Ensimmäisten joukossa tuotu pahoin loukkaantunut piika oli tunnistettu nimeltään Karlaksi ja Emmi sai huomata tämän naisen puhuvan todella paljon. Elma ei päästänyt koskaan ääntäkään, mutta Karla sen sijaan puhui hänenkin edestään. Selityksissä ei vain ollut pienintäkään tolkkua; epäselviä ja irrallisia lauseita lenteli huoneessa kuin kärpäsiä. Useimmiten naisen puheissa esiintyi mies, jolla oli mustat silmät, paholaisen silmät ja valkoinen huivi kasvojen peittona. Emmi arveli miehen olevan joku naisen menneisyyteen liittyvä henkilö ja jätti asian ilman sen suurempaa huomiota. Joka tapauksessa Karla oli mitä ilmeisimmin järkyttynyt erittäin pahasti, eivätkä Emmin yrtit meinanneet lainkaan purra häneen.

Sen suhteen Emmi oli ollut oikeassa, ettei Samuelilta kestänyt kauaa parantua. Tuntui melkein siltä, että huomattuaan olevansa yhä elossa ja huomattuaan senkin, että Emmi aikoi pitää sen seikan pysyvänä, hän päättämällä päätti parantua saman tien. Kuin hän ei olisi halunnut näyttäytyä sellaisessa kunnossa yhtään kauempaa kuin oli pakko. Kristian kertoi hänellekin havaintonsa ja arvelunsa, mutta ilmeisesti mitään uutta ei ollut selvinnyt. Kaikki oli edelleen sekaisin.

Tieto siitä, että Samuel oli parantunut, kohotti kartanon työntekijöiden mielialaa silminnähtävästi. Pojan itsensä läsnäolo sen sijaan ei niinkään. Vähän väliä Emmi kuuli jonkun selittävän jollekulle toiselle, kuin nuoriherra oli äksyillyt ja huutanut syyttä. Puhuttiinpa myös, että erään rengin kanssa oli tullut ihan nyrkkitappelukin, mutta siinä ei ollut kummallekaan käynyt mitenkään kummemmin, sillä Samuel ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä renki ollut uskaltanut lyödä kunnolla. Emmiä turhanpäiväinen raivoaminen olisi taatusti suututtanut, mutta tuulinotkolaiset eivät näyttäneet panevan paheekseen. Heistä se vaikutti olevan oikeastaan ihan luonnollista.

Kerran Emmi pääsi itsekin todistamaan kuulemansa mukaista tapahtumaa. Hän oli menossa keittiöön katsomaan Miilaa, kun hänellä kerrankin oli hetki aikaa. Tyttö kuuli jo kaukaa Samuelin kohonneen äänen ja käännyttyään vielä yhdestä käytävän mutkasta hän näki tämän ilmeisesti sättimässä Vernaa.

“Koko saakelin lautakasa on nyt minun ja minä teen juuri niin kuin haluan ja niin teet sinäkin!” poika huusi Vernan seisoessa kärsivällinen ilme kasvoillaan hänen edessään, “Joten nyt Verna on hyvä ja tekee niin kuin sanotaan ennen kuin minä löydän jonkun Vernan tilalle, onko selvä?”

“Kyllä, herra, minä katson, mitä voin tehdä”, nainen vastasi kohtaloonsa alistuneena ja niiasi ennen lähtöään.

Emmi oli kävellyt hitaasti ehkä uteliaisuudesta tietää, mitä tapahtui ja toisaalta hän ei halunnut tupsahtaa keskelle riitaa. Nyt hän oli ehtinyt jo lähes siihen kohtaan, jossa Samuel yhä oli ja poika huomasi hänet. Tytön mielipide Vernan äskeisestä kohtelusta ilmeisesti näkyi hänen kasvoiltaan melko selkeästi.

“Mitä sinä siinä mulkoilet?” Samuel tiuskahti Emmille. Tyttö suuttui siitä niin pahasti, että hillitsi kielensä ja sanaakaan sanomatta niiasi syvään. Hän jopa levitti helmojaan ja kumarsi päätään ja sarkastisuus suorastaan tihkui eleestä. Se oli erittäin halveksiva niiaus ja Emmi tiesi Samuelin huomaavan sen aivan selkeästi. Sen näki pojan silmistä. Emmin kävellessä poispäin lapsellinen voitonriemu, jonka toisen loukkaamisessa onnistuminen oli aiheuttanut, alkoi haalistua ja muuttua joksikin epämääräiseksi huonoksi oloksi. Tilannetta ei yhtään parantanut se, että seuraavalta ikkunalaudalta hypähti alas Dipperi, joka tokaisi: “Ollaanpas sitä tänään huonolla tuulella.”

“Mene sinä siitä johonkin…” Emmi mutisi marssiessaan käytävää eteenpäin niin nopeasti, että kiirehtimisen huomasi helposti. Hän ei ollut juttutuulella. Otus seurasi häntä siitä huolimatta.

* * *

Samuel ei katsonut Emmin perään, mutta hän kuuli tämän askelten äänen häipyvän pois. Kesti reilun aikaa ennen kuin hän oli päässyt edes jonkinlaiseen psyykkistä tasapainoa etäisesti muistuttavaan tilaan. Päässä vallitseva sekasorto olisi ollut paljon helpompi kestää ja selvittää, jos hän olisi tiennyt, MIKÄ sen tarkalleen ottaen aiheutti. Tytön ilmeessä, pään asennossa ja aivan liian syväksi venytetyssä niiauksessa oli ollut jotakin erityisen loukkaavaa ja Samuelista tuntui, että hän ansaitsi sen aivan täysin. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että hän tiesi, että tyttö oli piika ja piialta tulevaan tällaiseen eleeseen olisi pitänyt vastata joko nauramalla tai antamalla rangaistuksen huonosta käytöksestä. Missään nimessä sitä ei olisi pitänyt ottaa tosissaan tai päästää loukkaamaan itseään.

Samuel lähti liikkeelle tietämättä oikein mihin olisi mennyt. Hän tunsi itsensä harvinaisen tarpeettomaksi. Kristian oli heti alkanut laittaa kartanon asioita kuntoon, vaikkei se edes ollut hänen kartanonsa ja mitä Samuel teki? Päästyään vihdoin ylös sängystä hän vain kierteli ympäriinsä raivoamassa ihmisille, jotka yrittivät tehdä parhaansa. Perkele. Missäköhän hänen ällöttävän täydellinen serkkunsa mahtoi nytkin olla? Varmaan kuuraamassa ihmisten sisälmyksiä pois kellarin seiniltä. Niin tietysti.

Ajatus kellarista puistatti häntä, mutta tietenkään siellä ei ollut enää kuin kaikkein sitkeimpiä tahroja. Tuskin siellä edes haisisi enää muulle kuin saippualle. Ehkä kellariin menemisestä muodostui Samuelille siinä pienessä hetkessä myös jonkinlainen itselleen näyttämisen tarve ja pian hän jo laskeutui kivisiä portaita maanalaiseen viileyteen. Hän ei voinut olla muistamatta sitä viime kertaa, jolloin hän oli käynyt täällä. Nenä muisti vielä tarkasti, kuinka kellareissa aina olevaan maan hajuun oli sekoittunut kuoleman haju. Nytkin käytävän päässä oleva ovi oli auki, mutta sisällä palava valo heijasti käytävään liikkuvia varjoja ja koko käytävä todellakin tuoksui saippualta ja joltain pahuksen kukkahajusteelta. Saippua olisi vielä menetellyt, mutta niissä perhanan kukissa oli jotain kertakaikkisen väärää.

Kristian tosiaan oli paikalla. Hän seisoi keskellä huonetta hihat käärittyinä ja kädessään saippuavettä tippuva juuriharja. Hän vain katseli hieman hajamielisesti seinien vierustoilla hääriviä miehiä, mutta onnistui silti näyttämään touhukkaalta. Hiukset olivat vähän takussa ja hiki oli kiinnittänyt osan suortuvista otsalle ja kaikki tuo sai Kristianin näyttämään vain entistä täydellisemmin sopivalta kellarin ovelta välittyvään kuvaan. Se ärsytti Samuelia jotenkin aivan erityisesti. Hän kävi nappaamassa harjan Kristianin kädestä ennen kuin tämä ehti kunnolla edes huomata hänet, ja paineli jynssäämään ensimmäistä epämääräisen punertavan ruskeaa tahraa, jonka huomasi.

Renkien työtahti reipastui huomattavasti ja hetkessä ilmassa alkoi tuntua jännitettä palkollisten pelätessä räjähdystä. Samuel ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan keskittyi kuuraamaan lattiaa voimiensa takaa. Siitä hän oli tyytyväinen, että Kristian oli ilmeisesti päättänyt jättää tervehdykset ja vointien kyselyt sikseen ja piti kerrankin suunsa kiinni. Hiljaisuuden melkein kuuli ja Samuel lähes tunsi, miten katseet välttelivät osumasta häneen. Samuel tiesi, että toisin kuin Kristian hän ei taatusti näyttänyt missään määrin hyvältä hangatessaan lattiaa kuin hullu, mutta juuri sillä hetkellä se ei niin kovasti häntä liikuttanut.

Likaläntti oli yllättävän sitkeässä ja siihen sai kyllä hyvin purkaa kiukkunsa. Hetken kuluttua Samuel jo tunsi olonsa paremmaksi ja hidasti hankaamisliikettä suunnilleen samaan tahtiin renkien kanssa. Tuntui vähän omituiselta nähdä iso joukko miehiä kontallaan juuriharjat käsissä, sillä yleensähän siivoaminen oli ollut piikojen työtä. No, tämä olikin poikkeustapaus, nyt ei ollut kyse mistään pölyjen pyyhkimisestä.

Hidastettuaan nyt harjaamistahtiaan Samuel huomasi jotakin vieressään jököttävän raskaan lipaston alla. Hän kurkotti pientä, pyöreää esinettä kohti tuntien sydämensä kylmenevän. Miten tämä oli vielä tässä huoneessa? Miksei sitä ollut jo heitetty pois? Samuel sai purkin käteensä. Lasinen purkki oli säröillä, mutta sen paksu ja tahmea sisältö piti sen edelleen kasassa. Se oli se kovanonnen satularasva, jonka takia Hesteri oli menettänyt henkensä. Perkele, jos Samuel ei olisi käskenyt Hesteriä hakemaan uuden purkin, tämä olisi seurannut heitä talliin ja todennäköisesti päässyt pakenemaan hirviöitä Samuelin kanssa. Jos hän ei olisi lähettänyt hakemaan tätä saamarin purkkia, hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä olisi vielä hengissä!

Samuel nousi ylös puristaen purkkia kädessään kuin olisi halunnut kuristamalla kostaa elottomalle esineelle sen aiheuttaman kärsimyksen. Poika paiskasi harjan lattialla olevaan vesisankoon niin, että ainakin muutama renki sai saippuavettä silmiinsä, ja saapasteli ulos kellarista. Ikkunattoman huoneen ilma oli alkanut tuntua liian paksulta hengitettäväksi ja hän halusi juuri nyt olla yksin.

Hänen ei olisi pitänyt ajatella Hesteriä, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut ajatella? Hesteri oli ollut heillä jo niin kauan, että hän oli oikeastaan ollut lähestulkoon kuin veli. Varsinkin Katerinen mentyä naimisiin Samuelilla ei ollut ollut juuri muita ystäviä kuin Hesteri, jonka piti olla hänen palvelijansa. Pah. Ainakin Hesteri oli ruumiiseen jääneistä jäljistä päätellen kuollut nopeasti. Hän ei ollut kitunut elossa koko yötä, tuskin hän oli kitunut pienintäkään hetkeä.

Samuel melkein toivoi, että Katerinekin olisi ollut kellarissa, sillä epävarmuus oli kammottavaa. Nyt hän ei voinut tietää, oliko hänen sisarensa kärsinyt kovasti tai kärsikö hän parhaillaan tälläkin hetkellä. Ilman pienintäkään tiedon murua mielikuvitus sai vapaasti luoda omia kuviaan Katerinen kohtalosta ja mielikuvitus oli lähes poikkeuksetta todellisuutta huomattavasti julmempi. Inorokit olivat julmia olentoja, mutta mielikuvitus saattoi olla niitäkin julmempi.

Päästyään huoneeseensa Samuel huomasi edelleen puristavansa satularasvapurkkia rystyset valkoisina. Hän avasi hitaan rauhallisesti ikkunan, hengitti syvään ja katseli hetken maisemaa varmistaen samalla, ettei lähellä ollut ketään. Sitten hän heitti purkin niin kauas kuin ikinä vain pystyi eikä jäänyt seuraamaan, mihin kohtaan se putosi. Hän jätti ikkunan auki, sillä huoneessa oli tunkkaista ja kesäilma tuoksui samalta kuin kaikkina kesinä tätä yhtä ennenkin ja linnut lauloivat täsmälleen samoja lauluja.