Ennen kuin Emmi ehti löytää tilaisuutensa, sattui eräs pieni välikohtaus harjoituskentällä. Välikohtaus, jonka aikana tyttö unohti tyystin kunnioittavan asenteen ja herrapelon, jota hänen olisi pitänyt osoittaa. Sinä päivänä Kristian ei ollutkaan mukana kentällä vaan ainoastaan Samuel paiskoi muutaman lähialueen nuorukaisen kanssa heittokirveitä maalitauluihin. Emmi näki kentän laidalla seisoskelevan hörökorvaisen ja isonenäisen pojan, jolla oli räikeän punainen tukka ja joka selvästikään ei ollut mukana harjoituksissa. Tyttö oli nähnyt hänet joskus ennenkin täällä ja päässyt käsitykseen, että hän oli jonkinlainen isäntäväen tai pelkästään Samuelin juoksupoika. Tyttö kysyi, tietäisikö tämä, missä Kristian oli.

“Nu-nuori herra von Aminoff on ratsaftamaffa ja palaa vafta illanfuussa”, sönkötti vähän säikynoloinen ääni. Emmi ei jatkanut keskustelua sen enempää, kiitti vain poikaa tiedosta.

Emmiä harmitti, sillä hän oli jälleen pitänyt kiirettä varta vasten nähdäkseen Kristianin harjoittelevan ja päästäkseen jälleen juttelemaan tälle. Hän harkitsi jättävänsä korinsa maahan ja painuvansa tiehensä, sillä nyt tällä mäellä ei ollut hänelle mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Ennen kuin hän ehti lähteä, päättivät tarkkuuden heittäjät pitää taukonsa ja Samuelin vaativa ja komentava ääni kutsui poikaa, johon Emmi oli juuri tehnyt tuttavuutta: “Hesteri!”

Emmi oli vähällä revetä nauramaan kuullessaan nimen ja nähdessään, miten punapää lähti nöyristellen toteuttamaan mitä vain käskyä, joka Samuelille tulisi mieleen. Emmin ilo laantui kuitenkin varsin pian nuoren aatelisen alkaessa pompottaa palvelijaa kuin kumipalloa. Kaikki sanat tulivat ylimielisen ilkeilevästi kuin toinen olisi ollut jokin vähäjärkinen ja arvoton olento, jota sai potkia niin paljon kuin mieli teki. Emmiä alkoi kiukuttaa hörökorvan puolesta, varsinkin kun tämä itse ei vastustanut mitenkään eikä edes osoittanut harmistusta saadessaan haukkuja niskaansa ilman syytä. Tyttö alkoi vihata Samuelia entistä syvemmin. Tilannetta ei siis ainakaan parantanut, kun aatelisen retku saapasteli nokka pystyssä hänen eteensä.

“Vie se pois”, poika sanoi Emmille vilkaisten eväskoria, “minä en tarvitse sitä tänään.”

“Mut…” Emmi aloitti turhautuneena ja kiukkuisena siitä, että häntä oli juoksutettu täysin turhaan.

“Niin, niin. Piika tuhlasi aikaansa tyhjän takia. Hesteri!”

Hörökorva tulla tohotti paikalle kiireesti ja vinkaisi: “Niin herra?”

“Enkö minä käskenyt sinun kertoa keittiöön, että eivät lähetä tänään ruokaa tänne?” Samuel tivasi puhuen koko ajan kopean ikävystyneeseen sävyyn kuin häntä ei pätkääkään kiinnostaisi tuhlata äärettömän kallista aikaansa tällä tavalla.

“Ettehän te… Ei kun nyt minä muiftan! Anteekfi kovafti, sir, minun virheeni!” Emmi olisi voinut lyödä vetoa, ettei Samuel ollut mitään viestiä käskenyt lähettää.

“Ei se mitään, Hesteri, sellaista sattuu. Varmasti myös piika ymmärtää tämän.” Niiden sanojen myötä Samuel kääntyi ja lähti hiljakseen kävelemään poispäin osoittaen samalla jotain tavaraa Hesterille, jotta tämä kävisi hakemassa sen.

Emmi teki lähtöä nyrpeänä, kun kentän tapahtumat kiinnittivät jälleen hänen huomionsa. Hesteri oli juuri poiminut maasta jotakin ja noussut seisomaan puisen maalitaulun eteen, sen johon äsken oli heitelty kirveitä. Samuel seisoi hyvän matkan päässä ja vähän sivuittain ja kääntämättä päätään, hän huusi palvelijalleen: “Paikallasi Hesteri!”

Hesteri vilkaisi nopeasti taakseen ja hänen olemukseensa ilmestyi pelon kireyttä, mutta toisaalta hänen ilmeensä tuntui sanovan “joko taas?” sitten hän puristi silmänsä tiukasti kiinni. Samuel ilmeisesti tarkasteli häntä silmäkulmastaan, sillä hän ei kääntänyt päätään vieläkään. Seuraavaksi Emmi ehti juuri ja juuri huomata pojan käsiin ilmestyneet veitset ennen kuin tämä sinkosi ne ilmaan kääntyen samalla nopeasti, kuin hänet olisi oltu kiinnitetty jouseen, Hesteriin ja maalitauluun päin. Emmin sydän hypähti hänen ollessaan varma, että teräaseet tappaisivat nuoren palveluspojan. Ennen kuin hän ehti edes kunnolla henkäistä kauhusta, kuului kaksi lähes samanaikaista paukahdusta veisten iskeytyessä Hesterin takana olevaan puukiekkoon, arviolta kymmenen sentin päässä pojan olkapäistä. Hesterin ruumis rentoutui aavistuksen ja hän kääntyi ottamaan veitset irti palauttaakseen ne omistajalleen - aivan kuin häntä ei juuri äsken olisi yritetty nirhata.

Emmi oli kuitenkin liian järkyttynyt pitääkseen suunsa kiinni tai muistaakseen, ettei hän ollut kotona ja olevansa alemmassa asemassa kuin Samuel, joten hän kiljaisi täyteen ääneen: “Oletko sä ihan hullu?!”

Samuel kääntyi ja tuli taas muutaman askeleen lähemmäs katsellen Emmiä yllättyneen näköisenä. Sillä lailla yllättyneenä kuin Emmi olisi ollut jokin omituinen eläin, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt. Tyttöä alkoi hiukkasen kaduttaa se, että hänen oli pitänyt mennä avaamaan suunsa.

“Vieläkö piika on täällä? Minä kun luulin, että piialla piti olla kiire takaisin töihinsä”, poika puheli samettisen rauhallisella äänellä, josta kuitenkin kuulsi läpi, että rauhallisuus voisi räjähtää kiukunpurkaukseksi milloin vain. Hänen olemuksessaan ja ilmeessään oli jotain sellaista, mikä sai Emmissä aikaan vahvan halun niiata nöyrästi ja kipittää pois. Hän oli kuitenkin edelleen sen verran äkäinen, että päätti tuijottaa itsepintaisesti takaisin, tuli mitä tuli.

Poika pysähtyi reilun matkan päähän Emmistä ja hänen silmiinsä syttyi ilkikurinen tuike. “Piika pysyy nyt ihan paikallaan”, hän kehotti ja uudet veitset ilmaantuivat hänen käsiinsä kuin tyhjästä. Hän varmaan käänteli niitä tahallaan juuri siten, että auringon valo heijastui teristä kirkkaana ja oikein korostaen aseiden hyvin vaarallista olemassaoloa. Emmin suu oli kuiva ja hän jähmettyi paikalleen epäuskoisena.

“Minua sinä et kyllä heitä niillä…” Emmi aloitti, mutta hänen äänensä ei ollut yhtään niin vakaa ja itsevarma kuin hän olisi halunnut.

“En niin”, Samuel sanoi yllättäen tytön ja laittoi veitset pois, “eihän piian takana ole mitään, mihin heittää veitsiä.” Sen hän sanoi sellaisella äänellä, joka kieli, että täyden idiootinkin olisi pitänyt tajuta se asia. Se vaikutus oli niin vahva, että Emmi oli vähällä punastua häpeästä.

“Sitä paitsi, Hesteri tulisi mustasukkaiseksi. Hänen elämältään menisi tarkoitus, jos minä alkaisin heitellä tarkkuutta jotakuta muuta kuin häntä päin. Vai mitä Hesteri?” Samuel sanoi palvelijan tuodessa hänen aikaisemmin heittämänsä veitset takaisin.
“Ky-kyllä, sir, juuri niin”, Hesteri änkytti ja Samuelin suu hymyili.

“Pitääkö sinun kohdella Hesteriä tuolla tavoin?” Emmi tivasi.

“Hmh, Hesterihän on täysin onnellinen palvellessaan minua, etkö olekin Hesteri?”

“O-olen kyllä, herra”, kuuliainen palvelija vastasi.

“No niin, nyt jos arvon piika suo anteeksi, minulla on tekemistä”, Samuel sanoi Emmille myrkyllisellä äänellä. Emmiä ärsytti vielä entisestään se, että häntä kutsuttiin pelkästään piiaksi. Samuel oli taatusti kuullut monta kertaa Kristianin kutsuvan Emmiä nimeltä, joten muistamattomuudesta se ei taatusti johtunut. Oli hänellä sentään nimikin! ”Arvon piika” oli tietysti vielä pahempi.

”Sinä olet… uskomaton…” tyttö sihahti keksimättä suuttumukseltaan tarpeeksi rumaa haukkumasanaa kuvaamaan Samuelia.

”Tiedän”, poika vastasi raivostuttavan ylimielisesti kuin Emmi olisi tarkoittanut sen ”uskomattoman” kehumiseksi ja lähti kävelemään poispäin joka ainoa ele korostettua ylimielisyyttä tihkuen.

“Vitun idiootti!” Emmi kiljaisi tämän perään. Hän ei taaskaan ajatellut.

“Piialla on onnea, sillä minulla on hyvä päivä tänään. Saat pitää pääsi”, Samuel vastasi kääntymättä tai hidastamatta askeleitaan. Hän puhui niin kepeästi, että Emmi oli varma sen kaulan katkomiseen viittaamisen olleen vain jokin heitto, jossa ei ollut mitään vakavaa taustaa. Myöhemmin häntä alkoi arveluttaa, oliko aatelisilla täällä valta mestauttaa alaisiaan tuosta vain. Hän tyytyi puhahtamaan itsekseen.

“Si-sinuna pitäisin pienempää su-su-suuta. Ja yleenfä isäntäväkeä ei ole tapana
sinutella”, totesi Hesteri Emmille Samuelin mentyä kuulomatkan ulkopuolelle. Tytön yllätykseksi toisen äänessä oli melkein loukkaantunut sävy.

“Öhm… niin kai. Mutta miten ihmeessä sä kestät tuollaista?” Emmi ihmetteli.

“Hmmh, aatelifet on aatelisia, niillä on omat murheenfa ja paineensa ja…” poika vastasi epämääräisen yleisesti kohauttaen olkapäitään. Hän ei ilmeisesti joko pitänyt Emmin kanssa keskustelusta tai sitten hän ei pitänyt keskustelemisesta noin ylipäänsäkään.

Emmi aikoi antaa asian olla, olkoon sitten komennettavana, jos ei kerran kyennyt olemaan muuta kuin ovimatto. Pah, mitä se hänelle kuului? Juuri kun hän oli lähdössä, hänen silmänsä huomasivat jotain outoa: Hesterillä oli silmälasit! Ihan oikeat silmälasit! Emmi oli aikaisemmassa elämässään tottunut näkemään rillejä, joten hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt Hesterin päässä oleviin mitään huomiota. Tunne oli vähän samanlainen kuin jos jossakin antiikin aikaan sijoittuvassa elokuvassa vilahtaisi rannekello; ei siihen välttämättä edes kiinnitä huomiota, mutta kun sen hoksaa, tuntuu hölmöltä, ettei niin ilmeistä virhettä huomannut aiemmin.

“Mitkä nuo on?” hän huudahti.

“Nämäfö? Etkö finä ole ennen näönparantimia nähnyt? Minulla on niin hu-huono näkö, etten minä näkifi mitään ilman niitä. Ovathan ne kalliita, mutta nuori herra Aminoff antoi ne minulle lahjaksi hyvän työfkentelyn johdosta.” Viimeisessä lauseessa kalskahti pieni ylpeys ja niine hyvineen Hesteri lähti pois. Paikalle jäi vain pöllämystynyt Emmi ja muutamia renkejä, jotka olivat jääneet mielenkiinnolla katsomaan, miten tämä episodi päättyisi ja mitä kilahtaneelle piikatytölle tapahtuisi. Jossain porukassa kolikot vaihtoivat omistajia, mutta Emmi ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Emmi ajatteli tietysti ensiksi Hesterin tarkoittaneen Kristiania, mutta sitten hänelle valkeni eräs hämmentävä ajatus. Hesterin kertomuksesta puuttui eräs tärkeä pikku sana. Yksi mitätön “von” olisi pelastanut Emmin pään sekasorrolta ja hänen maailmankuvansa järkkymiseltä. Mutta Hesteri oli sanonut pelkästään “Aminoff”. Ei kai hän ollut voinut tarkoittaa Samuelia? Mutta sitä Hesteri oli tarkoittanut, Emmi tiesi sen. Poika ei ollut vain unohtanut pientä lisäsanaa nimestä, sen varmisti jo se ylpeä sointi, joka hänen äänessään oli ollut. Kuin hän olisi varta vasten halunnut näpäyttää Emmiä äskeisestä mesoamisesta.