Emmi ei olisi malttanut olla hetkeäkään paikallaan. Hän kierteli hermostuneesti luolaa ja mietti, mitä valmisteluja hän vielä voisi tehdä nopeuttaakseen lähtöä, kun sen aika tulisi. Tekeminen olisi myös saattanut helpottaa järjissään pysymistä. Asia kuitenkin oli auttamatta niin, että kaikki tarpeellinen oli jo tehty: nuotiopaikka siivottu mahdollisimman hyvin pois näkyvistä, reput oli pakattu, tarpeellisimmat lääkkeet sekoitettu… Emmi ei keksinyt enää muuta tekemistä kuin kuumeisen odotuksen vallassa kävely. Sillä hetkellä hän olisi voinut vaikka tappaa yhdestä pienestä kännykästä. Tai itse asiassa kahdesta, sillä eihän hän yhdellä mitään tekisi. Hitto, että hän olisi halunnut soittaa Samuelille ja kysyä, miten siellä heillä sujui. Hemmetin kivikautinen paikka! Miten ihmeessä Erik saattoi olla niin rauhallinen?

Emmi kävi vähän väliä kurkistelemassa luolan suulta siihen suuntaan, johon muut olivat lähteneet. Hän joutui kuitenkin vain toteamaan, että pimeys tiheni ja ajoittain voimistuva ja ajoittain harveneva lumisade teki kauas näkemisestä vielä mahdottomampaa. Silti hän jatkoi kurkistelua. Hänen oli pakko; ehkä hän kuitenkin näkisi jotakin. Tytön teki mieli suuttua Erikille, joka seisoskeli seinään nojaillen ja veisteli tyynenä pientä puukalikkaa - oli kai ottanut sen polttopuiden joukosta. Mikä oikeus Erikillä oli olla niin TYYNI! Mies tietysti olisi pitänyt häntä täysin hulluna, jos hän olisi toteuttanut mielitekonsa; tyttöhän oli vasta hetki sitten pillittänyt tämän takinrintamuksen märäksi ja nyt sitten alkaisi raivota ilman syytä. Hulluksi Emmi tosin itsensä tunsikin.

Emmiä harmitti hieman, että juuri silloin, kun Erik päätti käväistä ulkona, muut palasivat. Erikkään ei tietenkään ollut nähnyt pimeässä muuta kuin heidän suuntaansa tulevia hahmoja, joten hän kehotti Emmiä ryömimään piiloon tehden itse samoin. Tulijathan olisivat voineet olla talikkejakin, vaikkakin niillä todennäköisesti olisi ollut mukanaan lamput. Koskaan ei kuitenkaan tiennyt, eikä Emmi halunnut tehdä yhtään lähempää tuttavuutta talikkien kanssa kuin olisi pakko. Erik sammutti öljylampun ja täysi pimeys valtasi luolan. Emmi värisi hiljaa onkalossa, joka oli juuri ja juuri niin iso, että hän mahtui sen sisään. Miten kylmää kivi olikin.

“Hei, me täällä vaan”, Emmi kuuli Kristianin äänen sanovan hiljaa. Tytön valtasi suunnaton helpotus ja innostus. Lamppu syttyi jälleen ja Emmi ryömi esiin sydän hakaten.

Seurasi pienimuotoinen hallittu kaaos, jonka aikana reput kaivettiin piiloistaan ja jaettiin kantajille. Lamppuja sytyteltiin, sillä nyt oltiin kuulemma jo niin kaukana, etteivät valot näkyisi talikkien silmiin. Emmin innostus alkoi hiipua hänen huomatessaan jonkin olevan vialla ja pahasti. Samuel seisoi muiden joukossa pidellen ohjaksia, jotka kuuluivat hänen äitiään kantavalle muulille - nähtävästi köysistä oli tehty jonkinlainen turvavyöviritys. Samuel ei katsonut ketään silmiin eikä sanonut sanaakaan. Kartanonherra taas ei istunut muulin selässä vaan käveli omin jaloin. Emmistä tuntui jollain tavalla kuin kysymys olisi ollut ylpeydestä. Mutta missään ei näkynyt nuorta naista, Emmin katse ei löytänyt Katerinea tulijoiden joukosta. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin olisi nielaissut tiiliskiven.

“Onkohan viisasta lähteä liikkeelle pimeässä”, Emmi kuuli Erikin sanovan huolestuneena Kristianille, “Se on hengenvaarallista varsinkin tällaisella ilmalla ja pimeässä.”

“Hengenvaarallista olisi myös jäädä paikoilleen”, Kristian vastasi, “Ja onhan polku täällä leveä, sanoisin, että jääminen on vaarallisempaa kuin lähteminen.”

Erik nyökäytti nöyrästi päätään - se oli melkein kuin pieni kumarrus. Hetkessä oltiin jälleen liikkeellä. Emmistä tuntui hirveältä kulkea lumituiskussa ja ympärillä pelkkää pimeyttä - olisi voinut luulla, että vuoristossa olisi ollut mukavampaa olla näkemättä jyrkkiä pudotuksia, mutta asia oli aivan toisin. Polun reunan toisella puolella ammottava mustuus, jota öljylampun valokiilan raja vain voimisti, tuntui pohjattomalta kuilulta. Jollain omituisella tavalla tuntui, kuin pimeys olisi yrittänyt imeä puoleensa.

Emmin olisi tehnyt mieli päästä kysymään Samuelilta, mitä oli tapahtunut, vaikka ei sen päättelemiseen suurtakaan neroutta tarvittu. Ainakaan siihen, miksi Katerine ei ollut mukana. Samuel kuitenkin tuntui aivan tahallaan hakeutuvan sellaiseen paikkaan, että heidän väliinsä jäi ihmisiä ja jopa varmuuden vuoksi pari muulia. Ei, selvästikään Samuel ei halunnut jutella. Emmistä myös tuntui, ettei olisi viisasta näyttää ainakaan Mattiakselle, kuinka paljon hän välitti tämän pojasta. Koko patikoinnin ajan Emmin rintaa puristi, jopa niin paljon, että se vei huomion kasvavalta väsymykseltä - pitkälle yöhön jatkuva kävely oli omiaan viemään voimat. Tyttö saattoi vain kuvitella, kuinka kamalalta Samuelista tuntui. Tytöstä alkoi tuntua siltä kuin polkua reunustava pimeä kuilu olisi siirtynyt hänen sisälleen.

Oli kuin he olisivat vaeltaneet ikuisuuden ja koko matka oli kuin painajainen; kaikkialla ympyrällä oli vain lohdutonta kylmyyttä ja pimeyttä, jota jatkui loputtomiin, tunnelma oli raskas kuin hautajaisissa ja viimeisenä silauksena oli etäinen aavistus mahdollisista takaa-ajajista. Se oli taatusti hirvein yö Emmin elämässä. Se ei tuntunut loppuvan koskaan eikä Emmillä ollut aavistustakaan, miten kauas he olivat menossa tänä yönä. Lumi ylsi nyt melkein nilkkoihin asti ja teki kävelystä vielä raskaampaa. Tuntui siltä, kuin koko maailmasta olisivat toivo ja lämpö kadonneet. Hetki hetkeltä koko ruumis muuttui raskaammaksi ja uupumus sumensi aivoja. Lumisade sentään harveni ja loppui.

Lopulta löytyi sopiva luola, johon päätettiin asettautua eikä Emmi olisi kauemmas jaksanut kulkeakaan. Hän oli läpikotaisin jäässä. Muiden raahatessa tavaroita sisään ja Samuelin vältellessä jokaista, joka olisi voinut haluta puhua hänelle, Emmi alkoi tiedustella arvon herralta ja rouvalta heidän vointiaan. Magdalla oli hieman kuumetta, jonka Emmi arveli johtuvan enimmäkseen hermoista. Rouva suhtautui hyvin apaattisesti Emmin hoitoihin ja vastaili kuin automaatti, hän oli kalpea kuin haamu ja söi kuin huomaamattaan hänelle tarjottua ruokaa. Samuel seisoi luolan suun vieressä ja hänen silmiensä katse pelot sai Emmin palelemaan vielä pahemmin.

Mattias oli vaimoaan hankalampi potilas, sillä häntä näytti ärsyttävän, että joku palvelusväenluokkaan kuuluva kehtasi kysellä hänen terveydentilaansa. Emmi tuli lopulta siihen tulokseen, että herra oli kutakuinkin kunnossa huolimatta muutamasta vanhasta haavasta, jotka hän oli varmaan saanut talikkien ja inorokien hyökkäyksessä. Haavat eivät olleet aikanaan pahemmin tulehtuneet ja olivat nyt melkein kokonaan parantuneita.

Samuel nojaili yhä seinämään kasvoillaan jähmettynyt ilme. Kristian meni hänen luokseen aikomuksenaan ilmeisesti sanoa jotain myötätuntoista ja kohottaen kätensä laskeakseen sen lohduttavasti toisen olkapäälle. Samuel sävähti kauemmas ja tiuskaisi kiukkuisesti: “Pidä sinä perkele näppisi irti minusta!”

“Sinä et puhu Kristianille tuolla lailla!” Mattias karjahti saaden vieressä olleen Emmin säpsähtämään. Kristian selitti sovittelevana, ettei hän ollut loukkaantunut ja hän ymmärsi kyllä. Kukaan ei kuunnellut häntä. Sanat oli jo heitetty ilmaan.

Samuel katsoi hetken isäänsä kasvoillaan sellainen määrä vihaa ja loukkaantumista, että Emmin teki yhtä aikaa mieli sekä hipsiä karkuun että rynnätä lohduttamaan häntä. Joka tapauksessa tytön teki mieli lyödä kartanonherraa. Yhtäkkiä kaikki sotilaat olivat HYVIN kiinnostuneita pienistä askareistaan, mitä sitten olivatkin kukin tekemässä. Samuel käännähti kiukkuisesti ympäri ja marssi ulos sanomatta enää mitään. Luolaan laskeutui vaivautunut tunnelma. Mattiaksen kasvoja verhosi ylpeys, kuin hän olisi päättänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Emmiä suututti. Ei, häntä raivostutti.

Tyttö lähti Samuelin perään. Ulkona olevaa pimeyttä valaisi nyt hiuksen hieno aavistus pilvien takana hehkuvasta kuusta ja Emmi näki, ettei poika ollut mennyt kauas; hän seisoi muutaman metrin päässä luolan suulta ja vilkaisi nopeasti Emmiä laskien sitten katseensa takaisin jalkojensa juureen. Tyttöön sattui nähdä hänet sellaisena, sattui niin hirveästi! Hän harppoi nopeasti toisen luo ja aikoi vetää tämän lujaan halaukseen, mutta Samuel astui kauemmas. Katse yhä maassa hän nosti kätensä pystyyn torjuvaan eleeseen.

“Anna minun olla hetki rauhassa, sopiiko?” Samuel kysyi hieman käheällä äänellä. Emmi ei sanonut mitään. Häntä suoraan sanoen pelotti jättää Samuel yksin juuri nyt tällaisessa paikassa. Poika taisi aavistaa hänen ajatuksensa.

“En minä tee… mitään itselleni”, Samuel sanoi yhtä hiljaa kuin aiemminkin ja kohtasi vihdoin Emmin katseen, “Minä vain tahdon olla hetken yksin.”

Emmi oli hetken kahden vaiheilla, mutta nyökkäsi sitten. “Et sitten viivy kauaa”, hän vannotti. Poika nyökkäsi.

Emmi palasi luolaan, jossa makuualustoja oli jo alettu levitellä öljylampun valossa. Kukaan ei viitsinyt sytyttää nuotiota ja tekosyynä käytettiin ilmeisesti polttopuiden vähyyttä ja sitä, että talikkit olisivat voineet nähdä savun. Magda miltei säpsähti huomatessaan Emmin ja tuijotti häntä suuret silmät kysyvinä. Emmistä tuntui, ettei nainen ollut aivan täysissä järjissään, eikä se oikeastaan ihmekään ollut. Magda ei nähtävästi rohjennut kysyä mitään ääneen, eikä Emmi tiennyt, mitä olisi vastannut. Tytöstä olisi tuntunut paremmalta, jos kukaan ei olisi ollut huomaavinaan häntä. Mattias valitettavasti huomasi.

“Mihin tyttö kuvitteli menevänsä?” mies kysyi äänessään ivaa ja silmissä toruvaa kiukkua, “Minä luulin, että tyttö oli aikeissa etsiä Magda-rouvalle nukahtamista edistävää rohtoa.”

Magda-rouva laski päänsä alas. Emmille oli työn ja tuskan takana vain niiata kiltisti mulkaisematta Mattiasta ilkeästi. Saattoiko joku olla noin typerä ja sydämetön ja… Toisekseen, jälleen Emmistä puhuttiin kolmannessa persoonassa. Jotenkin tyttö onnistui säilyttämään nöyrän piikatytön käytöksensä ja keskittyi ohjeistamaan rouvaa unilääkkeen annostuksissa. Hän ei itsekään tiennyt, miten pystyi siihen; miten pystyi käyttäytymään niin normaalisti hajoamatta.

___________________________________________________

Tämä kohta tarinaa on aiheuttanut mulle kaikkein eniten eipäs juupas -taistelua enkä ois uskonut, että tää olis näin kauheeta! Mulla oli alun perin selkeänä mielessä, kun tätä tarinaa hahmottelin, että Katerine kuolee, mutta tarinan edetessä ja tämän kohdan lähetessä aloin miettiä, että eikö se kuitenkin kävis toisinkin ja enkö sittenkin vois jättää sitä henkiin ja argh. Kuitenkin sitten lopulta päädyin tähän ratkaisuun. Oikeasti, oli kauheeta! D_: yyyh~