lauantai, 7. huhtikuu 2012

72.

Retkikunta lähti aamulla liikkeelle aivan uudenlaisella innolla saatuaan hevoset takaisin. Emmin kohdalla innostukseen toki liittyi muitakin seikkoja. Hänen oli vaikea estää suupieliään nousemasta huomiota herättävästi kohti korvia ja hänen askeleensa kulki hyvin kevyesti. Ainakin hänen katsellessaan Samuelia. Samuelia, jonka jäntevä vartalo kaartui viehättävästi hänen poimiessaan maasta matkatavaroita sitoakseen ne satulan taakse. Samuelia, jonka vietävän kauniit silmät mittailivat ratsua kuin tarkistaakseen, oliko siitä pidetty hyvää huolta. Samuelia, joka ei sanonut hänelle sanaakaan.

Emmin vatsassa pyöri miellyttävä perhosparvi, eikä hänkään sanonut mitään Samuelille, kun ympärillä oli muita. Mutta kun oltiin päästy liikkeelle hän hakeutui jälleen ratsastamaan Samuelin vierelle jonon hännille. Hän yritti viritellä jonkinlaista silmäpeliä, kun ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta siitä ei pahemmin tullut mitään.

“Hei”, Emmi sanoi lopulta pehmeän makealla äänellä, “etkö sinä aio sanoa mitään sen eilisen jälkeen?”

“Eilisen?” Samuel toisti ja katseli tietä ajatuksissaan.

“Älä viitsi”, Emmi vastasi ja alkoi jo tympääntyä siihen, ettei toinen käyttäytynyt kuin olisi pitänyt. “Sinä sanoit minua ruusuksi tai jotain ja suutelit…”

“Mm?”

“Kai se nyt hitto soikoon jotain merkitsee!”

Nyt Samuel viimeinkin suvaitsi kohdistaa huomionsa Emmiin. “Minä puhun ja teen mitä vain, kun olen humalassa. Sinun kaikista ihmisistä pitäisi tietää se parhaiten.”

Emmi tuijotti toisen kasvoja uskomatta korviaan. Samuel ei edes ollut mitenkään tyly, vain totesi tosiasioita maustaen sen jopa pienellä hymyllä. Ja tietenkin Emmin olisi pitänyt tietää, millainen hän oli juotuaan, totta kai. Mutta hän olisi voinut lyödä vetoa, että eilisiltaisessa oli ollut jotain aitoa…

“Yritätkö väittää, että… että…”

“Emmi, olen pahoillani, jos siellä mistä sinä tulet suudelma tarkoittaa jotain ikuista rakkautta tai jotain, mutta täällä asiat on erilaisia. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, niin kuin et ottanut viimeksikään…”

“Minä sinulle henkilökohtaiset näytän”, Emmi mutisi kiukkuisena ja loukattuna kannustaen hevosensa kulkemaan hieman nopemmin. Samuel ei yrittänyt pyytää häntä jäämään ja Emmi oli liiaksi tunnekuohunsa vallassa, jotta olisi viitsinyt edes ottaa tarkemmin selvää siitä, mihin “viimeksi” aivan tarkalleen ottaen viittasi. Hän ohitti Aleksin ja Mikaelin ja jäi ratsastamaan Magdan perään. Kuin tehdäkseen selväksi, että hän leikkisi mieluummin rouvan palvelijatarta kuin puhuisi Samuelille.

Emmiä otti päähän ja pahasti. Toisaalta hän tunsi myös olonsa loukatuksi, ehkä vähän nöyryytetyksikin. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen uskoa, ettei Samuel ollut tarkoittanut mitään. Ehkä kyseessä olikin jokin saamarin tunnevamma, jonka sisaren ja parhaan ystävän menettäminen näin pienen ajan sisällä oli aiheuttanut, eikä Samuel uskaltanut kiintyä liiaksi kehenkään. Teoria olisi ollut helpompi uskoa, jos Samuel ei olisi hetki sitten käyttäytynyt, kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Ja toisekseen, vaikka Emmi olisi ollut oikeassa arvelunsa kanssa, hänet oli silti torjuttu.


[Tämä oli viimeinen suora jatko-osa]

sunnuntai, 25. maaliskuu 2012

71.

Huuto oli vaimennut sekalaisiksi nyyhkäyksiksi, kun Emmi pääsi makuuhuoneen ovelle. Astuessaan sisään tyttö näki Magdan polvistuneen vuoteen viereen ja painaneen päänsä peittoa vasten. Rajut nyyhkäykset ravisuttivat naista. Emmi kiirehti hänen viereensä.

“Rouva? Rouva, mikä hätänä? Sattuuko teihin?” Emmi kyseli huolestuneena.

“Vilmaah?” nainen uikahti peittoon paperisella äänellään.

“Mitä? Ei kun Emmi tässä… tuota…” Emmi sopersi. Nyt nainen nosti katseensa häneen. Silmät olivat punareunaiset ja näyttivät luonnottoman suurilta. Nainen tarttui tytön olkapäihin kuin tukea hakeakseen.

“Miksi minun pikku Katerineni kuoli? Minun tyttöni! Ei äidin pitäisi elää tytärtään kauemmin, minun pikku tyttöni, minun kaunis Katerineni!” Sanat ryöppysivät Magdan suusta kuin vesiputous, joka on murtanut sitä pidätelleen padon. Emmi tajusi, ettei ollut ennen nähnyt Magdan antavan tunteilleen kunnolla valtaa. Nainen kapsahti Emmin kaulaan ja nyyhkytti rajusti voihkien välillä tuskaisesti. Emmi oli hämmentynyt tästä äkillisestä läheisyydestä eikä tiennyt, miten olisi lohduttanut. Se oli oikeastaan tavallaan pelottavaa. Ehkä tämä oli tunteenpurkaus, jonka vain oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin.

“Minä en voinut muuta kuin katsoa, kun minun kaunis pikkuinen tyttöni hiipui pois”, Magda valitti sydäntäisärkevästi ja Emmi toivoi, että hänellä olisi ollut lääkettä myös psyykkiseen kipuun. Magda vetäytyi irti Emmistä päästäkseen katsomaan häntä silmiin. Emmistä hän näytti hieman hullulta, mutta kaiketi se oli vain luonnollista hänen tilanteessaan.

“Tiedätkö sinä, miltä kuolema haisee? Minäpä tiedän, eikä se koskaan lähde pois minun nenästäni! Ne eivät käyneet sellissä melkein koskaan! Ne eivät vieneet häntä pois! Minun tekee mieli repiä nenä irti kasvoistani jotta pääsisin eroon siitä hajusta!”

Nainen elehti hurjasti käsillään ja hengitti raskaasti. Hän oli räikeä vastakohta sille hillitylle Magda-rouvalle, jonka Emmi oli tottunut näkemään. Tyttö saattoi vain kuvitella, miten kamalaa hänellä ja tietysti myös hänen miehellään oli täytynyt olla sellissä, jonka he olivat jakaneet kuolevan tyttären kanssa. Naisen silmissä oli lasittunut katse ja hän tyytyi nyt vain huohottamaan, joten Emmi tulkitsi tämän kohtauksen nyt olevan menossa ohi. Kalpeiden ja laihtuneiden kasvojen iho kiilteli ohuesta hiestä ja Emmi totesi rouvalla olevan matalaa kuumetta.

“Teidän täytyy nyt levätä”, Emmi sanoi rauhoittelevasti eikä nainen vastustanut. Tyttö auttoi rouvan ylös lattialta ja aikoi seuraavaksi varovasti ohjata häntä käymään makuulle, mutta Magda keskeytti hänet.

“Auta minua riisumaan tämä hame”, nainen sanoi vaisusti tuijottaen eteensä mutta pitäen päänsä pystyssä. Hän oli nähtävästi päättänyt pitää Emmiä palvelijattarenaan.

Emmi oli hetken melkoisen yllättynyt, sillä hän ei ollut tottunut riisumaan ihmisiä. Hän alkoi kuitenkin availla Magdan selässä olevia pikkuisia nappeja tottumattoman kömpelöillä sormillaan, mutta rouva ei hoputtanut häntä mitenkään. Emmi ajatteli, että leninki tarvitsisi kipeästi pesua, mutta hänellä ei ollut enää energiaa tehdä sellaista, eikä vaate sitä paitsi olisi ehkä edes kuivunut aamuun mennessä. Alta paljastui vähintään yhtä pesuntarpeessa oleva pellavainen alushame.

“He ovat tietysti kaikki kuolleet”, Magda aloitti surullisena mutta nyt äänestä puuttui se tuskainen voima, jota aikaisemmassa purkauksessa oli ollut. Se oli vain lakonisen toteava. “Tuulinotko on autio. Minun Vilmani on kuollut. Kerrohan, tyttö, miten sinä selvisit siitä hengissä.”

Emmi kertoi kuuliaisesti. Hän oli kuvitellut, että siitä yöstä olisi voinut puhua loputtomiin, että se sisälsi valtavasti kerrottavaa, mutta loppujen lopuksi yön tapahtumat tuli kerrottua hyvin lyhyessä ajassa. Miten se oli mahdollista? Samuel oli pelastanut hänet inorokilta ja vienyt turvaan. Aamulla he olivat palanneet Tuulinotkoon ja löytäneet hävityksen. Siinä se. Mitä muuta siitä olisi voinut kertoa? Miten kerrottavaa ei ollut enempää? Joka tapauksessa hän puhuessaan tuli värittäneeksi tarinaa siten, että Samuel näytti mahdollisimman sankarilliselta ja se miellytti kumpaakin huoneessa olijaa. Sitten Emmi viikkasi likaisen leningin mahdollisimman siististi ja Magda kävi vuoteeseen pitkäkseen. Naisen silmissä kiilsi liikutuksen kyyneliä.

“Hän on hyvä poika”, Magda sanoi värisevällä äänellä vastaukseksi tytön kertomukseen. Emmi oli mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Huulille palasi mukava kihelmöinti hänen ajatellessaan Samuelia. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä Magda sanoisi, jos kuulisi äsken pihalla tapahtuneesta välikohtauksesta. Tuskinpa hän olisi kovin ilahtunut, tyttö totesi harmikseen.

Emmi keskittyi sekoittamaan unilääkettä ja sellaista rohtoa, joka alentaisi kuumetta. Magda mutisi hiljaa siitä, miten väärin Katerinen kuolema oli. Emmin annettua hänelle lääkkeet ja naisen nieltyä ne, Magda katsoi tyttöä syvälle silmiin ja kuiskasi: “Miksi juuri meille kävi näin, tyttöseni?

Emmi ei vastannut eikä olisi osannutkaan, mutta tapa, jolla nainen sanoi “meille”, liikutti häntä yllättävän syvästi. Tuntui vahvasi, että tuohon “meihin” sisältyi myös olennaisena osana Emmi. Hän oli Tuulinotkon väkeä, hän oli Magdan väkeä ja hän oli myös ehdottomasti osa sitä, mitä tämä katastrofi oli koskettanut. Se oli kerta kaikkiaan liikuttuvaa. Tyttö sammutti huoneeseen tuodun öljylampun ja käpertyi nukkumaan lattialle levitetylle makuualustalleen. 

lauantai, 24. maaliskuu 2012

70.

(olethan lukenut tätä edeltävän postauksen?)

Seuraavan päivän iltana lievästä vainoharhaisuudesta kärsivä retkue palasi takaisin erakon luo, ja tällä kertaa yksinäisellä miehellä olikin enemmän tekemistä vieraiden kanssa. Mattias oli nimittäin sitä mieltä, ettei ollut aatelisen arvolle sopivaa joutua nukkumaan pölyisessä heinävarastossa, kun parempiakin huoneita olisi ollut tarjolla. Emmi ei ihan pysynyt mukana siinä, miten väittely eteni, mutta kun erakko oltiin saatu suostuteltua (lahjottua) luovuttamaan oman huoneensa vieraille, puheeseen puuttui Magda-rouva, joka tähän mennessä oli sanonut tuskin mitään. Lopulta kartanonherra huomasi olevansa samaa mieltä vaimonsa kanssa siitä, että oikeastaan olisi soveliaampaa, jos naiset nukkuisivat paremmassa huoneessa, sillä kyllähän miehet pärjäisivät missä vain. Vaikutti siltä, ettei Mattias ollut itsekään ihan varma siitä, miten tulokseen oli päädytty.

Olipa miten vain Emmi seisoskeli muutaman tovin päästä pienehkössä makuuhuoneessa rouvan kanssa miesten mentyä aikaisemmin tutuksi tulleeseen heinävarastoon ja erakon laskeskellessa rahojaan tallissa. Emmi oli ottanut mukaan makuualustan ja peiton, koska arvasi, ettei erakolla todennäköisesti ollut vierassänkyä ja tyttö olisi ilman muuta se, joka nukkui lattialla. Hän vähän ihmettelikin, miksi Magda oli halunnut hänet huonetoverikseen. Tyttö ei valittanut, eipä täällä ainakaan ollut ihan niin pölyistä.

“Onko sinulla vielä sitä unilääkettäsi, tyttö?” Magda rikkoi hiljaisuuden hennolla äänellään kääntyen Emmiin päin. Hänen koko ruumiinsa näytti kovin heiveröiseltä, iho oli kalpea ja pitkissä vaaleissa hiuksissa oli aavistus harmaata. Emmi ei ollut aikaisemmin tullut katsoneeksi rouvaa näin tarkkaan ja hän melkein yllättyi siitä, miten vanhalta hänen kasvonsa näyttivät. Ne eivät olleet ryppyiset… Jokin niissä vain antoi vaikutelman vanhuudesta.

“Oups, se taisi jäädä muiden matkatavaroiden joukkoon, rouva”, Emmi vastasi puhutellen naista vaistomaisesti kuin palvelijatar emäntäänsä. Ja Magdahan oli puhunut hänelle juuri kuten palvelijattarille puhuttiin, kuinkas muuten. Emmi oli kaiketi liian nuori ansaitakseen tasa-arvoisempaa puhuttelua, vaikka toimikin parantajana tällä retkellä.

“Olisitko ystävällinen ja hakisit sen”, Magda sanoi ja kysyvästä muodosta ja ystävällisestä äänenpainosta huolimatta se oli käsky, jota odotettiin toteltavan. Emmi niiasi edes ajattelematta asiaa sen kummemmin ja riensi etsimään lääkereppuaan.

Matkatavarat oli jätetty kivisen aitan alakertaan ja penkoessaan omaa reppuaan esiin Emmi kuuli yläkerrasta äänekästä puhetta ja naurua, joka sai hänessä aikaan vahvan déjà vu -tunteen. Hän ei kuitenkaan jäänyt pidemmäksi aikaa seisoskelemaan ja kuuntelemaan, sillä hänestä tuntui, että hänen oli suoritettava annettu tehtävä mahdollisimman nopeasti. Hän kiirehti ulos koko lääkekasveja sisältävä pussukka mukanaan.

Puolessa välissä pihaa vaimea huudahdus pysäytti tytön. Samuel lähestyi häntä ja tytön luokse päästyään laski kätensä tämän olkapäille. Emmi nyrpisti nenäänsä.

“Älä sano, että te ootte käyneet tyhjentämässä sen erakon viinavarastot”, Emmi tuhahti ennen kuin poika ehti sanoa mitään, “Kuule, kun mulla olis vähän kiire ja pitäis…”

“Emmi, sinä olet korvaamaton”, toinen keskeytti kuin olisi päättänyt saada asiansa ilmoitettua, tuijottaen vakavana Emmin silmiin, “Sinä olet niin kuin, kuin auringonnousu. Ei kun ruusuprinsessa… niissä on piikkejä, mutta ne on kauniita ja elg-, eleganti-, ne on kauniita.”

Kyllä, Samuel oli ehdottomasti humalassa. Mutta yllättävä runollisuuden tavoittelu sai Emmin kuitenkin häkeltymään. Vielä enemmän hän häkeltyi, kun Samuel veti hänet kiinni itseensä ja suuteli. Yrttipussi tipahti Emmin kädestä ja hän oli hetkessä unohtanut Magdan ja kiireellisen tehtävänsä. Suudelma maistui hieman kotopolttoiselle viinalle, mutta sekin oli helppo unohtaa, kun juopui itse toisen huulista ja käsien kiihkeästä hyväilystä vartalolla. Pää meni sekaisin, suudelma tuntui vatsanpohjassa asti ja aivot pystyivät tuottamaan vain yhdensorttisia ajatuksia: lisää, lähemmäs, enemmän, älä lopeta koskaan.

Tuntiessaan Samuelin vetäytyvän irti Emmi odotti tämän sanovan jotakin tai valmistautui mahdollisesti itse puhumaan sanan pari. Tytön päässä leijaili sakeanaan tähtiä, sydämiä, pikkulintuja ja kaikenlaista muuta suloista sälää. Hän kuitenkin joutui pettymään avatessaan silmänsä, sillä poika oli hävinnyt kuin unikuva. Emmin katse lennähti ympäri pihaa ja tavoitti aitan varjoon katoavan hahmon. Tyttö oli hieman pettynyt tuohon viimeisimpään havaintoon ja ehkä myös siihen, että Samuel oli uskaltanut tehdä tunnustuksen vasta humalassa, mutta kaiken kaikkiaan hän ei voinut estää kasvoilleen iskostuvaa leveää, onnellista hymyä. Hänen koko vartaloaan kihelmöi yhä äärimmäisen mukavasti ja maailma näytti harvinaisen miellyttävältä paikalta. Oli niin kokonaisvaltaisen keveä olo.

Emmi olisi varmaan unohtunut unelmoimaan siihen pihalle ikuisuudeksi, ellei erakon asuntona toimivasta mökistä olisi äkkiä kajahtanut kimeä ja sydäntä särkevä huuto, joka vaimeni välissä oleviin seiniin. Se oli pitkä ja tuskantäyteinen huuto ja Emmi poimi salamana yrttipussinsa maasta ja kipaisi juoksuun. Mikä Magdalla oli hätänä? Emmi ei ollut huomannut hänessä mitään vakavampaa sairautta tai vammaa, mutta ehkä hän oli ollut väärässä? 

lauantai, 24. maaliskuu 2012

Hei

Tässä suunnilleen samana teksti, jonka jo kirjoitin demi.fi:hin:

Tarina ei ole jatkunut täällä pitkään aikaan, koska sen kirjoittaja ei ole enää ollut keskudessamme sitä jatkamassa. Olen nimimerkin ^^neiti^^ käyttäjän sisko, löysin tämän nimimerkin ja salasanan sen päiväkirjasta. Olen nyt saanut kerättyä sen verran voimia, rohkeutta ja tietoa tästä sivusta (mulla ei ole ollut tapana liikkua demi.fi:ssä eikä vuodatuksessa), että sain aikaiseksi kirjoittaa tämän.

Löysin tosiaan sen päiväkirjojen ja tietokoneen kaivelun kautta tämän Toisesta maailmasta -tarinan ja nähtävästi se on ollut myös aika suosittu. Mua vähän harmittaa, ettei mun sisko näyttänyt tota tarinaa mulle (kyllä mä tiesin, että se tykkää kirjoittaa, mutta se ei esitellyt tekstejään kenellekään, se oli liian ujo). Aluksi musta tuntui pahalta lukea sen päiväkirjoja ja muita, mut nyt musta tuntuu, että mun siskonikin haluaisi, että sen tarina viedään edes jotensakin kunnialliseen päätökseen.

Tuo tarina on tosiaan suunniteltu hyvin loppuun asti. Käsittääkseni viimeksi ilmestyneeseen osaan on suoraan jatkoa muutama sivua valmiina (ei mulla sitten ole hajuakaan, jos niitä on ollut vielä tarkoitus muuttaa) ja satunnaisista kohdista kirjoitettuja lukujakin on. Lisäksi yhdessä vihossa on suht tarkat muistiinpanot/suunnitelmat tämän tarinan kulusta, joten uskoisin kykeneväni kertomaan, miten tämä tarina jatkuu ja mihin se päättyy. En tosin ole lahjakas kirjoittaja, enkä ehkä jaksa laittaa tapahtumia novellimuotoon, mutta voisin ainakin kertoa, mitä tapahtuu. Kysymys kuuluu, vieläkö täällä on asiasta kiinnostuneita lukijoita, vaikka tarinaa ei ole päivitetty johonkin kolmeen kuukauteen?

- Siiri

tiistai, 6. joulukuu 2011

69. osa: Vartiovuoro

Emmi odotteli, että muut alkoivat nukahdella. He olivat nyt siirtäneet leirinsä erään suurehkon kallion kupeeseen ja parantaneet tuon lohkareen luomaa suojaa puunoksien avulla. Koko aikana ei ollut näkynyt vilaustakaan talikkeista, ei yhtäkään. Emmiä pelotti silti. Hän halusi vähän äkkiä pois tästä metsästä! Huomisen aikana olisi onneksi tarkoitus ehtiä erakon luo ja neljän seinän sisällä nukkuminen kuulosti hyvin houkuttelevalta. Ja sieltä he saisivat hevosensa takaisin ja voisivat sitten ratsastaa vauhdilla kotiin.

Tyttö katseli hetken taivaalle ja yritti muodostaa sen lukemattomista tähdistä kuvioita. Nämä tähdet olivat kuitenkin hänelle vieraita, eikä hän tosin ollut siinä edellisessäkään maailmassaan osannut etsiä tähtitaivaalta kuin Otavan. Häntä vaivasi haikeus ja jonkinlainen kylmyys, joiden takia hän ei halunnut vielä alkaa nukkua. Hän oli varma, että näkisi painajaisia. Äh… Emmillä oli aavistus, että Samuelia vaivasi jokin samantapainen kaiherrus, sillä tämä oli vaatinut saada ensimmäisen vahtivuoron. Hänenhän ei olisi ollut mikään pakko ottaa lainkaan vahtivuoroa. Ilmeisesti hän siis arveli, ettei kuitenkaan saisi unta vähään aikaan.

Emmi nousi ylös makuualustansa päältä ja sukelsi tiheän pensaikon läpi. Hän näki Samuelin vähän matkan päässä nojaamassa maasta esiin pistävään kiveen niin, että oli melkein makuuasennossa. Hän tuijotti ylös taivaalle. Hieman unisena.

“On meillä täällä tosi tarkka vahti”, Emmi kuiskasi hieman hymyä äänessään. Samuel kohotti päätään katsoakseen tyttöön ja viittasi tätä tulemaan viereensä.

“Luuletko sinä, että talikkeja voi nähdä näin pimeällä?” Samuel vastasi äänellä, jonka tuskin erotti muilta yön ääniltä, linnuilta ja tuulelta ja sen sellaiselta. “Talikkeja on vaikea nähdä edes valoisalla.”

“No mitä hyötyä vartioinnista sitten on?” Emmi tuhahti.

“Kuuntele”, Samuel sanoi pitäen sitten tauon antaen tytölle mahdollisuuden toteuttaa kehotus, “Jos talikkeja on lähettyvillä, sen voi kuulla, jos on tarkkana.”

“Vai niin”, Emmi totesi jääden kuuntelemaan lintujen liverryksiä.

“Mikset ole nukkumassa?” Samuel kysyi hetken kuluttua.

“En minä tiedä… On vaan kummallinen… tai… Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä olen juuri tappanut ihmisen”, Emmi vastasi. Ehkä hän yritti olla hieman sarkastisen kuuloinen. Samuel kiersi kätensä tytön ympärille ja painoi rintaansa vasten.

“Tunnetko sinä siitä huonoa omatuntoa?” poika kysyi.

“Etkö sinä tunne?”

“Luultavasti.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Se oli oikeastaan ihan mukavaa hiljaisuutta ja Emmi piti hyvin paljon siitä, kuinka hänen päänsä parhaillaan lepäsi Samuelin rintaa vasten. Hän saattoi kuulla tämän sydämen sykkeen, tuntea hengityksen. Ja lämmön, lämpö oli ehdottomasti mukava asia. Siinä oli jotakin lohdullista.

“Se talikki olisi tappanut sinut, jos et olisi ehtinyt ensin”, Samuel sanoi kuin palaten asiaan yrittäen lohduttaa Emmiä.

“Silti”, tyttö huoahti tuntien puistatuksen käyvän kehonsa läpi. Se tunne, miten puukon terä oli pureutunut vieraan miehen sisuskaluihin, sitä hän ei unohtaisi koskaan. Hän ei ollut tätä ennen tappanut kuin hyttysiä kesällä. Samuel silitti hänen hiuksiaan. Tytöstä tuntui, että tämä ymmärsi.

“Menisit nukkumaan”, Samuel kuiskasi.

“En tahdo. Minä voin ihan hyvin nukkua tässäkin.”

Samuel ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. Pojan käsivarret ympäröivät Emmiä turvallisina ja ehkä vähän typerästikin Emmin pelko talikkeja kohtaan laantui. Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut - yhtä hyvin ne voisivat tappaa hänet tähän kuin mihin tahansa muuallekin - mutta hänellä vain alkoi olla turvallinen olo. Kaikki järjestyisi vielä. Enää Emmistä ei tuntunut, että hän näkisi painajaisia heti sulkiessaan silmänsä. Niinpä hän päätti kokeilla. Luomet olivat muuttuneetkin jo varsin painaviksi.



Seuraavaksi tyttö havahtui siihen, että häntä kannettiin. Hän oli liian uninen edes avaamaan silmiään saati sitten ihmettelemään sen pahemmin, miksi häntä siirreltiin tällä lailla paikasta toiseen. Ehkä hänen aivonsa vaistomaisesti yhdistivät tämän sylin Samueliin, olihan hän viimeinen asia, joka Emmin tajunnassa oli ollut ennen nuukahtamista. Ei siis ollut mitään syytä huoleen.

Emmi laskettiin makuualustalle, joka ei ollut erityisen mukava mutta johon Emmi oli jo ehtinyt tottua matkan aikana. Hän tuskin muisti, millaista oli ollut nukkua oikeassa sängyssä. Edes sellaisessa hyvin kehnossa, jollaisia oli piikojen yösijoina. Tyttö ei edelleenkään avannut silmiään tai osoittanut muutenkaan olevansa hereillä. Ei häntä huvittanut. Sitä paitsi Samuel selvästi varoi herättämästä häntä. Seuraavaksi tyttö peiteltiin huolellisesti, ehkä vähän turhankin huolellisesti ja aikaa vievästi. Ei sekään häntä haitannut. Ei hiukkaakaan.

Hetken oli hiljaista. Sitten Emmi tunsi poskellaan kevyen hipaisun. Hänen suunsa vääntyi väkisin hymyyn. Hänen aivonsa eivät toimineet kovin tehokkaasti horroksessaan, mutta sen hän tajusi, että piti tuosta kosketuksesta oikein paljon. Hän huokaisi tyytyväisenä.

Sen jälkeen Emmi kuuli vielä Samuelin hiljaisen äänen herättelevän Venniä vahtivuoroon. Sen jälkeen tyttö nukahti uudelleen.