Kristian katseli ympärilleen kellarihuoneessa, jossa nyt tuoksui voimakkaasti saippualta. Päivä alkoi jo kääntyä iltaan päin ja hän valmistautui jo sanomaan miehille, että tältä päivältä riittäisi taas. Juuri nyt hän vain seisoi ja katseli, mutta silloin tällöin hänkin tarttui juuriharjaan ja auttoi nurkissa hääriviä miehiä viimeistelemään puhdistustyötä. Hän oli kuitenkin huomannut, että työhön tarttuminen renkien rinnalla sai aikaan vaivaantuneen tunnelman. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt auttaa siivoajia enemmän, mutta aatelisen laskeutuminen työmiesten tasolle ei vaikuttanut sopivalta.

Kellari oli jo ehditty kuurata moneen kertaan, mutta edelleen siellä täällä oli tahroja, joiden alkuperää ei halunnut ajatella. Tietenkin lika oli myös ehtinyt tarttua kunnolla kiinni, sillä pesemiseen ei ollut ehditty aivan heti. Veritahrat eivät olleet lainkaan niin pahoja, mutta inorokeilla näytti olleen uutena villityksenä, tuota noin, heitellä ihmisiä seiniä vasten. Kristian oli iloinen siitä, ettei Katerine-rouvaa ollut näkynyt kellarissa, sillä tämän näkeminen kallo murskattuna olisi taatusti ollut liikaa eräille. Kristiania ihmetytti, miten raskaasti Samuel näytti ottaneen palvelijansa kuoleman - ei sillä, että palvelijat olisivat olleet huonompia tai vähempiarvoisia ihmisiä, mutta serkku ei ollut kertaakaan sanonut hyvää sanaa palvelijalleen Kristianin kuullen.

Kristian huokaisi ja tunsi ties monennettako kertaa kiitollisuutta siitä, että von Knorringit olivat lähteneet pois pian junien juhlinnan jälkeen. Estlandereille ei ollut käynyt yhtä hyvin ja Kristian oli jo lähettänyt kirjeitä näiden sukulaisille. Vastausta ei ollut vielä tietenkään ehtinyt tulla. Kotiinsakin hän oli lähettänyt kirjeen ja Kristian oli lähes varma siitä, että hänen isänsä vaatisi häntä tulemaan kotiin. Ihan kuin täällä enää mitään vaaraa olisi. Hän ei ollut varma, halusiko hän lähteä ja jättää Tuulinotkoa nyt. Kaikki oli niin sekaisin ja poissa tolaltaan - eikä vähiten Tuulinotkon uusi isäntä.

“Kristian-herra”, kuului varovainen puhuttelu kellarin ovelta herättäen nuoren miehen ajatuksistaan. Ovella seisoi pää aavistuksen kumarassa suunnilleen Kristianin ikäinen renki, joka vaikutti hieman hengästyneeltä, kuin olisi juuri pitänyt kovaa kiirettä hänen löytämisekseen.

“Niin?”, hän kysyi uteliaana astellen lähemmäs. Renki kumarsi nopeasti ja ojensi häntä kohti jonkinlaisen likaantuneen kankaanpalan.

“Tuota… me löydettiin tällainen tuolta metsästä… herra on hyvä ja katsoo… me ei tiedetä oikeestaan mikä se on mutta, jos se on se mikä me luullaan, niin, niin, ehkä herraa kiinnostaa”, renki selitteli hermostuneen oloisena.

Kristian otti kankaan ja kiitti renkiä. Hän levitteli kangasta käsissään ja varmistui hetki hetkeltä yhä enemmän sen käyttötarkoituksesta ja alkuperästä. Ei se voinut… Mutta se oli. Valkoinen huivi, jonka saattoi vetää peittämään kasvot silmiä lukuun ottamatta. Se oli selvästi pudonnut metsään ja ollut siellä joitain päiviä. Vain talikkit käyttivät tällaisia huiveja, Kristian oli nähnyt niistä kopioita ja tiesi, miltä talikkien tunnusomaiset vaatteet tuntuivat. Tämä oli ehdottomasti juuri sellainen, eikä kenelläkään paikallisella asukkaalla ollut syytä omistaa talikkivaatekappaleita tai mitään niitä muistuttavaa, joten sen täytyi olla aito.

Kristian kehui rengin tehneen hyvää työtä tuodessaan huivin hänelle. Poika hymyili kehujen ilahduttamana ja kumarrettuaan vielä kerran hän lähti pois. Ehkä hän oli odottanut Kristianin kertovan, olivatko hänen arvauksensa olleet oikeassa, mutta nuori aatelinen ei nähnyt syytä aiheuttaa enempää sekaannusta kartanossa vahvistamalla sellaisen huhun.

Talikkien osallisuus Tuulinotkon tragediaan tuntui uskomattomalta, mutta samalla se myös kiistatta antoi tapahtumille järjen. Se oli kuin puuttuva pala tässä oudossa palapelissä. Inorokit eivät olisi toimineet suunnitelmallisesti omin päin, talikkit sen sijaan saattoivat niin tehdä. Kapinallisyhteisöjä asui vuoriston kätköissä samoin kuin inorokeja. Inorokit pystyivät kommunikoimaan ihmistenkin kanssa ja historia tunsi joitakin harvoja tarinoita, jolloin nämä kaksi lajia olivat toimineet yhdessä. Silti se oli kovin kummallista. Mitä talikkitkaan hyötyivät tuhoamalla jonkin syrjäseudun kartanon?

Vaikka totta kai Kristian tiesi, miksi talikkit haluaisivat hyökätä heidän kimppuunsa. Tarkemmin ottaen syy oli hän itse. Huono omatunto alkoi painaa häntä tuskallisen raskaana hänen tajuttuaan aiheuttaneen tämän verilöylyn. Jos hän ja Samuel eivät juuri silloin olisi olleet liian pitkäksi venähtäneellä ratsastuksella, hekin olisivat joutuneet kellarin ansaan. Talikkit olivat kai toivoneet saavansa hänet vangiksi ja siten he olisivat voineet kiristää von Aminoffin sukua ja käytännössä lähes koko maata hänen avullaan. Tämä selitti myös hyökkääjien tunkeutumisen syvälle kartanon sisälle asti - ne olivat etsineet häntä. Inorokien avulla hyökkäys oli saanut tarpeeksi voimaa taakseen ja hirviöiden avulla talikkit saivat myös kätevästi peitettyä jälkensä ja siten lisäaikaa paeta takaisin piilopaikkaansa. Ilmeisesti talikkit olivat myös saaneet värvättyä jonkun kartanon omista mukaan juoneen ja se oli erittäin surullista.

Olivatko talikkit ottaneet vankeja, vaikkeivät Kristiania saaneetkaan? Se ajatus kirkasti hetkessä Kristianin mielen. Ehkä hänen pitäisikin lähteä käymään kotona. Lähteä mitä pikimmin. Jos talikkit olivat ottaneet vankeja Kristianin isä oli se, johon kapinalliset ottaisivat yhteyttä lunnaiden toivossa. Lisäksi vain kotoaan Kristian voisi saada kerättyä tarpeeksi taitavan joukon mahdollista pelastusoperaatiota varten, sillä lunnaita tuskin kukaan oli kiinnostunut tai kykenevä maksamaan. Kristianin täytyisi joka tapauksessa tehdä parhaansa. Hän oli tämän aiheuttanut, joten hänen täytyisi myös selvittää asia parhaansa mukaan. Se olisi oikein. Hän lähti saman tien harppomaan portaita ylös unohtaen jo kokonaan kellarin miehet ja epämääräiset tahrat. Nyt ne olivat jo toisarvoisia.