Päivä oli kaunis ja liiankin lämmin. Emmi tarpoi hiekkaista tietä pitkin kylään päin ja hänen hiuksensa liimaantuivat jo otsalle hiestä. Lisäksi tiestä nousi pölyä, joka alkoi pikku hiljaa kutittaa tytön kurkkua ikävästi. Hän ihmetteli edelleen, miksi hänen oli pitänyt lähteä patikoimaan noidan luo. Ei hän ollut koskaan kuvitellut itseään miksikään lääkäriksi tai vastaavaksi, joten miksi jonkun vanhan akan uni olisi muuttanut asian? Vaikka totta puhuen Emmi ei ollut oikein osannut sijoittaa itseään mihinkään ammattiin ja juuri siksi hän oli valinnutkin lukion yläkoulun jälkeen. Lukion, jota hän todennäköisesti ei aloittaisikaan koskaan.

Sen tajuaminen hätkähdytti Emmiä. Kai hän oli jollain tasolla tiedostanut, että saattaisi olla täällä ikuisesti jumissa, mutta lukion ajatteleminen teki siitä yhtäkkiä konkreettisempaa. Hän ei ehkä ikinä enää menisi mihinkään kouluun, ei pelaisi tietokoneella, söisi hampurilaista eikä kuuntelisi suosikkimusiikkiaan. Tätä listaa hän saattoi jatkaa aina, kun oli tylsää, sillä lisättäviä kohtia tuntui pulpahtelevan esiin kaikkialta.

Vielä kurjempaa tietysti oli, ettei hän ehkä enää näkisi hänelle tärkeitä ihmisiä. Voi kuinka kovasti hän olisi halunnut soittaa ystävilleen ja selittää, miten täydellisen pojan hän olikaan löytänyt ja purkaa näille ärsytystään siitä toisesta, joka ei ollut läheskään täydellinen. Hän olisi voinut kysyä näiltä mielipidettä Verinistä ja kannattaisiko hänen lähteä katsomaan, mitä sanottavaa noidalla oli hänelle. Kyllä, hän kaipasi ystäviään hyvin syvästi. Niitäkin, joista hän olisi toisissa olosuhteissa ollut valmis puhumaan pahaa ja jotka olivat ärsyttäneet häntä arkielämässä. Mikään ei saanut asioita näyttämään paremmilta kuin se, ettei niitä ehkä näkisi enää koskaan.

Näiden ongelmien tilalle tuli eräs huomattavasti arkisempi pulma tytön päästyä kylään. Seela oli sanonut, että Verinin mökki oli torin laidalla, mutta sen tarkempaa osoitetta Emmi ei ollut tajunnut kysyä. Toriaukiolla oli nyt vähemmän ihmisiä kuin silloin kun Emmi oli viimeksi käynyt täällä. Jonglööritkin puuttuivat. Tyttö katseli aukiota reunustavia rakennuksia ja äkkiä hänestä tuntui, ettei hän tarkempia ohjeita tarvitsisikaan. Majatalojen ja kauppaliikkeiden välissä oli tosiaan pikkuinen talo, jota sana “mökki” kuvasi loistavasti. Se näytti huvittavalta isompien talojen puristuksessa. Lisäksi siltä suunnalta leijui pistävä yrttien tuoksu. Emmi lähti sitä kohti.

Hänen kävellessään epävarmuus alkoi kuitenkin vaivata häntä. Mitä jos mökki ei ollutkaan noidan? Saattoihan se olla vaikka kenen. Mitä ihmiset hänestä ajattelisivat, jos hän tuosta vain menisi koputtelemaan vieraiden oville? Uskaltaisiko hän koputtaa? Pitäisiköhän hänen kysyä joltakin torilla olijoista? Ei hän kehtaisi. Pelko nolatuksi tulemisesta jäyti häntä kuin pieni eläin, mutta pian hänet vapautettiin siitä. Kuinka ollakaan vapauttaja oli pieni eläin. Dipperi luikahti mökin ovessa olevasta luukusta, nosti kuononsa ylös kuin haistellen jotain ja kääntyi sitten tuijottamaan Emmiä pienet mustat silmät kiiluen.

“Terve vaan! Tuu tänne näin, me odoteltiinkin sua jo”, otus tervehti iloisesti Emmin ehdittyä lähelle. Tyttö ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi vastata, joten hän päästi suustaan epävarman moin ja seurasi kissaa sisälle. Hän oli päättänyt luokitella Dipperin mielessään erikoisen rotuiseksi kissaksi.

Emmi astui sisään pieneen mökkiin ja Dipperin kehotuksesta jätti kengät oven viereen. Ilma oli raskas erilaisista hajuista ja hengittäminen kävi miltei työstä. Väistellen katosta roikkuvia yrttinippuja Emmi seurasi kissaa jonkinlaiseen yhdistettyyn keittiöön ja olohuoneeseen. Verin istui selkä päin ovea tekemässä jotain käsityötä ja nostamatta katsettaan hän sanoi: “Hei vain Emmi, tulehan toki peremmälle.”

Tyttö hätkähti sillä eihän Verin voinut tietää, että juuri hän tuli juuri nyt. Sen perusteella, mitä hän oli Miilalta kuullut, ihmiset hyppäsivät täällä vähän väliä hakemassa apua isompiin tai pienempiin vaivoihinsa. Olikohan Verin käyttänyt taikuutta äsken? “Mistä tiesit, että…” hän aloitti.

“Mistäkö tiesin, että sinä tulit? Katsos kyllä vanha noita tietää”, Verin sanoi salaperäisesti hiuspilvi tutisten päännyökkäyksen tahtiin, “Ja tietysti sekin auttaa, että pöydällä on peilaava piparipurkki. Jos haluat tehdä ihmisiin vaikutuksen istu selkä päin ovea ja laita pöydälle jotain peilaavaa niin että näet tulijan. Sitten vain sanot hänen nimensä, ennen kuin hän ehtii sanoa mitään ja katsos vain, siinä sinulla on yksinkertainen taikatemppu. Sellainen pitää ihmisten kunnioitusta yllä. Mutta nyt, tulehan istumaan niin keskustellaan sinun paikastasi tässä maailmassa.”

Emmi teki työtä käskettyä. Häntä mietitytti, miksi noita oli kertonut hänelle tempun salaisuuden. Eihän se toimisi enää lainkaan, jos kaikki tietäisivät, että taian sijaan käytettiin jotain noin yksinkertaista kikkaa. Häntä itseäänkin hävetti hieman, että oli mennyt lankaan. Ehkä Verin halusi syystä tai toisesta osoittaa luottavansa Emmiin. Oli miten oli, hän istuutui noitaa vastapäätä pienen pöydän toiselle puolelle ja jäi odottamaan, mitä asiaa tällä oli.

“Seela varmaan kertoi, miksi sinun piti tulla tänne?”

“Niin… olitte kuulemma nähnyt jonkin… unen?” Emmi selitti epävarmana. Noidasta hohkasi jonkinlaista arvovaltaa, joka sai Emmin automaattisesti käyttämään teitittelyä.

“En huomannut sitä silloin, kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa, koska sinusta huokui liiaksi se, että olet vierailija. Kuitenkin, olen jälkeen päin varmistunut, että olet ehdottomasti juuri sellainen oppilas, jota olen etsiskellyt. Sinä olet syntynyt yrttejä varten.”

“En mä oikein tiedä. En mä oo koskaan ollut kiinnostunut yrteistä”, Emmi sanoi sillä hänestä oli jollain tavalla vastenmielistä, että vieras nainen pystyisi unen avulla sanomaan, mitä hänen pitäisi tehdä elämällään.

“Pah, kokeillaanpa tätä. Se on perustesti, jolla testaan aina uuden oppilaan luontaisia kykyjä”, Verin sanoi ja kurotti ottamaan kaksi kuivunutta kasvikimppua katosta. Hän laittoi ne Emmin eteen pöydälle ja sanoi: “Jos jollakulla olisi kovia kipuja, kumpaa näistä antaisit hänelle?”

Emmi mulkoili kasveja kuin ne olisivat tehneet hänelle jotain inhottavaa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kumpaakaan. Toisen lehdet olivat pitkulaiset ja toisen lähes täysin pyöreät. Kumpikin haisi pahalta.

“En mä tiedä…” hän aloitti vältellen.

“Leikitään, että sinun on pakko valita.”

Emmi tuhahti turhautuneena ja osoitti sitä, missä oli pitkulaiset lehdet. Mistä hän muka tietäisi, minkä kasvin valitsisi?

“Hyvä”, Verin sanoi, “Se toinen on myrkyllinen.”

“Sen täytyi olla tuuria”, Emmi vielä yritti.

“Niinhän sinä luulet.”

Noita keräsi kasvit pois. “Haluan sinun tulevan joka viikko tänne opiskelemaan. On ikävää joutua opettamaan toistaitoisia tyttösiä, joten sinun on parempi ollakin kunnon oppilas. Voimme aloittaa vaikka heti ja saat samalla kysellä minulta ja Dipperiltä asioita, jotka askarruttavat sinua tässä uudessa kodissasi. Nyt, olepa hyvä ja keitä teetä.”

Emmin aloittaessa teepannun etsimisen Seela ja toinen, vieras tyttö tulivat sisään puhuen vilkkaasti keskenään. Verin huokaisi lähes huomaamattomasti ja alkoi komentaa tyttöjä olemaan hiljaa ja ottamaan esiin jotkin heinät, joita heidän oli pitänyt kerätä. Heinät, joita kummaltakaan ei löytynyt, vaikka kuulemma olivat parhaansa yrittäneet. Emmi epäili sitä yrittämistä, hän oli melkein varma, että oli joskus nähnyt Verin malliksi antaman rehun jossain tienvarressa.