Hevosen selästä laskeutuminen oli paljon pelottavampaa kuin sen selkään nouseminen. Jotenkin se kuitenkin onnistui Emmiltä, vaikka hän olikin aivan hilkulla vetää Samuelin perässään. Poika neuvoi satulasta Emmiä avaamaan maassa olevan luukun ja etsimään alhaalla olevasta komerosta lampun. Hevonen voisi pelätä mennä täysin pimeään koloon.

Emmi laskeutui loivaa luiskaa alas kosteaan ja mullantuoksuiseen pimeyteen. Tyttö antoi koko ajan sormiensa hipoa karheaa seinää, sillä miten muutenkaan hän olisi suunnistanut etsimään sitä pahuksen lamppua. Ylhäältä ei tullut juuri lainkaan valoa, sillä hämärtyminen oli edennyt jo sen verran pitkälle. Emmi olisi valehdellut, jos hän olisi väittänyt, ettei pimeys pelottanut häntä lainkaan. Hän ei pitänyt sitten yhtään siitä, ettei nähnyt mitään. Lopulta hänen kätensä löysivät seinästä jonkinlaisen kahvan ja siitä vetämällä hän sai auki kapean oven. Kädet haparoivat ja kohtasivat karkeasta puusta tehtyjä hyllyjä, joilla oli selvästikin erilaisia tavaroita. Jokin hyllyväli oli täynnä kangasta, toisella oli jotakin, joka vaikutti joukolta lasipurkkeja ja vihdoin Emmi löysi esineen, joka oli taatusti öljylamppu. Hän nappasi sen ja lähti haparoimaan takaisin ylös. Hän ei varmasti osaisi sytyttää tällaista lamppua säkkipimeässä.

Maanpinnalle palattuaan Emmi näki Samuelinkin tulleen alas ratsailta. Tämä seisoi eläimen vasemmalla puolella, minkä ansiosta terve käsi pääsi kätevästi puristamaan hevosen harjaa. Poika oli painanut kasvonsa hevosen kaulaa vasten. Emmi kaivoi esiliinansa taskusta tulukset - niitä tarvittiin keittiössä ja jotenkin ne olivat tällä kertaa jääneet hänelle - ja yritti sytyttää lamppua niillä. Se oli yllättävän vaikeaa.

“Kokeile näillä”, Samuel keskeytti tytön epätoivoiset yritykset ja heitti hänelle pienen laatikon. Emmi yllättyi huomatessaan sen sisältävän tulitikkuja. Miksi hän oli joutunut aina sytyttämään keittiön tulet aivan alkeellisilla ja hankalilla välineillä, jos tulitikkujakin oli olemassa? No, kai tikut sitten olivat liian kalliita joillekin piioille annettaviksi. Lamppu syttyi.

Emmi lähti kävelemään taas luiskaa alaspäin. Hän kuuli takaansa miten hevonen tömisteli myös liikkeelle. Tyttö katseli alhaalla uteliaana ympärilleen ja totesi “maakuopan” olevan kuin jokin kellari kivisine seinineen ja oljilla päällystettyine lattioineen. Yhdessä nurkassa todella oli tummavetinen lähde ja se kammotti Emmiä jollakin aivan erityisellä tavalla. Se vain näytti juuri sellaiselta, josta kummitustarinoiden ja kauhuleffojen hirviöt ilmaantuivat kuristamaan viattomia ihmisiä limaisilla, kuoleman kalpeilla sormillaan. Hän ravisti mielikuvan tarmokkaasti pois. Ei lammikoista noussut oikeasti mitään zombeja. Eikä sarvipäisiä, tummaturkkisia hirviöitä ollut olemassa, vai kuinka?

Samuel talutti hevosen - tai sitten se talutti häntä, Emmi ei ollut ihan varma - yhden seinän viereen ja sitoi sen ohjaksista löyhästi kiinni metalliseen koukkuun. Eläin kumartui saman tien näykkimään lattian päällysteitä ja Samuel liukui seinää vasten istumaan. Emmi kävi sulkemassa luukun ja veti tukevan näköisen salvan paikoilleen.

“No nyt sinä saat kiskaista tämän irti”, Samuel sanoi ja Emmin kurkkua alkoi kiristää. Tyttö kävi etsimässä seinän komerosta siderullan ja kyykistyi pojan viereen tuoden lampun mukanaan. Sitten hän laskeutui polvilleen. Samuelin ihosta esiin pistävä nuolenvarsi näytti kuvottavalta, paidanhiha sen ympärillä oli veressä. Varsi oli sen verran pitkä, että siitä saisi hyvän otteen, Emmi tuumi. Verin oli puhunut hänelle joskus myös nuolten ja muiden sellaisten irrottamisesta, mutta oli aivan eri asia toteuttaa puheet käytännössä. Tärkeintä oli, ettei saanut epäröidä, piti kiskaista määrätietoisesti, jotta nuoli lähtisi yhdellä vedolla irti, muuten se vain sattuisi pirusti ihan turhaan. Verinin omia sanoja lainaten. Samuel piti terveellä kädellään kiinni oikeasta kyynärpäästään eikä katsonut Emmiä silmiin. Tyttö veti syvään henkeä ja tarttui puiseen varteen.

Emmi kiskaisi oikein voimiensa takaa ja tunsi, miten nuoli irtosi lihasta. Samuel vavahti rajusti ja veti kiivaasti henkeä. Silmät puristuivat kiinni ja hetken päästä hämärässä kellarissa kuului hiljaisia, mutta sitäkin kiihkeämpiä kirosanoja. Veri herahti haavasta ja Emmi kääri hihan ylös. Samuel värähti uudestaan kankaan irrotessa ihosta, johon kuivunut veri oli sen liimannut. Toiseen silmäkulmaan ilmestyi kiiltävä vesipisara, mutta sen poika piilotti hyvin nopeasti. Emmi kääri sideharsoa haavan päälle. Hän ei tehnyt sitä kovin huolellisesti, sillä oikeastaan siinä vaiheessa hän jo tiesi, ettei haavaa voisi noin jättää. Parhaassakin tapauksessa se tulehtuisi pahasti ja voisi pahimmillaan aiheuttaa vaikka verenmyrkytyksen.

Emmi nousi seisomaan ja Samuel laskeutui makuulle sulkien silmänsä. Tyttö kaivoi taskustaan kankaisen pussin, jonka hän oli saanut Veriniltä ja joka sisälsi muutamia perusyrttejä. Hänen oli käsketty pitää sitä mukanaan aina, sillä “koskaan et voi tietää, milloin tarvitset hyvää kipuheinää tai kunnon krapularuohoa”. Tyttö etsi pussin sisällä olevista taskuista muutamia sopivia kipuun ja kuumeeseen auttavia lehtiä ja taputti Samuelia olalle havahduttaakseen tämän.

“Pureksi näitä”, hän sanoi. Poika otti kasvit häneltä ja laittoi suuhunsa sanomatta mitään.

Emmi palasi jälleen kaapille ja löysi sieltä lasipurkeissa olevia kuivattuja kasveja. Hän löysi myös pienen saviastian ja tunsi itsensä hyvin tärkeäksi murustaessaan lehtiä siihen. Tarvittiin vielä tilkka vettä ja epäilyttävännäköinen, vihreä tahna oli valmis. Emmi palasi käärimään pois juuri kietomansa siteen.

“Mitä sinä teet?” Samuel kysyi ja yritti selvästi pitää ilmeensä värähtämättömänä Emmin sipaistessa voidettaan haavan päälle. Ei se oikein onnistunut. Emmi tiesi, että aine kirveli lievästi sanoen ikävästi haavassa.

“Pelastan sinun henkesi. Että ole hyvä vain”, Emmi vastasi, ehkä vähän jäykästi. Nyt kun vaarantuntu ja pelko olivat asettuneet, Emmi alkoi tuntea entisen kitkan palaavan heidän välilleen. Ei sitä nyt yhdessä hetkessä muututtu vihamiehistä parhaiksi ystäviksi. Samuel ei sanonut enää mitään.

“Mitä tuolle hevoselle tehdään?” Emmi kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen laittaessaan uutta sidettä Samuelin käteen.

“Löysää sen satulavyötä”, poika vastasi väsyneesti, “Ei se muuta tarvitse juuri nyt.”

Saatuaan siteen kunnolla paikoilleen Emmi tarkasteli varuillaan hevosta. Hän lähestyi sitä hitaasti ja samalla eläin nosti uteliaana suurta päätään tyttöä kohti. Se oli oikein kaunis eläin, ei siitä päässyt mihinkään. Emmistä tuntui, että Samuel saattoi katsella häntä ja hetkessä häneen syttyi jonkinlainen näyttämisenhalu; hänhän ei ollut mikään pelkuri. Hän kiersi hevosen viereen ja silmäili sen varustusta. Hän päätteli vatsan ali kulkevan remmin olevan se, mitä piti löysätä. Mutta kuinka paljon? Se oli kiskottu hirvittävän tiukkaan ja tyttö sai pinnistää voimansa äärimmilleen saadakseen soljen auki. Sitten hän taisi löysätä vyötä liikaa ja satula luiskahti otuksen vatsapuolelle. Emmi säikähti ja hypähti taaksepäin, mutta hevonen vain seisoa tönötti paikoillaan kärsivällisesti. Emmi oli melkein varma, että eläimen toiselta puolelta kuului jotakin tukahdutetun naurahduksen tapaista.

“Voi sen ottaa kokonaankin pois”, kuului Samuelin ääni, josta tosiaan kuulsi hienoinen huvittuneisuus. Siitä tosin puuttui tavanomainen terä.

Emmi etsi soljen uudelleen ja avasi sen kokonaan, jolloin satula läsähti maahan. Nyt hevosen pää ponnahti ylös ja sen korvat sojottivat pystyssä, mutta edelleen se pysyi muuten paikoillaan. Emmi kurotti varovasti haromaan satulan sen vatsan alta ja laittoi sen vähän sivuun lattialle. Se oli muuten yllättävän painava kapistus. Hevonen, jonka nimeä Emmi ei tiennyt, katseli häntä korvat pystyssä ja Emmi vietti hetken tuijottamalla sitä takaisin, häntä väsytti. Humma ei näyttänyt kovinkaan ilkeältä olennolta tai sellaiselta, että se huvikseen purisi tai potkisi ihmisiä. Vaikka mistä sen ikinä tiesi. Sehän oli kuitenkin vain eläin, vai mitä? Joka tapauksessa sen silmät näyttivät kovin älykkäiltä.

Tyttö jätti hevosen näykkimään rauhassa olkiaan. Samuel oli kääntynyt kyljelleen ja sulkenut silmänsä, mutta ei hän vielä ollut voinut nukahtaa. Emmi käveli hänen ohitseen ja aikoi itsekin painua nukkamaan, mutta sitten hän huomasi värähtävänsä kylmästä. Maan alla oli melkoisen viileää. Hän tajusi nähneensä peittoja komerossa ja kävi saman tien hakemassa sieltä pari. Toisen peiton hän tiputti lattialle kohtaan, jossa aikoi nukkua ja toisen kanssa hän meni takaisin Samuelin luo.

“Hei, haluatko peiton”, hän sanoi, eikä se oikeastaan ollut edes tarkoitettu kysymykseksi. Hän avasi peiton puolittain ja tiputti sen pojan viereen niin, että se olisi helppo levittää päälle. Peittelemään hän ei aikonut missään nimessä ruveta. Se olisi ollut liian… jotakin. Samuel havahtui ja veti viltin vähän unisen kankein liikkein päälleen.

“Kiitos, Emmi”, poika sanoi ja kääntyi sitten taas hakemaan parempaa asentoa.

Emmi palasi oman peittonsa luo ja oikaisi itsensä lattialle. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun Samuel kutsui häntä nimeltä, Emmi tajusi. Aina tähän asti hän oli ollut puhuteltaessa vain “piika” ja Samuel taatusti tiesi sen ärsyttäneen häntä.. Äskeinen tuntui jonkinlaiselta sovinnoneleeltä. Vaikka saattoihan hän vain kuvitellakin. Mutta kuitenkin. Tyttö himmensi öljylampun liekkiä, mutta ei sammuttanut sitä kokonaan vaikka öljy olikin kallista. Hän ei halunnut jäädä pilkkopimeään. Varmasti Samuelin tavassa sanoa äsken hänen nimensä oli ollut jotakin mietityn kuuloista. Hänellä oli taas omituinen olo.