Ennen nukkumaanmenoa Emmi selitti Miilalle, mitä aikaisemmin illalla oli tapahtunut. Tyttö kuunteli liikahtamatta ja silmät laajeten ihmetyksestä. Eniten häntä tosin tuntui järkyttävän se, että Kristian oli kantanut ämpärit Emmin puolesta. Kertomuksensa jälkeen Emmi tenttasi Miilaa kalastaakseen tietoja herrasväestä, joka oli hänelle itselleen jäänyt niin kovin tuntemattomaksi. No enimmäkseen hän halusi kuulla tietoja Kristianista. Miila vaikutti olevan ihmeissään siitä, miten tietämätön Emmi oli kartanon omistajista ja heidän sukulaissuhteistaan. Vaikutti siltä, että aatelispiirien seuraaminen oli täälläpäin samanlaista kansanhuvia kuin saippuaoopperat olivat Emmin kotona.

Ensinnäkin tämän kartanon, Tuulinotkon, omisti herra Mattias Aminoff vaimonsa lady Magdan kanssa ja heidän lapsiaan olivat Samuel, joka myös perisi tämän kartanon, sekä vanhempi, naimisissa oleva tytär Katerine af Estlander. Kristian von Aminoffin isä oli Mattiaksen isoveli ja huomattavasti vaikutusvaltaisempi, oikein kreivi (mistä johtui tuo ylimääräinen ‘von‘). Emmi pääsi siihen käsitykseen, että Kristianin perhe oli eräitä maan vaikutusvaltaisimmista. Mattias-herra oli ilmeisesti menettänyt suuren osan omaisuudestaan uhkapeleihin tai jotain sellaista, mikä kuitenkin oli selvästi suuri häpeä ja suoranainen skandaali. Tämän Emmi päätteli siitä, miten Miilan silmät kiilsivät tytön selostaessa kyseistä kohtaa.

Kristian oli lähetetty tänne syrjäiselle maaseudulle sukulaisten luo saamaan jonkinlaisen koulutuksen ja ilmeisesti myös syrjään pääkaupungin poliittisesti levottomasta ilmapiiristä. Miilan selitys nosti Emmin mieleen kuvan jonkinlaisesta ritarin koulutuksesta. Sikäli kuin hän mistään ritareista mitään tiesi. Se oli kuitenkin jonkinlainen perinne täälläpäin.

Ainakin siihen koulutukseen kuului miekkailutunteja ja ratsastusta. Hänelle kerrottiin talon nuorten herrojen siirtyneen metsässä ratsastuksesta miekkailuun ja tähän liittyen Emmi sai uuden tehtävän: hänen piti kiikuttaa herrojen päivällinen talon lähistöllä olevalle harjoituskentälle. Kentällä näkyi olevan myös eri-ikäisiä renkejä ja muita kartanon alustalaisia harjoittelemassa aseiden käyttöä liikenevällä ajallaan. Kaikkea valvoi hieman harmaantuva mies, joka Emmin silmään olisi hyvin voinut olla vaikka ritari. Hänen kävelynsä oli varmaa ja muutenkin miehestä paistoi asiantuntevuus ja hiljainen itsevarmuus. Selvästi eniten mies kiinnitti huomiotaan Kristianiin ja Samueliin.

Täyttäessään uutta tehtäväänsä nyt ensimmäistä kertaa, Emmi oli vähän epätietoinen, voisiko hän jäädä katselemaan hetkeksi harjoituksia, vai pitäisikö vain jättää ruokakori maahan ja palata sisälle. Hän ei kuitenkaan voinut olla katselematta poikia, sillä tällaisen tilaisuuden sai vain harvoin. Kristian ja Samuel miekkailivat toisiaan vastaan risuista kootuilla miekoilla. Ylävartaloa suojasi nahkainen liivi, mutta lihaksikkaat käsivarret olivat paljaat. Nämä kaksi olivat selvästi harjoitelleet paljon, sillä liike oli vaivatonta ja notkeaa ja näytti melkein tanssilta. Kenties vanhempi mies näki miekkailussa joitakin virheitä, mutta Emmistä se näytti upealta. Ympärillä hosuvat rengit vaikuttivat kömpelöiltä aloittelijoilta. Kentän reunassa seisova mies huomasi Emmin katselun ja hänen huulillaan käväisi pieni hymy. Hän näytti tuntevan jonkinlaista isällistä ylpeyttä huomatessaan tytön hänen oppilaisiinsa kohdistuvan ihailun. Tytön poskia kuumotti. Olipas hänestä tulossa häveliäs, se oli ehdottomasti tämän paikan syytä.

Emmi ei sitä asiaa kauaa murehtinut, sillä hänelle tarjoutui loistava tilaisuus vertailla näitä kahta miekkailijaa. Heistä huomasi kyllä, että he olivat sukua; molempien piirteissä oli tiettyä hienoutta ja herkkyyttä. Kristianissa nämä ominaisuudet tulivat paremmin esiin ja häntä teki mieli kuvailla sanalla “kaunis” vaikka Emmi ei ollutkaan oikein varma, sopiko sitä sanaa käyttää kenestäkään miespuolisesta. Kun Kristianin silmät olivat taivaansiniset, Samuelin silmiä tuntui luonnollisemmalta kutsua jäänsinisiksi. Ensivilkaisulta Samuelin katse tuntui tosiaan olevan kylmä, mutta kun Emmi kiinnitti siihen enemmän huomiota, hänestä alkoi tuntua siltä, kuin silmissä pikemminkin palaisi jonkinlainen tuli. Samuelin liikkeissä oli jotain kiukkuista ja kiivasta kun taas hänen serkkunsa suoritti miekkailuliikkeet tyynen huolellisesti ja vailla mitään näkyvää tunnetta. Kristianin askel oli kevyt ja ketterä, Emmi olisi voinut katsella häntä loputtomiin.

Miekkailijat näyttivät olevan hyvin tasaväkisiä ja Emmi epäili jo, ettei kamppailu ratkeaisi ihan pian (sillä kamppailu se oli, kumpikin yritti selvästi voittaa toisen). Sitten kuului napsahdus, kun Kristian onnistui lyömään risumiekalla Samuelin käsivarteen ja sen jälkeen nosti harjoitusaseen toisen kurkulle. Hetken he seisoivat paikoillaan huohottaen, kuin todeten, että toinen olisi onnistunut “tappamaan” toisen. Samuelin käsivarressa hehkui punainen juova ja Emmi oli vähällä hihkaista ilosta ja alkaa tuulettaa Kristianin voittoa. Sitten Kristian laski miekkansa alas ja Samuel kirosi. Heidän opettajansa asteli lähemmäs ja sanoi jokusen kommentin molempien tekniikoista ja niiden puutteista. Siitä höpinästä Emmi ei ymmärtänyt mitään ja se saikin hänet taas muistamaan, että hän oli oikeastaan ylimääräinen täällä. Sen hän kuitenkin ymmärsi, kun mies sanoi pojille: “Etteköhän te voi nyt pitää tauon. Hurmaava neiti on tuonut teille evästä tänne, joten ei tarvitse edes mennä talolle asti takaisin.” Sanojensa jälkeen mestari lähti leppoisasti tallustellen renkien joukkoon heitellen huomautuksia sinne tänne.

Emmi tunsi olonsa vähän vaivaantuneeksi, kun Samuel tuli ottamaan korin hänen kädestään, minkä jälkeen ojensi sen Kristianille ja meni istumaan vähän matkan päässä kasvavan puun varjoon. Vaikutti siltä, että poika ei edes muistanut nähneensä Emmiä aikaisemmin, mutta tyttö muisti kyllä. Ikävä tunne kuitenkin haihtui, kun Kristian osoitti muistavansa hänet.

“Hei, Emmi”, nuori mies sanoi ja Emmi sai taas haukkoa henkeä hänen silmiensä katseen alla. Hän oli hetkessä hyvin tietoinen siitä, ettei hänellä ollut hiukkaakaan meikkiä naamassaan eikä hän ollut käynyt suihkussa tänne tulonsa jälkeen ja kaiken lisäksi hänen vaatteensa olivat ryppyiset ja likaiset.

“Hei”, hän henkäisi ja hymyili typerästi.

Kristian istui hiekkaista kenttää ympäröivälle nurmikolle ja kehotti Emmiä tekemään samoin. Poika jopa tarjosi hänelle omenan omista eväistään ja vastustellen noin niin kuin muodon vuoksi tyttö otti sen vastaan. Hänellä olikin oikeastaan jo vähän nälkä, mutta ruoka-aikaan oli vielä hyvän aikaa. Lisäksi häntä vaivasi paha makeanhimo, sillä täällä kaikki ruoka, mitä hänelle oli annettu, oli ollut suolaista ja aivan varmasti kunnollista ja terveellistä ruokaa. Omena auttoi asiaa vähän, vaikka ei se kyllä suklaalle pärjännyt.

Kristian jutteli hänelle hyväntahtoiseen sävyyn. Kyseli, mitä Emmi piti kartanolla työskentelemisestä ja oliko hän jo ystävystynyt muun henkilökunnan kanssa. Emmi ei edes huomannut, miten arkipäiväisistä asioista he puhuivat, sillä Kristianin ääni oli saanut hänet jonkinlaisen onnellisen huurun keskelle ja yhtäkkiä juuttuminen tähän vieraaseen paikkaan ei tuntunutkaan yhtään hassummalta. Häntä ei enää edes haitannut se, että kaikki saattoi olla hänen häiriintyneen mielensä tuotosta. Jos oli, niin hän ei halunnut herätä siitä unesta vielä pitkään aikaan. Kotona hän ei ollut vielä koskaan törmännyt näin täydelliseen poikaan. Niitä oli ollut ehkä korkeintaan telkkarissa, mutta ei koskaan hänen ulottuvillaan. Kaikki hänen aikaisemmat ihastuksensa - sekin, jonka kanssa hänellä oli ollut vakavampaakin juttua - tuntuivat laimeilta ja tylsiltä. Kristianin ääni oli hunajaa ja Emmi hukkasi ajantajunsa sen sointiin.

“Herra on nyt hyvä ja jättää piikatytöt rauhaan”, kuului ivallisesti vääntynyt ääni, joka tipautti Emmin unelmistaan. Samuel seisoi heidän takanaan peukalot vyön alle työnnettyinä ja hänen ilmeestään näki, että hän ei olisi halunnut olla enkelimäisen serkkunsa kanssa tekemisissä, mutta oli alistunut kohtaloonsa, joka vaati häntä tämän kanssa olemaan. Se ei tarkoittanut, että hän olisi pitänyt siitä. Emmistä oli käsittämätöntä, että joka saattoi olla pitämättä Kristianista.

Kristian nousi ja sanoi Emmille vielä pari ystävällistä sanaa. Sitten hän harppoi hakemaan risumiekkaansa, jonka hän oli jättänyt pienen matkan päässä olevaan telineeseen. Samuel lähti maleksimaan hänen peräänsä. Emmi mulkoili häntä paheksuvasti ja vihaisena, sillä eilisen muisto inhotti häntä hyvin syvästi vieläkin. Tuijotus taisi olla liiankin voimakas, sillä sen kohde pysähtyi ja vilkaisi olkansa yli. Pojan ilmeestä kuvastui ihmetys tytön vihamielisyyden syystä, mutta sitten hänen kasvoillaan käväisi muistamisen valon häilähdys. Sen sijaan, että Samuel olisi tullut pyytämään anteeksi käytöstään, hänen kasvoilleen vaan nousi jonkinlainen koppava hymy ja hän pudisti päätään kuin itsekseen jatkaessaan matkaansa.

Emmiä kiukutti nyt vielä enemmän. Hän ei ollut tottunut siihen, että ihmisillä olisi ollut lupa kohdella häntä tällä tavoin. Hän yritti muistuttaa itselleen, että täällä hänen pitäisi vain alistua itseään ylempien oikkuihin, mutta se ei pahemmin auttanut. Kristianin kanssa keskustelun aiheuttama onnellisuus oli haihtunut ja tilalla oli ärsyyntyneisyyttä ja inhoa tiukkana piikkipallona vatsan seutuvilla. Kaikki olisi ollut niin hyvin, jos tuollaista idioottia ei olisi ollut! Emmi nappasi korin ja marssi takaisin keittiölle yrittäen purkaa kiukkunsa kipakkaan askellukseen.