Emmi heräsi siihen, että ylhäältä luukulta kuului koputusta. Hän säikähti ääntä pahasti (hän oli juuri nähnyt painajaista, johon kuului roikkuvahiuksisia ja omituista narinaa pitäviä kummituksia, joita asui tummavetisissä lätäköissä). Hetken hän vain mietti, mitä pitäisi tehdä. Mitä jos siellä olisi taas niitä hirviöitä? Samuel näytti myös heräilevän.

“Hei, onko siellä ketään? Minä täällä, Kristian”, kuului luukun läpi ja Emmi melkein huokaisi helpotuksesta. Mikään ei ollut hyökkäämässä hänen kimppuunsa.

Tyttö kiirehti avaamaan luukkua ja näki sivusilmällään Samuelin nousevan istumaan hieroen unta pois silmistään. Emmi avasi salvan ja tuuppasi luukkua ylöspäin. Hän joutui räpyttelemään silmiään voimakkaassa valossa, mutta Kristianin yllätys ei jäänyt häneltä huomaamatta.

“Ai, hei Emmi. Mukavaa nähdä, että sinäkin olet turvassa”, sanat lausuttiin eittämättä kohteliaasti, mutta niistä paistoi vieläkin se hienoinen vaivaantuneisuus, jonka välirikko oli aiheuttanut. Emmi mutisi jotakin vastaukseksi.

“Samuelkin on kai täällä, vai mitä?” Kristian sanoi ja Emmi nyökkäsi kääntyen palaamaan takaisin alas. Samuel oli taatusti myös kuullut Kristianin äänen ja hän oli nyt noussut seisomaan ja nojaili näennäisen coolisti seinää vasten. Kristian kysyi, miten hän voi, ja sai vastaukseksi sarkastisen sävyisen tuhahduksen, että paremmin kuin koskaan. Kristian tarkasteli serkkuaan hetken ja tuli sitten ilmeisesti siihen tulokseen, että tämä oli tarpeeksi hyvässä kunnossa pysyäkseen hevosen selässä, sillä seuraavaksi hän kävi nostamassa Samuelin hevosen satulan lattialta ja kiinnitti sen otuksen selkään. Samuelin näytti tekevän mieli väittää, että hän olisi saanut sen tehtyä itsekin, mutta tajusi sitten, ettei kukaan uskoisi kuitenkaan. Emmi keräili tavaroita takaisin komeroon ja sammutti lampun muiden jo noustessa maan pinnalle.

Ylhäällä tyttö ei ollut uskoa silmiään. Kaikista maailman ihmisistä… Seela piteli käsissään mustan hevosen ohjaksia ja näytti siltä, että hän tunsi samoin kuin Emmi. Mitä ilmeisimmin Kristian oli poiminut hänet mukaansa. Molemmat aateliset nousivat ratsaille ja Kristian veti Seelan istumaan taakseen. Emmistä tuntui, että liike oli osaksi tarkoitettu viestiksi hänellekin; Emmi ei ollut muita tyttöjä ihmeellisempi, Kristianilla ei ollut häntä kohtaan tunteita, sen yhden illan tapahtumat olivat olleet virhe eivätkä tarkoittaneet mitään. Hyvä on, hän ymmärsi jo! Ei sitä olisi enää tarvinnut korostaa ja alleviivata. Se teki Emmin surulliseksi.

“No ala tulla sieltä, Emmi”, Samuel sanoi, “Ei kellään ole aikaa jäädä odottamaan, että sinä kävelet tai lähteä etsimään sinua, sitten kun olet eksynyt.”

Seela naurahti, mutta Samuel loi häneen vähemmän huvittuneen katseen ja tyttö painoi katseensa joko nolona tai pelästyneenä. Emmin kämmenet hikosivat taas hänen ajatellessaan ratsastamista, mutta hän ei kehdannut epäröidä, ettei Seela saisi uutta aihetta hänen kiusaamiseensa. Emmikin nostettiin nyt istumaan satulan taakse, niin kuin Seelakin. Hetken hän ei ollut varma siitä, oliko Samuel vetämässä häntä ylös vai hän poikaa alas. Lopulta tyttö kuitenkin istui tukevasti hevosen selässä.

Matka takaisin kartanolle ei tuntunut lainkaan niin pitkältä kuin viime iltana toiseen suuntaan. Heti heidän päästyään pihalle Seela liukui alas ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia piikojen aitalle päin. Muut ratsastivat etuovelle saakka. Emmi näki maassa epäilyttävän näköisiä myttyjä, eikä halunnut ajatella, mitä ne olivat. Hän ei halunnut nähdä enää yhtään puoli-ihmistä. Ikinä. Eteisen lattialla oli samanlainen esiliina kuin Emmillä oli yllään, mutta tämän kappaleen helmassa näkyi pieniä reikiä, kuin terävät kynnet olisivat puhkaisseet kankaan. Sen viereen oli tippunut verta eikä ketään näkynyt missään. Emmiä puistatti. Kukaan ei vastannut huhuiluihin.

“Heidän täytyy olla vielä kellarin suojassa”, Samuel sanoi, melkein kuin itsekseen. Hän lähti harppomaan määrätietoisesti ovelle, jonka takaa paljastui kapea portaikko. Kristian seurasi häntä ja Emmi tuli viimeisenä tietämättä, mitä muutakaan olisi tehnyt. Rappusten alapäässä oli holvattu käytävä. Emmi ei nähnyt toisten ohi, muuta ilmeisesti käytävän päässä oleva ovi oli auki. Samuel ja Kristian pysähtyivät oven suulla kuin seinään. Kukaan ei sanonut mitään, eikä Emmi nähnyt huoneeseen sisään. Hänellä oli kuitenkin voimakas aavistus siitä, ettei kaikki ollut hyvin.

“Ehkä sinun pitäisi palata ylös”, Kristian sanoi Emmille kääntyen tähän päin. Hän tuntui tahallaan pitävän huolen, että peitti tytöltä näkymän sisään kellariin. Emmi pelästyi hänen ilmettään, sillä yleensä niin tyyniltä kasvoilta paistoi epäuskoinen järkytys. Samuelin niska näytti aivan liian jäykältä.

Emmi ei aikonut mennä mihinkään, Kristianin sanat olivat vain lisänneet hänen uteliaisuuttaan. Tyttö kurotti kurkistamaan Kristianin olan yli ja samassa hän ymmärsi täysin, mikä tämän ilmeen oli aiheuttanut. Hän ei voinut uskoa näkemänsä olevan totta. Tuollaiset näkymät vain eivät kuuluneet hänen elämäänsä. Hän oli melkein vihainen siitä, ettei Kristian ollut estänyt häntä katsomasta. Hänen ei olisi pitänyt katsoa.