Huuto oli vaimennut sekalaisiksi nyyhkäyksiksi, kun Emmi pääsi makuuhuoneen ovelle. Astuessaan sisään tyttö näki Magdan polvistuneen vuoteen viereen ja painaneen päänsä peittoa vasten. Rajut nyyhkäykset ravisuttivat naista. Emmi kiirehti hänen viereensä.

“Rouva? Rouva, mikä hätänä? Sattuuko teihin?” Emmi kyseli huolestuneena.

“Vilmaah?” nainen uikahti peittoon paperisella äänellään.

“Mitä? Ei kun Emmi tässä… tuota…” Emmi sopersi. Nyt nainen nosti katseensa häneen. Silmät olivat punareunaiset ja näyttivät luonnottoman suurilta. Nainen tarttui tytön olkapäihin kuin tukea hakeakseen.

“Miksi minun pikku Katerineni kuoli? Minun tyttöni! Ei äidin pitäisi elää tytärtään kauemmin, minun pikku tyttöni, minun kaunis Katerineni!” Sanat ryöppysivät Magdan suusta kuin vesiputous, joka on murtanut sitä pidätelleen padon. Emmi tajusi, ettei ollut ennen nähnyt Magdan antavan tunteilleen kunnolla valtaa. Nainen kapsahti Emmin kaulaan ja nyyhkytti rajusti voihkien välillä tuskaisesti. Emmi oli hämmentynyt tästä äkillisestä läheisyydestä eikä tiennyt, miten olisi lohduttanut. Se oli oikeastaan tavallaan pelottavaa. Ehkä tämä oli tunteenpurkaus, jonka vain oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin.

“Minä en voinut muuta kuin katsoa, kun minun kaunis pikkuinen tyttöni hiipui pois”, Magda valitti sydäntäisärkevästi ja Emmi toivoi, että hänellä olisi ollut lääkettä myös psyykkiseen kipuun. Magda vetäytyi irti Emmistä päästäkseen katsomaan häntä silmiin. Emmistä hän näytti hieman hullulta, mutta kaiketi se oli vain luonnollista hänen tilanteessaan.

“Tiedätkö sinä, miltä kuolema haisee? Minäpä tiedän, eikä se koskaan lähde pois minun nenästäni! Ne eivät käyneet sellissä melkein koskaan! Ne eivät vieneet häntä pois! Minun tekee mieli repiä nenä irti kasvoistani jotta pääsisin eroon siitä hajusta!”

Nainen elehti hurjasti käsillään ja hengitti raskaasti. Hän oli räikeä vastakohta sille hillitylle Magda-rouvalle, jonka Emmi oli tottunut näkemään. Tyttö saattoi vain kuvitella, miten kamalaa hänellä ja tietysti myös hänen miehellään oli täytynyt olla sellissä, jonka he olivat jakaneet kuolevan tyttären kanssa. Naisen silmissä oli lasittunut katse ja hän tyytyi nyt vain huohottamaan, joten Emmi tulkitsi tämän kohtauksen nyt olevan menossa ohi. Kalpeiden ja laihtuneiden kasvojen iho kiilteli ohuesta hiestä ja Emmi totesi rouvalla olevan matalaa kuumetta.

“Teidän täytyy nyt levätä”, Emmi sanoi rauhoittelevasti eikä nainen vastustanut. Tyttö auttoi rouvan ylös lattialta ja aikoi seuraavaksi varovasti ohjata häntä käymään makuulle, mutta Magda keskeytti hänet.

“Auta minua riisumaan tämä hame”, nainen sanoi vaisusti tuijottaen eteensä mutta pitäen päänsä pystyssä. Hän oli nähtävästi päättänyt pitää Emmiä palvelijattarenaan.

Emmi oli hetken melkoisen yllättynyt, sillä hän ei ollut tottunut riisumaan ihmisiä. Hän alkoi kuitenkin availla Magdan selässä olevia pikkuisia nappeja tottumattoman kömpelöillä sormillaan, mutta rouva ei hoputtanut häntä mitenkään. Emmi ajatteli, että leninki tarvitsisi kipeästi pesua, mutta hänellä ei ollut enää energiaa tehdä sellaista, eikä vaate sitä paitsi olisi ehkä edes kuivunut aamuun mennessä. Alta paljastui vähintään yhtä pesuntarpeessa oleva pellavainen alushame.

“He ovat tietysti kaikki kuolleet”, Magda aloitti surullisena mutta nyt äänestä puuttui se tuskainen voima, jota aikaisemmassa purkauksessa oli ollut. Se oli vain lakonisen toteava. “Tuulinotko on autio. Minun Vilmani on kuollut. Kerrohan, tyttö, miten sinä selvisit siitä hengissä.”

Emmi kertoi kuuliaisesti. Hän oli kuvitellut, että siitä yöstä olisi voinut puhua loputtomiin, että se sisälsi valtavasti kerrottavaa, mutta loppujen lopuksi yön tapahtumat tuli kerrottua hyvin lyhyessä ajassa. Miten se oli mahdollista? Samuel oli pelastanut hänet inorokilta ja vienyt turvaan. Aamulla he olivat palanneet Tuulinotkoon ja löytäneet hävityksen. Siinä se. Mitä muuta siitä olisi voinut kertoa? Miten kerrottavaa ei ollut enempää? Joka tapauksessa hän puhuessaan tuli värittäneeksi tarinaa siten, että Samuel näytti mahdollisimman sankarilliselta ja se miellytti kumpaakin huoneessa olijaa. Sitten Emmi viikkasi likaisen leningin mahdollisimman siististi ja Magda kävi vuoteeseen pitkäkseen. Naisen silmissä kiilsi liikutuksen kyyneliä.

“Hän on hyvä poika”, Magda sanoi värisevällä äänellä vastaukseksi tytön kertomukseen. Emmi oli mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Huulille palasi mukava kihelmöinti hänen ajatellessaan Samuelia. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä Magda sanoisi, jos kuulisi äsken pihalla tapahtuneesta välikohtauksesta. Tuskinpa hän olisi kovin ilahtunut, tyttö totesi harmikseen.

Emmi keskittyi sekoittamaan unilääkettä ja sellaista rohtoa, joka alentaisi kuumetta. Magda mutisi hiljaa siitä, miten väärin Katerinen kuolema oli. Emmin annettua hänelle lääkkeet ja naisen nieltyä ne, Magda katsoi tyttöä syvälle silmiin ja kuiskasi: “Miksi juuri meille kävi näin, tyttöseni?

Emmi ei vastannut eikä olisi osannutkaan, mutta tapa, jolla nainen sanoi “meille”, liikutti häntä yllättävän syvästi. Tuntui vahvasi, että tuohon “meihin” sisältyi myös olennaisena osana Emmi. Hän oli Tuulinotkon väkeä, hän oli Magdan väkeä ja hän oli myös ehdottomasti osa sitä, mitä tämä katastrofi oli koskettanut. Se oli kerta kaikkiaan liikuttuvaa. Tyttö sammutti huoneeseen tuodun öljylampun ja käpertyi nukkumaan lattialle levitetylle makuualustalleen.