Oli junieilta, Lady Katerine af Estlander antoi katseensa kiertää Tuulinotkon kartanon takana olevalle niitylle pystytetyn kangaskatoksen alla. Katos loi alleen mukavan varjon suojaten keskikesän auringon kuumuudelta, mutta illan edetessä siitä tulisi turha. Jättimäinen kangas nyt vain kuului junien perinteeseen samoin kuin sen alle katettu pitkä pöytä, jolla oli pikkuisia naposteltavia ruokapaloja. Kaikki oli niin tuttua ja sitä myöten turvallista. Ja tylsää. Tällä lailla Katerine oli viettänyt kaikki kesänsä - hän ei pystynyt muistamaan kesää ilman junie-katosta ja sen keskellä soittavia musikantteja. Niin oli ollut aina ja nyt perinteeseen pääsisi osallistumaan myös hänen pian vuoden täyttävä tyttärensä, hänen ihana pieni Adalmiinansa, joka tarkasteli maailmaa uteliaana äitinsä käsivarsilta.

Katerine oli vasta muutamaa päivää aiemmin saapunut Tuulinotkoon, lapsuudenkotiinsa, viettämään kesää kuten ennenkin. Hänen miehensä Viljam af Estlander oli jossakin juhlaväen joukossa - todennäköisesti juttelemassa hienostuneeseen sävyyn Katerinen vanhempien kanssa. Katerine itse oli aloittanut iltansa esittelemällä Adalmiinan uusia taitoja ja kasvamista veljelleen ja Hesterille, joka myös oli hänelle jollain tavalla kuin veli.

Hesteri oli varttunut heidän kanssaan, hän oli ollut orpo päätyessään kartanon maille ja Katerinen ja Samuelin äiti oli vaatinut pojan ottamista kartanon hoiviin. Isä oli ollut ajatusta vastaan, sillä Hesteri oli ollut alle kymmenen vuoden ikäinen eikä sellaisesta lapsesta olisi vielä kunnon töihin ja ansaitsemaan paikkaansa ruokittavien joukossa. Tuulinotko ei kuulemma ollut mikään orpokoti. Äiti oli kysynyt, olivatko he jo niin köyhiä, ettei edes yhtä pikkupoikaa voinut ottaa ruokittavaksi ja isän oli ollut pakko todistaa se vääräksi. Isä ei voinut hyväksyä sitä, että häntä pidettiin köyhänä. Miehet ja heidän ylpeytensä, Katerine ajatteli päästäen huulensa kaartumaan hentoon hymyyn. Mies oli perheen pää, mutta nainen sitä päätä käänsi. Jokainen nainen tiesi, että miehen ylpeys oli kuin suitset hevosen päässä ja niistä vetämällä taitava ohjastaja sai miehensä tekemään melkein mitä vain. Niin Hesterikin oli jäänyt heille, nimellisesti hän oli Katerinen ja Samuelin palvelija, mutta käytännössä hän oli ollut leikkikaveri. He olivat kaikki melko samanikäisiä.

Katerinen valtasi haikea olo, sellainen oli vaivannut häntä jokaisella Tuulinotkon vierailullaan avioitumisen jälkeenkin. Kotiin liittyi paljon mukavia muistoja, mutta toisaalta se oli myös hyvin masentava paikka. Heidän perheensä oli aatelispiireissä melko mitätön - mitä oli kyllä Katerinen nykyinenkin perhe Estlanderilla - ja Tuulinotko oli kovin syrjäinen. Vieraita kävi tuskin koskaan. Isän korostuneen ylpeyden takia Katerinea ja Samuelia oli kielletty lapsina leikkimästä palvelusväen kanssa, mikä lopulta tarkoitti sitä, että he saattoivat viettää aikaa ainoastaan toistensa seurassa. Ja myöhemmin tietysti Hesterin, joka henkilökohtaisena palvelijana kulki heidän mukanaan. Lapsena Katerine ei ollut osannut toivoakaan mitään sen enempää, mutta vartuttuaan häntä oli alkanut vaivata alakulo. Eikö hänen elämässään ollut mitään enempää kuin elää päivästä toiseen samanlaisena pysyvää elämää syrjässä ja eristäytyneenä? Olihan maaseutu kaunista, mutta jos siellä piti elää koko elämä, se muuttui vankilaksi. Hänestä oli tuntunut, että Tuulinotkon pysähtyneisyys tukehduttaisi hänet.

Adalmiinan syntymä oli nostanut Katerinen tästä masennuksen suosta ja antanut hänen elämälleen tarkoituksen. Ada oli nyt hänen koko elämänsä, hänen elämänsä hienoin saavutus. Katerine olisi voinut vaikka kuolla pienokaisensa puolesta, sillä ilman Adaa, hänen elämänsä olisi taas tyhjää ja merkityksetöntä. Naimisiin meno Estlanderin kanssa ei ollut hänen elämäänsä valaissut, vasta lapsi oli sen tehnyt. Katerine todella kunnioitti miestään, mutta tyttöaikojensa hupsut kuvitelmat rakkausavioliitosta hän oli jo ajat sitten haudannut. Rakkaus oli rahvaan ilo. Viljam kohteli häntä hyvin, ja hän sai rauhassa keskittyä Adalmiinaan. Ei hänellä siis ollut valittamista.

Veljestään Katerine oli hieman huolissaan. Samuel tuntui muuttuvan vuosi vuodelta synkeämmäksi ja kietoutuvan yhä tiukemmin ylhäisen ikävystyneisyytensä taakse. Ikään kuin hän näyttäisi maailmalle, ettei häntä edes kiinnostanut, oliko hänen elämänsä täysin turhaa vai ei. Katerine arvasi häntä vaivaavan sama synkkyys kuin häntä aiemmin eikä hän pitänyt siitä. Tuulinotkossa ei koskaan tapahtunut mitään. Virheettömän Kristian-serkun tulon oli kai ollut tarkoitus tuoda kartanoon jokin raikas tuulahdus kaupungista ja ylhäisistä seurapiireistä, mutta Samuelia serkun tulo ei selvästikään ollut piristänyt, päinvastoin. Samuel ei enää hymyillyt kuten ennen ja hänen naurussaan oli jotain katkeraa. Se teki Katerinen surulliseksi, sillä veli oli hänelle hyvin rakas, varmaankin juuri lapsuudessa tiiviisti yhdessä vietetyn ajan takia.

Katerine havahtui mietteistään, kun Ada alkoi kujertaa iloiseen tapaansa. Ehkä lapsukainen aisti äitinsä surumielisen mielialan ja yritti piristää häntä. Katerine hymyili esikoiselleen ja matki tämän kujertelua saaden pikkuisen nauramaan. Hän kuitenkin lopetti hullunkurisen ääntelyn huomatessaan Hesterin katseen. Hesteri oli pienestä pitäen opetettu tuntemaan etikettisäännöt ja tietämään oma paikkansa muita alempana arvoasteikolla. Siksi hän käyttäytyi heidänkin seurassaan nöyristellen. Ulkopuolinen olisi voinut Hesterin käytöksen perusteella luulla, että Katerine ja Samuel olivat oikeita tyranneja. Katerine kuitenkin tiesi myös Hesterin tietävän olevansa heille kahdelle melkein kuin ylimääräinen veli.

“Äläs Hesteri mulkoile, kun mamma juttelee henkeviä jälkikasvunsa kanssa”, Samuel totesi ja Hesteri änkytti jotain muiden paheksuvista katseista. Hesteri änkytti aina. Katerine nauroi. Adan syntymän jälkeen hän oli nauranut paljon.

“Mulkoilusta puheen ollen”, Samuel jatkoi, “tuijotetaanko minua?”

Katerine vilkaisi hänen olkansa yli ja näki yksinkertaiseen siniseen pukuun pukeutuneen tytön katselevan happamesti heihin päin - tarkemmin katsoen katse tuntui kohdistuvan Samueliin. Katerine ei ollut nähnyt tyttöä aikaisemmin, mutta vaatteista hän päätteli tämän olevan kenties piika, tai muuta sen luokan väkeä. Olkoonkin että juniena aatelisten ja rahvaan piti pukeutua samoin, aatelisten puvut olivat aina taidokkaammin tehtyjä ja paremmin istuvia. Tytön ilmeestä tosin olisi voinut päätellä tämän kuuluvan aatelissukuun.

Ennen kuin Katerine ehti sanoa mitään, Samuelkin oli kääntynyt katsomaan. Velipoika kohotti toista kulmakarvaansa sillä korostetun ylhäisellä tavalla, jonka oli tarkoitus viestiä katseen kohteen olevan selvästi alempiarvoinen ja jonka piti ilmeisestikin vaikuttaa siten, että kohde nolostuisi ja suurin piirtein laskeutuisi kontalleen maahan pyytämään anteeksi julkeuttaan. Katerine tiesi veljensä osaavan tuon kaltaiset mulkoilut, oli oppinut ne isältään. Katerine hämmästyikin erittäin suuresti, kun tyttö ei ilmaissut mitenkään olevansa häpeissään vaan nakkeli niskojaan ja käänsi katseensa pois eleellä, joka olisi sopinut loukatulle ladylle. Tällaista Katerine ei ollut ennen Tuulinotkossa nähnyt. Hän odotti Samuelin selittävän hänelle, kuka tuo röyhkeä tyttö oli. Sen sijaan hänen veljensä mutisikin vain jotain epämääräistä pahuksen piioista ja lähti kävelemään tyttöä kohti. Hetken Katerine ei osannut kuin tuijottaa hänen peräänsä. Jopa Ada oli hiljaa, ilmeisesti vaistoten äitinsä suunnattoman ihmetyksen.

“Kuka tuo on, Hesteri?” Katerine kysyi.

“Tu-tuota, hän on uufi piika”, punatukkainen palvelija änkytti, “Todella outo ta-tapaus. Hävytön suoraftaan.”

“Hesteri saa kertoa minulle lisää tuosta tytöstä. Minun pitää kohta viedä Adalmiina nukkumaan, voinet tulla seurakseni?”

“Ilman muuta, lady.”

Ehkä Katerinen pitäisi perua aikaisemmat ajatuksensa siitä, ettei Tuulinotkossa ikinä tapahtunut mitään. Samuelin käytös ja piikatytön koppavuus tekivät hänet uteliaaksi. Itse asiassa erittäin uteliaaksi. Häntä harmitti, ettei hän juhlasta aiheutuvan melun takia kuullut mitään keskustelusta, jonka Samuel ja outo tyttö kävivät. Katerinen vaisto sanoi, että kohta täälläkin tapahtuisi jotakin jännittävää. Hänen täytyisi pitää korvansa auki.