Emmi murskasi rauhelikon juurta koko vartalostaan lähtevällä voimalla. Murskautuva kasvi natisi kivistä huhmaretta vasten ja kitkerä haju vapautui kurttuisesta juuresta. Erik oli mennyt ulos kävelemään, mutta tämän sanat olivat jääneen Emmin seuraksi ja tekivät hänen olonsa kamalaksi. Hän olisi halunnut pyyhkiä ne mielestään, mutta ei onnistunut. Miksikä muutenkaan Erik olisi tänne jätetty? Ja toisekseen, miksi Erik valehtelisi? Miksei Emmi ollut tullut ajatelleeksi tätä aiemmin? Ja jos olisikin, olisiko se muuttanut jotakin? Olisiko hänellä ollut enemmän rohkeutta sanoa… Hän alkoi olla hyvin varma siitä, ettei kukaan palaisi pelastusretkeltä. Varmuus aiheutti Emmille miltei fyysistä kipua. Ehkä hän olisi tarvinnut vähän lääkettä itsekin.

Emmi kaapi rauhelikot lasipulloon, jossa jo oli silputtua nukulaa. Hän kaatoi päälle sammuvan nuotion hiilloksella kuumennettua vettä ja ravisti pulloa. Tytön oli kuitenkin melko pian laskettava pullo käsistään sillä vesi tosiaan oli vieläkin kuumaa ja vaikka hän olikin suojannut kätensä vetämällä hihan kämmenen peitoksi, kuumuus tunkeutui läpi. Emmi oli melko varma, että ainakin hermoja rauhoittavaa ja unen saantia helpottavaa lääkettä tarvittaisiin - sitä hän oli parhaillaan tekemässä - sillä ainakin hänelle olisi taatusti jäänyt traumoja pitkähköstä vankina olosta ja kaikesta mahdollisesta muusta kamalasta, mitä talikkien luona sitten olikin voinut tapahtua. Tyttö katseli, miten kasvin hetaleita pyöri verkkaisesti lasipullon sisällä olevassa sameassa nesteessä. Se oli yllättävän hypnoottista.

Emmi huomasi, että hänen pitäisi kohta sytyttää lamppu, jos halusi nähdä jotakin luolassa. Mutta mitä nähtävää siellä edes olisi? Karut, epäystävälliset seinämät, varjojen täplittämä katto ja kylmä ikävän harmaa lattia. Kaikki kovaa ja tunteetonta. Elotonta ja masentavaa. Emmin mielen käytännöllinen osa muistutti, että hänen pitäisi sekoittaa vielä lisää rohtoja - tulehduskipulääke olisi todennäköisesti hyödyllinen - mutta tyttöä ei huvittanut olla käytännöllinen sillä hetkellä. Hän halusi viettää hetken rauhassa yllättäen koko voimallaan iskeneen masentuneisuutensa kanssa. Se oli laskeutunut hänen niskaansa kuin tummanpuhuva sadepilvi.

Tyttö teki havainnon, että hänen kätensä tärisivät ja poskia kuumotti. Ympäri hänen kehoaan oli kuljetun matkan kipeyttämiä lihaksia ja tyttö tunsi olevansa täysin tyhjä energiasta. Tyhjä kuin vanha, kokoon taittunut säkki. Tietynlainen toivottomuus painoi entisestään hänen harteitaan ja hetken hän näki pelkkää synkkyyttä miettiessään tulevaisuutta. Yhtäkkiä tuntui aivan mahdottomalta, että koko hirvittävän pitkä matka takaisin Tuulinotkoon onnistuisi. Oli mahdotonta ajatella, että hänellä olisi ollut vielä voimaa siihen. Tuulinotkossa oli lämmintä ja valoisaa ja kodikasta. Täällä oli vain kylmää ja pimeää. Ja vaarallista; ilmassa leijuva kuoleman uhka - ei ehkä niinkään oman - oli tehdä Emmin hulluksi. Tuulinotko tuntui hirvittävän kaukaiselta, melkeinpä yhtä kaukaiselta ja saavuttamattomalta kuin Emmin oma koti. Hän oli kamalan väsynyt, kuin huolen ja pelon takia ylikierroksilla käynyt elimistö olisi nyt viimeinkin uuvahtanut. Saisipa taas nukkua kotona, oikean katon alla, puisten seinien sisällä. Nukkua puoleen päivään asti hyvällä omatunnolla.

Emmiin iskenyt koti-ikävä oli oikeastaan melko lailla jakomielinen asia, sillä se kohdistui kahteen paikkaan. Hän huomasi toivovansa olevansa taas Tuulinotkossa, mutta toisaalta hänen oli yhtäkkiä hirvittävä ikävä omaa perhettään. Mistä hänelle olikaan hetki sitten tullut mieleen pohtia Erikin nimeä - olihan hän toki koko ajan tiedostanut sotilaalla olevan sama nimi kuin hänen pikkuveljellään. Emmi oli ties montako kertaa "aikaisemmassa elämässään" toivonut, että hänen ärsyttävä veljensä katoaisi, mutta nytpä tyttö olikin itse kadonnut. Hän oli jo tainnut jollain tasolla alistua ajatukseen, ettei näkisi enää koskaan äitiä, isää ja pikku-Erikiä (joka saisi kohtauksen, jos kuulisi moisen nimityksen, sillä olihan hän jo 12 vuotta vanha, Emmin mielessä hän kuitenkin oli juuri nyt vain suloinen pikku lapsonen eikä kovista esittävä, riehuva esiteini). Nyt ikävä kuitenkin kalvoi häntä ja hän olisi voinut tehdä mitä vain saadakseen kurkistaa kotiinsa. Hän oli kaivannut itsenäisyyttä, mutta ei näin radikaalia sellaista.

Hän myös tiesi, ettei voisi saada kumpaakin kotia. Hän ei voisi mennä kotiin vanhempiensa luo ja sitten vierailla silloin tällöin Tuulinotkossa katsomassa uusia ystäviään. Hän ei voisi edes ottaa ketään mukaansa. Emmi oli kotiutunut tähän ulottuvuuteen ihan liiankin hyvin, eikä hän enää edes tiennyt, toivoiko portin omaan maailmaansa ilmestyvän vai ei. Toisaalta olisi helppoa vain alistua kohtaloonsa ja elää lopun elämäänsä täällä joutumatta edes valitsemaan. Miten voisi olla valitsematta omaa perhettään? Sehän tuntui mahdottomalta, mutta niin tuntui sekin, että hän luopuisi kaikesta, mitä tässä maailmassa oli. Hän oli jouduttuaan pois perheensä luota huomannut, että veri saattoi hyvinkin olla vettä sakeampaa. Ja toisaalta hän olisi halunnut jäädä tänne. Hänen oli siis pakko olla tyytyväinen siihen, että hänellä ei lainkaan ollut valinnan mahdollisuuttakaan.

Erik - se vanhempi - asteli takaisin luolaan ja vilkaisi lattialla kyyhöttävää ja surkeannäköistä Emmiä. Tytön oli vaikea lukea miehen ilmettä, mutta eipä hän edes kovasti yrittänytkään. Mies sytytti öljylampun säätäen sen himmeälle liekille, jonka valo heijastui hänen silmistään kellertävinä tähtinä.

“Siellä pyryttää vieläkin. Se on hyvä, lumi peittää jäljet”, Erik sanoi matalalla äänellään, joka tuntui särkevän jonkin Emmiä vallassaan pitäneen lumouksen ja hän palasi tähän hetkeen. Hän tajusi miehen olevan ainoa, jolta saattoi nyt toivoa lohtua. Ainoa lämmin, tunteva ja elävä olento käden ulottuvilla. Joku johon luottaa. Tytöltä jäi kokonaan huomaamatta se omituinen särähdys miehen lausuman sanan “hyvä” kohdalla.

Tyttö nousi paikaltaan ja meni Erikin luokse. Hän kietoi kätensä miehen ympärille, painoi kasvonsa tämän rintaa vasten ja pillahti hillittömään itkuun. Sellaiseen joka ravisteli rajusti hartioita ja josta riitti kyyneleitä ihan kaikella. Se tuntui auttavan. Erik taputti häntä vaivautuneen jäykästi selkään.

************************************

Jee, rauhelikko on ihan mun oma keksimä kasvi, mutta nukula on ihan oikeasti olemassa ja sen vaikutukset on juuri rauhoittavat (hehee leikin oikeeta kirjailijaa ja tein taustatyötä <3 eli käytännössä selailin jotain Varjojenkirjan yrttiluetteloa melko summamutikassa). Minähän en varsinaisesti yrteistä ja niillä parantamisesta pahemmin tiiä, joten ei kannata ottaa mun juttuja mistään lääkkeiden teosta minkäänlaisina faktoina; oottelen tässä, milloin joku oikea yrttiparantamisen asiantuntija tulee ja suuttuu miun kuvaamista täysin vääristä menetelmistä D----: