Samuel makasi sängyllään ja keinutteli hajamielisesti rintansa päällä istuvaa Adalmiinaa. Hän oli viimeaikoina viettänyt suhteellisen paljon aikaa pikkutytön kanssa, sillä tämä muistutti niin paljon Katerinea ja ehkä lapseen tarrautuminen oli jokin mielen keino koittaa parantaa ikävää. Verna halusi lähettää lapsen Estlandereille ja tietenkin se olisi ollut viisainta. Se olisi ollut viisainta tehdä mahdollisimman nopeasti, mutta… Adalmiina oli sentään Katerinen lapsi, ihan kuin se muka toisi sisaren takaisin. Samuel tiesi sellaisen ajattelun olevan typerää, mutta hän ei olisi halunnut lähettää Adalmiinaa yhtään mihinkään.

Adalmiina vaikutti olevan iloisella tuulella. Pikkutyttö heilutteli käsiään riehakkaasti ja selitti jotakin omalla kieltään, josta vain sen vanhemmat luultavasti olisivat saaneet selvää, ja välillä pälpätykseen sekaantui naurahduksiakin. Samuel kadehti Adan kykyä unohtaa ikäviä asioita, vaikka eihän vauva tajunnutkaan, että sen vanhemmat oli tapettu. Tai varmasti ainakin toinen, Katerinestahan ei tiennyt saataisiinko hänet vielä takaisin. Kristian oli taatusti päässyt perille jo ajat sitten, olikohan hänellä jo mitään tietoa mahdollisista vangeista? Samuel ei halunnut elätellä turhaa toivoa, sillä hän ei halunnut kokea sisaren kuolemaa toiseen kertaan.

Toisaalta Samuelin kävi Adalmiinaa vähän sääliksikin juuri siksi, että se ei tajunnut tapahtumista oikeastaan mitään. Mitäköhän se ajatteli siitä, että sen äiti oli yhtäkkiä hävinnyt? Sehän oli juuri siinä iässä, että se olisi kaivannut rakastavaa äitiä eniten. Ehkä Samuel oli itsekäs pitäessään Adaa luonaan, kun ei kuitenkaan kyennyt antamaan sille sen tarvitsemaan rakkautta. Oli väärin pikkutyttöä kohtaan, että sen piti olla Tuulinotkossa, josta sille ei löytynyt vanhempien korvaajaa. Nyt tyttönen näytti olevan tyytyväinen elämäänsä, mutta ehkä se vain esitti pitääkseen Samuelin hyvällä tuulella.

Samuel katseli Adaa ja tämän kasvoissa oli niin paljon Katerinen piirteitä, että se oli melkein pelottavaa. Olihan hän huomannut yhdennäköisyyden sisaren ollessa vielä varmasti elossa ja heidän luonaan, mutta nyt se tuntui aavemaiselta. Kuin Katerine olisi jollain tavalla elänyt tyttäressään. Ja eikö hän tavallaan elänytkin? Ada oli kasvanut hänen sisällään ja oli hänen lihaansa. Pikkuinen oli kuin ilmetty Katerine, eikä Samuel olisi halunnut antaa häntä pois, vaikka tiesikin sen olevan vain hänen omaa heikkouttaan. Hänen ei missään nimessä pitäisi kiintyä Adaan, sillä tyttöä ei kerta kaikkiaan voisi pitää täällä. Katsellessaan lapsen pyöreitä, nauravia kasvoja hänestä tuntui, että sitäkin oli turha enää ajatella, hän oli mennyt kiintymään lapseen jo.

“Tiedätkö mitä, Didi?” poika sanoi pikkutytölle, joka lopetti huitomisen huomattuaan Samuelin vakavan äänensävyn. “Maailma on perkeleen kurja paikka ja vielä sinäkin sen käsität.” Hän ei edes tiennyt, miksi selitti tuollaista pennulle.

Ada katsoi häntä silmät pyöreinä ja sanoi sitten totisena: “Pelkele.”

Se sai hymyn nousemaan Samuelin kasvoille. Hän ei oikeastaan edes muistanut, milloin olisi viimeksi hymyillyt täysin vilpittömästi.

“Niin juuri, perkele. Hyvä tyttö Didi. Kyllä sinusta kunnon lady tulee.”

Pikkuinen nauroi ja innostui hokemaan “pelkelettä” uudestaan ja uudestaan yrittäessään pomppia Samuelin rintakehän päällä. Poika tiesi, että mikäli Katerine saisi ikinä tietää hänen opettavan pikku kullannupulle rumia sanoja, Samuel saisi kuulla kunnon saarnan lasten kasvatuksesta. Hän melkein odotti, että mikäli Katerine oli kuollut, tämän haamu ilmestyisi kohta heristämään sormea hänelle. Samuel ei oikein tiennyt, miksi Adalmiinan kiroilu huvitti häntä niin kovasti, mutta joka tapauksessa hän tunsi olevansa lähes iloinen juuri sillä hetkellä.

Tyttö sai ilmeisesti tarpeekseen istumisesta ja alkoi liikahdella levottomasti pyrkien lattialle. Samuel nosti sen varovasti seisovaan asentoon pitäen koko ajan kiinni, ettei tyttö kaatuisi. Samalla hän nousi itse istumaan sängyn reunalle ja jutteli pikkutytölle: “Joko pikku Didi alkaa kävellä? Onko Didi jo niin iso tyttö?” ja muuta sellaista, joka milloin tahansa muulloin olisi saanut hänet tuntemaan itsensä täydeksi ääliöksi. Tyttö katsoi häntä hymyillen.

Juuri kun Samuel oli irrottamassa otteensa, ovi avautui ja Emmi astui sisään aikoen selvästi sanoa jotakin. Tietysti hänet oli lähetetty hakemaan Adalmiina syömään. Tietysti hänen piti ilmestyä juuri nyt. Samuel nosti kätensä pystyyn hiljaa olemisen merkiksi ja tyttö pysähtyi katselemaan, mitä oli meneillään. Samuel irrotti hitaasti otteensa ja Ada näytti keskittyneeltä pysyen pystyssä. Pikkuinen otti muutaman horjuvan askeleen takaisin sänkyyn päin ja tarrautui sitten sen reunaan. Yhtä kaikki, ne olivat vauvan ensimmäiset askeleet. Toistamiseen hymy pääsi karkaamaan Samuelin kasvoille hänen katsellessaan pikkuisen tytön suuria ja kirkkaita silmiä. Sitten hän muisti, että huoneessa oli muitakin ja hymy katosi. Lisäksi hän ei ollut se henkilö, jonka olisi kuulunut nähdä nuo askeleet.

“Nythän sinä voit itse kipittää Emmin luo”, hän sanoi vauvalle eikä hänen äänestään voinut enää kuulla mitään tunnetta, “Emmi antaa sinulle ruokaa.”

Eihän Adalmiina sitä käsittänyt eikä se olisi mihinkään osannut kipittää, vaikka olisi käsittänytkin. Emmi kävi nappaamassa sen syliinsä ja meni lapsen kanssa ovelle. Matkalla Adalmiina katsoi Emmiä syvälle silmiin ja töksäytti sitten päin tämän naamaa: “Pelkele!”

Ada ilmeisesti odotti, että Emmi olisi reagoinut samoin kuin Samuel aiemmin ja kehunut pikkuista. Piika kuitenkin näytti varsin yllättyneeltä ja tajuttuaan sitten, mitä sana tarkoitti, hän mulkaisi murhaavasti Samueliin päin. Ehkä huumorintajuttomuus tällaisten asioiden suhteen oli naisille yhteistä noin ylipäänsä. Ada näytti pettyneeltä, kun ei saanutkaan hurrauksia ja pääntaputtelua hyvin valituista sanoista. Samuel ei oikeastaan juurikaan kiinnittänyt huomiota koko tapaukseen, sillä hän kävi pienimuotoista kamppailua itsensä kanssa.

Saatuaan kerättyä tarpeeksi tahdonvoimaa Samuel sanoi: “Älä tuo Adalmiinaa enää tänne, Emmi. Verna saa etsiä sille sopivan kodin Estlandereilta.”

Emmi oli ollut jo ovella, mutta kääntyi katsomaan Samuelia selvästi ihmetellen, mutta käsitti sitten olla sanomatta mitään. Hänen suljettuaan oven perässään Samuel oikaisi taas sängylle ja tuijotti kattoon. Sanojen sanominen oli saanut aikaan puristavan tunteen rinnan seutuvilla ja nyt hänestä tuntui jotenkin tyhjältä. Hän oli antanut viedä viimeisenkin perheenjäsenensä pois. Vaikka kyllähän hän vielä voisi Adaa käydä katsomassa, ei siinä mitään. Silti hänestä tuntui, että hän tulisi kaipaamaan tenavaa. Verna kuitenkin löytäisi Adalle taatusti mukavan perheen Estlanderin suvusta, eikä sitä tiennyt vaikka lapsi saisi äitinsäkin takaisin. Eihän sitä tiennyt.