Emmin aikaisempi sydänsurujen aalto ei tuntunut enää miltään tämän uuden rinnalla, nyt hän vasta todella oli maassa. Hän tunsi itsensä typeräksi, itsekkääksi ja vielä typerämmäksi ja oli koko ajan vähällä purskahtaa itkuun. Siitä hän oli sentään tyytyväinen, että Seela oli sen erään painiottelun jälkeen jättänyt hänet enimmäkseen rauhaan - tytön pilkallisia sanoja hän ei olisi enää kestänyt. Tietysti Seela edelleen käyttäytyi häntä kohtaan vihamielisesti, mutta enää hän ei sanonut mitään, kunhan mulkoili ja supisi Taikan kanssa.

Emmin pahasti vikaan mennyttä yritystä seuraava päivä oli auringonpäivä. Hän ei nähnyt Kristiania sinä päivänä kertaakaan. Ei edes vilaukselta! Toisaalta, ei hän erityisemmin halunnutkaan tavata tätä ihan heti. Olisi ollut vaikeaa katsoa silmiin ja hiljaisuus olisi ollut kuin hirttoköysi. Emmi siis vietti päivänsä normaalisti Verinin luona ja noidan mökille kävellessään ja sieltä tullessaan hänellä oli aivan liikaa aikaa hautautua omiin ajatuksiinsa. Aivan liikaa! Tytöstä tuntui pahalta, että Kristian nyt luuli illan tapahtumien olevan omaa syytään, vaikka luultavasti sen oli aiheuttanut hyvin suureksi osaksi se pahuksen kukka. Emmin teki mieli tunnustaa tekonsa jollekulle, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei ollut vielä uskaltanut kysyä Veriniltä sitäkään, kuinka vahva se yrtti oikeastaan olikaan.

Emmistä tuntui, että noidan mökillä hänen alakulonsa huomattiin ensisilmäyksellä. Ja miksei olisi huomattu? Kyllä sen täytyi päällekin näkyä. Ehkä se vaikutti osaltaan siihen, että Dipperi tuli puolenpäivän aikaan juttelemaan hänelle. Ei tosin sanonut suoraan, että tieto olisi tarkoitettu tytön piristämiseen.

“Hei likka”, otus aloitti istahtaen pöydälle Emmin oppikirjan päälle. He olivat mökissä kahdestaan muiden ollessa torilla. “Verin meinasi, ettei meidän pitäis antaa sulle liikaa toivoa uusista porteista, mutta nyt se aatteli, että sun pitäis tietää tää yks juttu. Nimittäin portti voi avautua oikeestaan mihinkä maailmaan vaan - meidän maailmat kyllä tuntuu olevan kaikkein lähimpänä toisiaan, mutta kuitenkin. Älä kysy, mistä SE johtuu, mutta siten se vaan näyttäis olevan…”

“Niin…?” Emmi hoputti sillä häntä oli alkanut kiinnostaa Dipperin puhe. Nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään syytä haluta jäädä tähän maailmaan. Ei niin mitään.

“Niin että mistä sä tunnistat sellasen portin, joka johtaa just sun kotiin?” Dipperi piti pienen taktisen, jännitystä keräävän tauon, ennen kuin jatkoi: “No siihen on yksinkertainen konsti teille ihmisille. Ota oma hiuksesi ja vie lähelle porttia, jos toisen puolen maailmassa on sun sukulaisia, portti vetää hiusta puoleensa. Ei haittaa, vaikka hius osuis porttiinkin, kun ei se ihan siitä vielä mene rikki. Hyönteisetkin voi kulkea porteista ilman, että se rikkoutuu, mutta ihminen alkaa sitten jo olla siinä ylärajoilla.”

“Mitä jos joku isompi yrittäisi portista läpi? Tai vaikka joukko ihmisiä samalla kertaa?” Emmi onnistui melkein jopa unohtamaan pahan olonsa pariksi sekunniksi. Dipperin tapa puhua sai hänen ajatuksensa tehokkaasti muille raiteille. Hän alkoi todella pitää tuosta pikkuisesta eläimestä.

“No jaa, voipi olla, ettei se portti kestäis ja osa ihmisistä - tai puolikas siitä isommasta elukasta tai jostakusta ihmisestä - jäis toiseen ja toinen puolikas toiseen maailmaan. Ei välttämättä ihan siistiä.” Emmi naurahti Dipperin tavalle sanoa äskeinen. Sitten Verin astui ovesta sisään Taika ja Seela perässään ja opiskelu jatkui.



Seuraavana päivänä Emmi ei voinut välttää tapaamasta Kristiania ja toisin päin. Oli normaali arkipäivä, mutta Emmin sydän kiihdytti lyöntitiheyttään joka askeleella kohti harjoituskenttää eväskorin keikkuessa hänen kädessään. Vaikka ei se oikeastaan kovin paljoa saanut keikkua, sillä täällä ei ollut mitään termospullojen ja sen sellaisten tapaisia. Korissa oli posliininen teekannu täynnä kuumaa juomaa, eikä sitä saanut kaataa tai läikyttää. Muuten korista myös löytyvät voileivät olisivat menneet ikäväksi muhjuksi. Kun sitä rupesi ajattelemaan, Emmin kantama varustus ei ollut oikeastaan kovinkaan paljon erilainen kuin jollekin eväsretkelle mentäessä siinä maailmassa, jossa Emmin oikea koti oli. Leipäpalat oli voideltu ehkä vähän erilaisella - itse tehdyllä - voilla ja välissä olevat juustot ja makkarat saattoivat olla vähän erilaisia kuin Emmin kotikaupungin kaupoista saatavat. Ajatus oli kuitenkin aivan sama.

Emmin sydän tuntui kylmältä, kun näkymä kentälle jälleen aukeni hänen edessään tuttuna ja tavallisena, kuin kaikki olisi ollut normaalisti ja hyvin. Mutta sehän oli vain harhaa. Emmin tullessa lähemmäs Kristian ilmeisesti huomasi hänet, minkä seurauksena pojan keskittyminen herpaantui ja Samuel pääsi huitaisemaan harjoitusmiekan pois hänen kädestään. Se oli ilmeisesti ennenkuulumatonta, sillä Samuel ihmetteli ääneen, mikä serkkua nyt vaivasi. Sitten hän huomasi Emmin, joka tuijotteli kiusaantuneena maahan ja ilmeisesti oivalsi, minkälaisesta asiasta oli kyse. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, mistä Emmi oli kiitollinen. Hän olisi taatusti saanut itkukohtauksen, jos joku olisi sanonut hänelle yhdenkin poikkipuolisen sanan juuri sillä hetkellä.

Kristian nappasi hyvin nopeasti voileivän Emmin pitelemästä korista ja hetken tyttö toivoi, että poika olisi sanonut hänelle jotakin. Sanoihan hän, mutta pelkästään tavanomaiseen kohteliaisuuteensa kuuluvan kiitoksen. Sekin yksi pieni sana kuulosti erittäin muodolliselta, välttämättömältä pahalta, jota ilman kumpikin olisi oikeastaan ollut onnellisempi. Kristian asteli saman tien vähän kauemmas eikä enää katsonut Emmiin. Hän ei vaikuttanut olevan vihainen Emmille vaan itselleen - ja se oli oikeataan tytön mielestä pahempaa.

Samuel oli katsellut sivusta ja loi sitten arvioivan katseen ensin Kristianiin ja sitten Emmiin. Siinä oli mukana jotain tahallisesti ärsyttämiseen tarkoitettua ja Emmin muutenkin hirvittävän herkässä tilassa oleva tunnemaailma heilahti kiukun puolelle. Hän oli valmiiksi häpeissään ja vihainen itselleen, joten se energia oli helppo kääntää Samuelille vihastumiseen. Ja eikö siihen ollut aihettakin! Samuel oli aivan varmasti tiennyt, mitä seuraisi siitä, että hän kertoi serkkunsa olevan kihloissa.

Samuelin tullessa lähemmäs hakemaan eväskoria Emmiltä, tyttö paiskasi sen häntä päin niin lujaa kuin sellaisen korin ylipäänsä sai lentämään - eli ei kovin lujaa. Poika hätkähti hieman, kun teetä läikähti hänen päälleen ja nappasi korin käsiinsä.

“Oletko sinä nyt tyytyväinen?!” tyttö kiljui kuin mielipuoli ja terävän käännöksen myötä lähti pinkomaan takaisin kartanolle päin. Kyyneleet olivat jälleen nousemassa hänen silmiinsä ja sumensivat näkökentän. Päästyään keittiön ovelle Emmi pysähtyi huohottamaan ja rauhoittumaan, kylkeen pisti. Häntä alkoi jo kaduttaa äskeinen riehuminen. Emmi tiesi hyvin, ettei tämä soppa ollut Samuelin vika, vaan hänen itsensä. Oli vain niin helppoa etsiä ulkopuolinen syntipukki ja raivota tälle. Mutta ei se vain käynyt niin. Sellaisesta tuli huono omatunto.



Emmin lähdettyä harjoituskentällä oli hetken aivan hiljaista. Kristian ja Samuel seisoivat molemmat paikoillaan hiljaisina ja kentällä olevat rengit ja muu rahvaan väki ei uskaltanut edes hengittää, puhumisesta tai liikkumisesta nyt puhumattakaan. Lisäksi tilanne oli heistä äärimmäisen kiinnostava.

“Minä en tarkoittanut hänelle mitään pahaa”, Kristianin vaimea lause rikkoi hiljaisuuden.

“Kyllä se tiedetään”, Samuel vastasi, “Aiotko sinä syödä sen leivän? Tämän korin sisällön syömiseen tarvittaisiin lusikka.”