Liian varhain aamulla pieni pelastusryhmä lähti matkaan. Emmillä oli sama hevonen, Bela nimeltään, jonka kanssa hän oli viettänyt eilisen ja sen keinuva kävely oli ehdottomasti mitä suurimmassa määrin unettavaa. Olisi ollut ihanaa nukkua vielä vähän aikaa, tyttö ei ollut edes kunnolla herännyt, kun jo huomasi heiluvansa satulassa. Pysyäkseen hereillä hän mietti vyölleen kiinnitettyä suurta puukkoa, jolla hänen pitäisi puolustautua, jos hänen kimppuunsa hyökättäisiin. Ajatus puukon työntämisestä jonkun ihmisen lihaan puistatti häntä - pystyisiköhän hän muka tekemään jotain sellaista? Hän oli aina ollut sitä mieltä, että hän ei ikinä pystyisi tappamaan ihmistä. Eikä varmaan eläintäkään sen puoleen. Puukko teki retken vaarallisuuden jotenkin konkreettiseksi ja vaarantuntu ja moraaliset ongelmat elämän riistämisen suhteen veivät unen hieman kauemmas.

Jäljittäjä Venni taas ei ollut lainkaan unisen oloinen. Hän oli käyttänyt eilispäivänsä tutkimalla maastoa ja talikkien jälkiä ja hän tuntui olevan tyytyväinen tutkintansa tuloksiin: jäljet lähtivät johtamaan suoraan siihen suuntaan, johon oli arveltukin. Eihän hän ollut kovin pitkälle niitä seurannut, mutta - kuten hän muille sanoikin - talikkeilla oli todennäköisesti ollut kova kiire turvaan omaan koloonsa, joten eivät he olisi ruvenneet mutkittelemaan turhaan. Venniltä ja muilta Myrdiasta tulleilta ei ainakaan puuttunut itseluottamusta, sen huomasi helposti.

Emmillä oli selässään valtava reppu, joka tosin ei painanut paljoakaan. Sen täyttivät vaatteet sekä suuri huopa, johon saattoi kääriytyä kunnolla kuin makuupussiin. Ne veivät paljon tilaa, mutta olivat kuitenkin kevyitä. Hänelle oli tuotu sovittamiensa vaatteiden lisäksi vielä paksu talvitakki ja nahkaiset käsineet, sillä vuorilla kuulemma olisi kylmä. Jalassaan hänellä oli samanlaiset pitkävartiset saappaat kuin kaikilla muillakin.

Joukko ratsasti jonossa, jonka kärjessä jäljittäjän kanssa oli Kristian ja viimeisenä tuli Samuel, keskivaiheilla jonoa löntysteli ratsuihin kytkettyinä kolme kuormamuulia, joista olisi vuoristossa hyötyä. Emmi tiedusteli järjestyksen syytä Samuelilta ja sai tietää, että retken johtaja perinteisesti ratsasti jommassakummassa päässä, eikä heillä ollut ollut erityistä puhetta siitä, kumpi aatelisista oli johtavassa asemassa. Kristian kuitenkin ratsasti edellä, sillä miehet olivat periaatteessa hänelle uskollisia ja seuraisivat mieluummin hänen perässään. Sitä paitsi jonkun piti varmistaa, ettei kukaan eksynyt. Emmi käsitti, että se “kukaan” oli nimenomaan hän, tyttöhän vieläpä ratsasti toiseksi viimeisenä. Järjestys ei kuitenkaan tuntunut olevan kovin tarkka asia, sillä vähän väliä jonossa joku ratsasti edessä olevan rinnalle tai jättäytyi jutustelemaan pykälän tai pari taaempana tulevan kanssa.

Unisuutensa takia Emmi ei olisi erityisemmin jaksanut jutella kenenkään kanssa. mutta sotilaat - tai miekkamiehet tai miksi niitä sitten pitikään kutsua - olivat ilmeisesti tottuneet aikaisiin herätyksiin. Ainakin yksi yritti kovasti tehdä Emmiin vaikutuksen jutuillaan. Roobert - tai Rob, kuten häntä kuulemma täytyisi puhutella - oli sotilaista nuorin, joskin hänkin oli jo reippaasti yli parinkymmenen vuoden ikäinen, ja halusi ilmeisesti kovasti tulla pidetyksi sankarina. Emmiltä hänen mahtavat seikkailunsa lipuivat tasaisena nauhana korvasta korvaan väistäen aivot samalla hyvin huolellisesti.

Kauaa ei ollut ehditty ratsastaa puiden lomassa, kun jono pysähtyi äkisti ja Emmi erotti etummaisten joukossa levotonta liikehdintää. Jotkut hyppäsivät alas satulasta tarkastelemaan jotakin. Pian Emmikin näki sen. Hän koki jonkinlaisen déjà vu -tunteen katsellessaan edessä aukeavaa näkymää ja väsyneisyys karisi hänestä hetkessä. Tosin tällä kertaa lahtauksen uhrit olivat tavallaan päinvastaiset kuin viimeksi.

“Mitä hittoa…?” hän henkäisi ja jäi tuijottamaan suu auki. Sitten hän sulki suunsa, sillä ilmassa leijuva inhottava lemu tuntui tarttuvan kieleen ja muuttuvan mauksi. “Mitä täällä on tapahtunut?”

Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle, sillä kaikki olivat liian kiireisiä selvittämään saman kysymyksen ensin itselleenkin. Maassa lojui melkoinen joukko jo hyvän aikaa sitten kuolleita inorokeja.

“Niitä on pistetty siististi sydämeen”, Kristian sanoi Samuelille, joka laskeutui hänen viereensä, “Näyttää siltä, että talikkit ovat hankkiutuneet eroon liittolaisistaan.”

Samuel nyökkäsi. “Siltä näyttää. Eiköhän tämä kuitenkin jo nähty. Ei näistä ole meille mitään hyötyä.” Poika nousi takaisin ratsaille ja muut noudattivat esimerkkiä. Samuel oli ilmeisesti nähnyt jotain muutakin ja hänen silmissään väikkyi tummaa vihaa tai ehkä katkeruutta. Hänestä välittyvä tunne oli sen verran väkevä ja suorastaan julma, että se tuntui jo pelottavalta. Emmi haravoi maata tarkemmin katseellaan ja huomasi sitten, etteivät aivan kaikki ruumiit olleetkaan inorokeja. Hetken hän tuijotti kauhistuneena varmistuakseen näkemästään ja ohjasti sitten hevosensa Samuelin viereen.

“Tuo on Tilda, eikö olekin?” hän kysyi kasvot kalpeina. Hän ei halunnut ymmärtää näkemäänsä. Olisi ollut paljon helpompaa, jos vastaus olisi ollut kieltävä.

“En minä sen nimeä muista”, vastasi Samuel synkkänä.

“Kristianhan sanoi, että talikkit hankkiutuivat eroon liittolaisistaan joten… tarkoittaako se, että Tilda oli se…?”

“Se, joka murhasi suuren osan kartanossa olleista ja aiheutti koko tämän sotkun. Kyllä. Ja koska hän ilmeisesti oli sinun ystäväsi, jätän kertomatta, miksi minua harmittaa, että hän on jo kuollut.”

Sen sanottuaan Samuel ratsasti kauemmas Emmin luota ja jono alkoi jälleen järjestäytyä ja lähteä liikkeelle. Rob oli kuullut äskeisen sananvaihdon ja halusi ilmeisesti päästä sanomaan jotakin ja Emmi arveli, että kenties nuori sankari piti häntä typeränä.

“Hän tarkoittaa, että olisi halunnut pistää sen tyttösen kärsimään oikein kunnolla”, Rob selitti ja Emmin teki mieli käskeä hänen pitää suunsa kiinni ja painua tiehensä. Oli kuin Rob olisi juuri lukenut erilaisista kidutustavoista ja muista sellaisista ja olisi halunnut esitellä tietämystään Emmille ja päästä ylpeilemään tiedoillaan. Tyttö ei juuri silloin kaivannut sen sortin asiantuntemusta, sillä hänellä oli tarpeeksi sulattelemista siinä, että hänen kaverinsa ja työtoverinsa oli aiheuttanut heille tämän kaiken hirveyden. Ja häntä Emmi oli surrut kuolleena! No, kuolluthan Tilda olikin, mutta suremista hän ei ansainnut. Ja silti Emmi ei voinut estää surun ailahdusta rinnassaan nähdessään nyt sielunsa silmin Tildan aikaa sitten kuolleen, juuri ja juuri yhä tunnistettavissa olevan ruumiin. Muisto sai hänet voimaan pahoin. Näemmä Tildaa oli huiputettu pahemman kerran.

Koko jono kulki hetken puhumattomana. Kukaan ei ollut oikein juttutuulella sillä mätänevät inorokit eivät olleet mitään mieltä ylentävää katseltavaa. Pientä vaitonaisuutta lukuun ottamatta retki kuitenkin jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eteneminen oli toisinaan hyvinkin hidasta sillä kuoppaisessa maastossa ei voinut vaatia hevosia juoksemaan, sillä ne olisivat voineet loukata jalkansa. Toisinaan heidän reittinsä kulki pitkin ikivanhoja kärrypolkuja, jotka olivat aikoinaan johtaneet nyt jo kadonneisiin kyliin. Silloin vauhtia kiihdytettiin niin lujaksi kuin oli mahdollista läkähdyttämättä ratsuja kuoliaiksi. Emmi oli vieläkin epävarma ratsastuksensa kanssa, mutta hän pärjäsi, eipä hän ainakaan ollut pudonnut kertaakaan. Hänestä tuntui, että kaikki muut ratsastivat tahallaan täydellisen ryhdikkäinä ja tasapainoisina kuin korostaakseen, kuinka toivottomalta Emmi näytti heihin verrattuna. Tyttö tunsi itsensä kammottavan turhamaiseksi huomatessaan murehtivansa sellaista asiaa tällaisena hetkenä.

Turhamaisuudesta puheen ollen, Emmistä tuntui, että häntä pidettiin hyvännäköisenä ja puoleensavetävänä miestenvaatteisiin pukeutuneena. Hän oli näkevinään sen miesten katseista lyhyillä tauoilla ja välillä muutkin kuin Rob tulivat esittelemään hänelle kokemiaan seikkailuja ja tekemiään urotöitä. Tyttö sai myös kuulla monelta taholta vakuuttelua, että juuri heidän seurassaan Emmillä ei olisi mitään pelättävää. Tyttö jätti huomiotta sen seikan, että hän oli retken ainoa naispuolinen ja keskittyi selittämään pienet huomionosoitukset omalla viehätysvoimallaan.

Emmille oli tyypillistä, että hän piti tuonkaltaisesta huomiosta, mutta nyt jokin häiritsi häntä ja esti tuntemasta oloaan täysin hyväksi huomion keskipisteenä. Emmi ei saanut kiinni siitä vaivaavasta tunteesta ja se ärsytti häntä. Se oli kuin hyttysen ininää korvan juuressa, juuri näkökentän ulkopuolella, mikä esti nauttimasta täysin kesäpäivästä. Tyttö yritti jättää sen huomiotta, mutta se pysyi sinnikkäästi hänen kimpussaan.