Aina toisinaan lehdistä saa lukea, kuinka joku on kadonnut jäljettömiin. TV-sarjat kertovat mystisesti hävinneistä henkilöistä, eikä joitakuita löydetä koskaan. Ei vaikka poliisit ja omaiset laittaisivat peliin kaiken taitonsa ja voitavansa. Jotkut eivät vain kerta kaikkiaan koskaan löydy. Aivan kuin he olisivat kokonaan kadonneet Maapallolta.

* * *

Emmi istahti sängylleen ja katseli huonettaan täyttäviä pahvilaatikoita, joihin oli ahdettu hänen maallinen omaisuutensa. Enimmäkseen ainakin. Hänen vanhempansa olivat yllättäen hurahtaneet täydellisesti kaikkeen vanhaan ja historialliseen, ja säästettyään rahaa tarpeeksi sekä otettuaan pankista mittavan lainan he olivat onnistuneet hankkimaan iäkkään ja valtavan suuren talon, joka oli aiemmin ollut varmasti kovinkin hieno kartano, joskaan ei kovin iso tai loistelias kartanoksi. Pelkäksi neljän hengen perheen asunnoksi se kyllä oli hyvinkin iso, reilusti liian iso. Emmin äiti oli päättänyt kunnostaa sen joksikin hotellin tapaiseksi, mikä merkitsisi parhaassa tapauksessa sitä, että hän ja isä voisivat jäädä pois tylsiksi kokemistaan päivätöistä. He alkaisivat jonkinlaisiksi matkailuyrittäjäksi ja myisivät “elämysmatkoja menneeseen aikaan“. Jotenkin niin se mainoslause kai meni.

Emmi oli vähän surullinen, sillä muutto kaupungista maaseudulle vaati totuttelua ja olivathan hänen kaverinsakin jääneet entiselle seudulle. Onneksi vanhalle kotipaikalle ei ollut mikään ylitsepääsemättömän pitkä matka ja ystävät tulisivat parin viikon päästä viettämään kesää Emmin luokse. Niin, hänellä olisi kesä aikaa tottua elämäänsä täällä ja ottaa selvää, löytyisikö täältä ketään, kenestä voisi saada uuden kaverin. Mahtaisiko tällaisessa korvessa tapahtua mitään koskaan? Missä hän ylipäänsä voisi tutustua kehenkään?

Tyttö katseli uutta huonettaan. Se oli tilava, ehdottomasti, ja lankkulattiassa ja koristeellisissa ikkunoissa oli kieltämättä jotain viehättävää. Maalaisromantiikkaa, Emmi tuumi, olisipa hänellä vielä joku, jonka kanssa ottaa siitä kaikki irti. Pihalla oli kaikenlaisia ulkorakennuksia, muun muassa aitta, jossa entisajan palvelusväki oli nukkunut, ja se sai hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Antaisivatkohan äiti ja isä hänen joskus nukkua siellä? Tai ainakin sisustaa se kunnolliseksi, sellaiseksi, että sinne voisi viedä vieraitakin… Muutto tänne ei ehkä ollutkaan mikään kamala asia. Kyllä hän pärjäisi.

Emmi lähti tutkimaan taloa tarkemmin nyt kun hänellä oli siihen tilaisuus. Tavarat ehtisi asetella paikalleen myöhemminkin. Huoneet olivat päässeet rapistumaan ja vain pieni osa niistä oli ehditty kunnostaa. Tähän asti Emmi oli nähnyt vain asumistarkoitukseen entisöidyt tilat, mutta nyt hän lähti uteliaana tutkimaan toistakin puolta uudesta kodistaan. Pölyä ja hilseilevää maalia ja kellastuneita tapetteja oli paljon ja melko pian Emmi alkoi kyllästyä niiden katseluun. Jotkin huoneet olivat entisaikaan olleet varmasti hyvinkin hohdokkaita, mutta nyt ne näyttivät vain surullisen hylätyiltä. Tyttö aukoi ovia ja yritti löytää tietä ulos. Hän oli vähän sekaisin suunnista, mutta lopulta hän löysi takaisin eteishalliin.

Olisi hienoa sanoa, että silloin hän tunsi kohtalon arpanoppien rapinan ja hänen ruumiinsa lävisti kylmä värähdys, mutta ei, hän ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saattoi ehkä hieman kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen tapaan, jolla pölyhiukkaset lentelivät oviaukossa ja kimaltelivat tulikärpästen lailla, auringonsäteen valossa. Vaikka siihen kohtaan ei olisi auringon pitänyt osua.

Ensimmäinen poikkeava asia, jonka tyttö huomasi, oli se, että eteisen muuttolaatikot olivat kadonneet. Niitä oli ollut paljon, joten äidin, isän ja pikkuveli Erikin oli täytynyt pitää kovaa kiirettä. Eteisessä oli myös jotain omituista, mutta Emmi ei osannut sanoa mitä. Hieman hämmentyneenä tyttö meni ulos lämpimään auringonpaisteeseen ja nautti tuulen tuoksusta, jollaisen saattoi aistia vain Suomen kesässä maalla, lähellä raikkaita metsiä ja etäällä vilkkaista moottoriteistä. Mutta kauaa hänen nauttimisensa ei kestänyt.

Piha oli muuttunut. Ulkorakennusten maali oli kuin uutta ja kun tyttö katsoi takanaan kohoavaa taloa, hän joutui toteamaan sen näyttävän vähemmän ränsistyneeltä ja vanhalta kuin aiemmin päivällä. Se oli tietenkin mahdotonta. Tytön silmiin osui sieltä täältä yksityiskohtia, jotka eivät olleet kohdallaan. Pihaan ajettu auto oli poissa. Kauempana näkyi aitaus, jossa seisoskeli hevosia. Hevosia! Niistä ei ainakaan ollut ollut puhetta, ei koskaan, ei hevosia. Alempana pihalla oleva navetta oli vielä aamulla ollut vain puoliksi romahtanut ja hyvin surkea kasa kiviä ja puuta, mutta nyt se näytti komealta. Sellaiselta, että siellä voisi jopa pitää eläimiä.

Emmi ei pitänyt siitä tunteesta, joka kasvatti otettaan hänen koko kehostaan. Juuri kun hän oli syöksähtämässä sisään ja aikeissa ruveta enemmän tai vähemmän pakokauhuisena huutamaan vanhempiaan, hänen eteensä ilmestyi keski-ikäinen nainen. Tämä oli täysin vieras ja pukeutunut oudosti; ruskea kokomekko näytti olevan jotakin villakangasta ja sen päällä naisella oli valkea esiliina ja hiukset oli sidottu pois kasvoilta huivin avulla. Hän loi arvioivan katseen Emmin päästä varpaista. Topin ja polvipituisen hameen kohdalla hän naksautti kieltään kuin itsekseen. Lopetettuaan tarkastuksensa hän katsoi Emmia silmiin ja sanoi: “Sinä varmaan olet meidän uusi piikatyttö vai mitä? Minä olen sitten sinusta vastuussa kuten muistakin piioissa, nimi on Verna, mutta voit kutsua rouvaksi. No tulepas tänne, niin minä annan sinulle kunnolliset vaatteet päälle. Mistä ihmeestä sinä olet noin ruokottoman asun löytänytkin! Siunatkoon, jos isäntäväki näkisi sinut!”

Mutisten jotain nuorison oudoista päähänpistoista ja vastausta odottamatta nainen lähti kävelemään juuri sille aitalle, josta Emmi oli aikaisemmin kerännyt haaveita. Vernan olemuksesta kuvastui tiettyä arvovaltaa ja hän ei ilmeisestikään edes tullut ajatelleeksi, että tyttö jättäisi seuraamatta. Hän oli asiasta selvästi niin varma, ettei Emmikään edes ajatellut moista mahdollisuutta. Hän seurasi tuntien olonsa epämiellyttävän eksyneeksi. Mitään järjellistä selitystä hän ei keksinyt sille, että talo oli yhtäkkiä muuttunut ja vieras nainen komenteli häntä ja kutsui piiaksi. Se oli käsittämätöntä, pimeää, hullua! Niin siinä se, ehkä Emmi oli vain lopullisesti pimahtanut. Hän ei ollut itse edes huomannut, miten paineet olivat päässeet kasvamaan näin suuriksi. Olihan lukion aloittaminen täysin vieraalla paikkakunnalla ja elinympäristön täydellinen muutos iso asia, mutta… Ei hän sentään ollut uskonut sekoavansa näin täysin.