikä hengenvaaralliset pelastusretket kuulu sinun työnkuvaasi.”

Emmi yllättyi hieman noista sanoista ja rauhoittui aavistuksen. Ei hän silti aikonut olla minkäänlaisissa väleissä hevosen kanssa. Samuel rapsutteli eläimen kaulaa silmäillen samalla sen kiiltävää harjaa kuin etsisi siitä jotakin - niin kuin vaikka kaksihaaraisia tai kirppuja, ei Emmi tiennyt, mitä hevosten harjoista piti etsiä.

“Mutta ilman sinua koko se retki saattaa olla turha. Talikkeilla ei ole mitään syytä kiduttaa minun perhettäni, sillä heidän täytyy tietää, ettei meidän porukkamme kuulu sisäpiirin eli mitään tietoja on turha udella. Mutta samasta syystä heillä ei ole erikoista syytä pitää heitä hengissäkään. Aikaa on kulunut, eikä lunnaista ole tietoakaan, joten talikkien täytyy epäillä, onko niitä tulossa lainkaan. Katerine ja vanhempani saattoivat loukkaantua vangitsemisen yhteydessä tai ovat ehkä sairastuneet kosteissa luolissa ja olisi ihmeellistä, jos talikkit olisivat hoitaneet heitä millään tavalla. Jokainen meistä pelastusretkelle lähtijöistä osaa sitoa haavoja, mutta jos joku sairastuu kunnolla, meidän taidot ei riitä. Minä en voi pakottaa sinua ratsastamaan tai vaarantamaan henkesi sinulle puolituntemattomien ihmisten takia, mutta minä pyydän, että sinä tulet. Meillä ei ole aikaa etsiä toista parantajaa.”

Emmi mietti hetken. Pojan ääni oli aavistuksen etäinen, mutta siitä kuulsi suuret määrät pelkoa ja huolta. Tyttö ei halunnut antaa periksi ihan näin helposti äskeisen huutamisensa jälkeen - putoamisen kolhutkin tuntuivat vielä selvästi ympäri kehoa - mutta kai hän oli jo sisimmässään päättänyt lähteä pelastuspartion mukaan. Miten hän muka voisi kieltäytyäkään?

“Kuinka vaarallista siellä on?” Emmi kysyi vaisusti.

“Talikkit saattavat lähteä perään ja vuoristossa liikkuminen jo itsessään on vaarallista, mutta jos pysyt lähellä, minä lupaan pitää huolen siitä, ettei sinulle käy kuinkaan. Ja ratsastamisesta sinä selviät aivan varmasti. Meillä jo pienet lapset oppivat ratsastamaan, joten mikset sinäkin.”

Emmi katseli hetken kenkiensä kärkiä kuin pohtien jotakin. Sitten hän nyökkäsi pienesti ja asteli hevosen viereen kurottamaan jalkansa jalustimeen. Satulassa Emmin rintaan iski pelko, mutta hän sai sen pakotettua pois. Eihän hän siihen putoamiseen ollut kuollut. Hän suoristautui ryhdikkääseen asentoon ja katsoi alas Samueliin.

“Minä jään sinulle velkaa”, poika sanoi ja tytöstä hänen silmänsä olivat tuollaisina paljon kauniimmat: ilman ivaa ja ylimielisyyttä, ilman teeskentelyä.

“Ja paljon jäätkin”, Emmin vastauksessa oli paljon kaikenlaista puolikasta; sanat lausuttiin puoliääneen, puoliksi tosissaan ja puoliksi leikillään. Samuelin kasvoilla käväisi hymy ja kehän kiertäminen kentällä jatkui jälleen auringon hiipiessä vääjäämättä lähemmäs taivaanrantaa.