Emmi oli lisännyt askeliinsa vauhtia melkein huomaamattaan ja kartanon etupihalle ehdittyään hän jo juoksi hameen helmat hulmuten. Piikojen aitan kulmalle päästyään hän joutui haukkomaan henkeä ja kylkeen pisti. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen unelmansa Kristianista oli yhtäkkiä tehty mahdottomaksi toisen naisen muodossa. Emmin rintaan sattui. Hän ei ollut vielä koskaan tuntenut oloaan näin kurjaksi. Teki vain mieli rojahtaa maahan ja muuttua hiekaksi. Tai tuhkaksi, hän mietti, tuhka tuntui sopivammalta ajatukselta.

Hetken päästä hän näki sydänsurujensa kohteen lähestyvän pitkin askelin ja kysyvä katse kasvoillaan. Tyttö teki parhaansa, jotta ei hajoaisi palasiksi ja pillahtaisi itkuun. Ehkä Samuel olikin vain huijannut häntä ja Kristian oli vain jutellut jonkun satunnaisen tytön kanssa. Ehkä hänellä oli toivoa. Hänen pitäisi pysyä nyt tyynenä ja ottaa asioista selvää. Niin, piti ajatella järkevästi.

“Mikä sinulla on, Emmi?” Kristian kysyi huolestuneella äänellä, “Onko jotain sattunut?”

“Kenen kanssa sinä juttelit äsken tuolla juhlassa?” Emmi esitti vastakysymyksen sydän kylmänä. Hänen äänensä tuntui hieman muoviselta ja viileältä, mutta ainakaan se ei värissyt tai sortunut nyyhkytykseen.

“Minäkö? Tarkoitatko Serafiina von Knorringia? Mitä hänestä?” Kristian ei selvästikään käsittänyt, miksi Emmi oli tolaltaan.

“Kuka… kuka hän on?”

“Minun tuleva vaimoni… Kreivi von Knorringin vanhin tytär ja Knorringin suvun perijä… Miten niin?”

Se siis oli totta. Emmin sydän oli jäässä. “Rakastatko sinä häntä?” hän kuiskasi katsomatta Kristianiin.

“Olen varma, että opin rakastamaan häntä”, Kristian vastasi epäröiden selvästi ihmeissään Emmin kysymyksistä, “Mitä tämä nyt on?”

Emmi kääntyi selin häneen ja tunsi kyyneleiden polttelevan silmiä. Kristian astui kuin vaistomaisesti askeleen lähemmäs, mutta pysähtyi sitten paikoilleen kuin oivallus olisi iskenyt häntä päin kasvoja ja naulannut jalat niille sijoilleen.

“Emmi, älä sano, että sinä kuvittelit… tai siis sinä…” hän takelteli äänessä jonkinasteinen pelonhäilähdys.

“Miten kukaan VOI olla rakastumatta sinuun?” Emmi tiuskaisi tuijottaen jalkojensa juuressa olevaa maata. No niin, nyt sekin oli tullut sanottua. Vaikkakaan se ei ollut käynyt läheskään niin kuin tyttö oli unelmissaan nähnyt.

“Minä… vain halusin auttaa sinua”, Kristian sanoi syvästi anteeksipyytävällä äänellä, tilanne todella kiusasi häntä, “tiedäthän, sopeutumaan tänne ja tuntemaan olosi kotoisaksi. Sinä olet mukava, mutta… Mehän emme edes voisi olla enempää kuin ystäviä.”

“Siksikö, että minä olen piika?” Emmi tiesi äänensä olevan tarpeettoman myrkyllinen. Sanan “piika” hän äänsi erityisen halveksuvasti.

“Niin! Näin meidän maailmamme vain toimii. Emmi kiltti, minä olen pahoillani, jos annoin ymmärtää…”

Emmi ei jäänyt kuuntelemaan lausetta loppuun. Hän ei enää kestänyt, hän ei halunnut kuulla anteeksipyyntöjä. Tyttö pinkaisi sisään piikojen aittaan, joka nyt oli täysin tyhjä. Se oli omiaan lisäämään Emmin masentunutta mielialaa. Hänellä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut valittaa kovasta kohtalostaan. Hänestä tuntui nyt vähän nololtakin, että hän oli kuvitellut voivansa saada yläluokkaisen, upean, täydellisen nuoren miehen omakseen. Emmi tunsi itsensä arvottomaksi.

Enemmän kuin koskaan tähän pahuksen paikkaan joutumisensa jälkeen tyttö toivoi omistavansa tietokoneen. Hän olisi halunnut kirjautua sillä keskustelupalstalle, johon olisi voinut tehdä keskustelun särkyneestä sydämestään ja etsiä kohtalotovereita. Vaikka eihän kukaan voinutkaan tietää, miltä hänestä tuntui. Hän olisi myös ensimmäisen sydäntä repivän tuska-aallon mentyä ohi voinut kysyä neuvoa, miten toimia, kun oli toivottoman ihastunut varattuun. Mutta ei. Hänellä ei ollut konetta, sähköä eikä nettiä! Emmin teki mieli huutaa. Hänellä ei ollut ketään! Hän heittäytyi dramaattisesti vuoteelleen (mikä ei ollut hyvä ajatus, sillä makuusija ei ollut erityisen pehmeä) ja veti peiton päänsä yli. Tyttö sulki sillä muun maailman ulkopuolelle ja keskittyi omaan pieneen, pimeään ja tunkkaiseen maailmaansa, jossa elämän virta muodostui nuoren särkyneen sydämen tuskasta. Kyyneleet huuhtelivat hänen poskiaan.