Emmi oli sitten lopulta päätynyt ostamaan sinisen mekon, jossa ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Vähän se kutitti, mutta Miila vakuutti sen näyttävän oikein hyvältä. Siihen oli mennyt paljon rahaa, mutta eipä Emmille ihan heti tullut mieleen mitään muutakaan, mihin hän rahaa tarvitsisi sillä ruoan ja yösijan sai kartanolta. Tyttö oikoi mekkoaan tiedostamattaan, sillä häntä hieman jännitti tämä pahuksen junie, hän tunsi erittäin selväsi olevansa ulkopuolinen. Hän tunsi voimakkaana sen, ettei kuulunut tänne.

Yksinäisyyttä korosti vielä sekin, että hän oli todella jäänyt yksin. Miilalla oli ilmeisesti ihailija renkien joukossa ja hän oli hetkessä hävinnyt jonnekin tanssivan ihmismassan joukkoon. Miilan ja Emmin seurassa oli ollut kaksi muutakin melko nuorta piikaa - Tilda ja Ira jotka myös olivat töissä keittiön puolella - mutta hekin olivat hävinneet jonnekin. Kristiania Emmi ei ollut nähnyt lainkaan. Juhla oli siis vasta alussa ja Emmin teki jo mieli päästä pois.

Hän jäi seisomaan niitylle pystytetyn kankaisen katoksen reunalle ja siitä hänen silmiinsä osui parikin tuttua hahmoa; Samuel ja Hesteri. Näiden seurassa oli vielä nuori, melko kaunis nainen pieni lapsi sylissään. Naisella oli tummat hiukset ja ylhäinen ryhti ja näinkin kaukaa oli helppo sanoa hänen olevan sukua Samuelille. Emmi mietti, miksi Hesteri oli ilmeisen vapaaehtoisesti näiden kahden kanssa, eikö hän olisi paljon mieluummin viettänyt juhlaa jossain kauempana Samuelista. Niin Emmi ainakin olisi tehnyt. Nytkin Samuel näytti sanovan palvelijalleen jotain, mikä sai tämän painamaan päätään ja selittämään jotain hermostunutta. Nainen nauroi - ehdottomasti Samuelin sukulainen. Pah. Miksei kukaan vaikka hakenut Emmiä tanssimaan? Olisi ollut jotain muuta katseltavaa kuin jotkut ylimieliset idiootit…

Ylimieliset idiootit huomasivat hänen katseensa. Ensin häneen suuntasi ihmettelevän katseensa nainen ja hetken päästä Samuel kääntyi heittämään hänelle erityisen pöyhkeilevän katseen. Emmi käänsi päänsä poispäin pikkuisen kiukkuisella eleellä. Eikös tänään pitänyt kaikkien olla samanarvoisia? Silloin Emmin ei tarvitsisikaan sietää tuollaisia mulkoiluja. Hän harkitsi lähtevänsä pois, mutta ennen kuin hän ehti toteuttaa sen, Samuel ilmaantui hänen viereensä. Hienoa.

“Ja piika se on yhtä iloinen ja hymyilevä kuin aina ennenkin”, mokoma aatelinen sanoi. Tyttö oli varma, että puhutteluna käytetty “piika” oli varta vasten valittu hänen kiusakseen. Junien henkeen ei taatusti kuulunut puhua niin. Lisäksi Samuelin tavassa lausua sana oli jotakin tarkoituksenmukaisen härnäävää. Emmi tuhahti.

“Piika vaikuttaa siltä kuin odottaisi, että minä pyytäisin anteeksi aiempia tekojani ja pahoittelisin, kuinka ikävissä merkeissä tutustuimme. Mutta arvaapa mitä, se ei ole tapana meidän maailmassamme.”

Emmi kuvitteli ensin sen olleen vain tavallista härnäystä, mutta sitten hänen aivonsa rekisteröivät pienen painotuksen kohdassa “meidän maailmamme” ja sanojen merkitys alkoi aueta kuin käsistä luiskahtanut löysä lankakerä, kaaosmaisesti vyöryen. Samuelin äänessä oli ollut jotain hyvin tietäväistä. Kylmä tunne alkoi levitä Emmin ruumiiseen.

“Mitä… Mistä sinä..?” hän ei saanut järkytykseltään muodostettua kunnon lausetta. Emmi oli kertonut totuuden itsestään vain yhdelle ihmiselle, eikä hän olisi ikinä uskonut tämän pettävän luottamusta. Samuel tuntui nauttivan hänen järkytyksestään.

“Olisipa hauskaa antaa sinun luulla, että iki-ihana Kristian olisikin juoruaja”, ajatus näytti tosiaan miellyttävän poikaa, “Mutta ei. Hän on yhtä puhdas pulmunen kuin ennenkin. Pikku vinkkinä: kun jatkossa kerrot salaisuuksiasi, varmista, ettei kuulolla ole muita. Seinilläkin on korvat, vai pitäisikö sanoa että katoilla. Piian onneksi, tällä kertaa sillä oli vain kaksi korvaa.”

Tieto siitä, ettei Kristian ollut pettänyt Emmin luottamusta, tuntui hyvältä ja antoi Emmille vähän itsevarmuutta takaisin. Nyt hän suuttui Samuelille Kristianin puolesta.

“Mitä ihmettä sinulla on Kristiania vastaan? Eihän hänessä ole mitään vikaa?” tyttö tiuskaisi.

“Nimenomaan”, Samuel vastasi painokkaasti kuin asia olisi täysin itsestään selvä.

“Missä Kristian muuten on?” Emmi kysyi. Hän halusi päästä juttelemaan tämän kanssa, sillä hänellä oli vähän kurja olo siitä, että Samuelkin tiesi hänen salaisuutensa. Hänen ja Kristianin välisen, yhteisen salaisuuden. Tyttö kaipasi hieman lämmintä ymmärrystä ja ystävällisiä sanoja.

“Tuollahan se on”, Samuel sanoi heilauttaen kättään laiskasti suunnan merkiksi, “juttelee näköjään kihlattunsa lady Serafiinan kanssa.”

Nyt Emmistä viimeistään tuntui siltä kuin matto olisi kiskaistu hänen altaan ja lattian paikalla olisikin ollut pelkkä loputon pudotus. Kihlattu? Ei, ei voinut. Ei saanut! Samuel lähti palaamaan Hesterin ja nuoren naisen luokse, rennosti kuin ei muka tietäisi, millaisen sokin hänen sanansa olivat aiheuttaneet. Emmi jäi yksin hajoavan pilvilinnansa raunioihin. Hän tuijotti väkijoukon halki sinne, missä Kristian jutusteli punatukkaisen nuoren naisen kanssa. Näin ei voinut käydä! Tytön aivot huusivat, että jossakin oli vikaa.

Kristian huomasi Emmin ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat. Järkytyksen täytyi paistaa Emmin kasvoilta selvänä. Nuoren miehen silmät kysyivät, mikä tytöllä oli hätänä, mutta Emmi ei pystynyt edes ajattelemaan saati keskittymään kasvojensa ilmeeseen. Kristian sanoi jotakin seuralaiselleen ja otti askeleen Emmiä kohti. Emmi ei juuri sillä hetkellä halunnut kohdata häntä, ei ainakaan täällä, joten hän kääntyi ja lähti puolijuoksua pois iloisen juhlaväen seasta. Hänen haaveensa, suloisin päiväunensa, oli tuhottu yhdellä huolettomasti lausutulla lauseella. Maailmasta olivat kadonneet värit.