Emmi siis jäi opiskelemaan Verinin luo tuhlaten siten jokaisen ainoan viikoittaisen vapaapäivänsä. Hänelle selvisi hyvin pian, ettei hän ystävystyisi Seelan ja toisen tytön - Taigan kanssa. He toivat Emmille elävästi mieleen muutaman tyttöporukan, joiden kanssa hän oli joutunut käymään samaa koulua aiemmin ja oli jo ehtinyt luulla päässeensä yläasteen loputtua eroon tämän sortin ihmisistä. Näitä kahta ei selvästikään kiinnostanut paljoakaan sellainen seikka kuin työrauha. Emmin yrittäessä opetella Verinin antamaa kasvilistaa läpi, nämä hihittivät keskenään ja silloin tällöin toinen alkoi huudella pöydän yli: “Emmii, Eemmmiii.” Jos tyttö nosti katseensa ja kysyi, mitä asiaa näillä oli, tytöt vilkaisivat toisiinsa ja alkoivat hihittää pilkalliseen sävyyn sanomatta mitään järkevää.

Emmiä suututti sellainen, sillä hän oli pikkuhiljaa alkanut tahtomattaankin kiinnostua kasveista ja niiden käyttötarkoituksista - tuntui mielenkiintoiselta ajatella, että hän voisi parantaa melkein taudin kuin taudin käväisemällä lähimmässä metsässä. Seelan ja Taigan jatkuva välinpitämättömyys itse aiheesta ärsytti Emmiä. Tilannetta ei mitenkään erityisesti parantanut se, että tyttö oli itse käyttäytynyt melko lailla samoin koulussa. Aina välillä. Ei niin usein kuin ne ärsyttävät lissut, mutta kuitenkin. Jutellut kavereiden kanssa tunnilla, näprännyt kännykkää ja joskus jopa härnännyt tahallaan muita. Eihän kukaan ollut täydellinen! Kuitenkin se mutkisti asioita siten, että vihaamalla Seelaa ja Taigaa, Emmin olisi pitänyt vihata myös omaa aiempaa käytöstään ja se tuntui itsensä vihaamiselta. Eikä itseviha ollut mitenkään mukavaa.

Joskus Seela ja Taiga kyllä antoivat tytölle syytä lähes suoranaiseen vihaankin. Yhtenä auringonpäivänä (joka täällä vastasi sunnuntaita, mikä jollain tavalla tuntui hyvin loogiselta) Taiga tuhahti Seelalle kuin Emmi ei olisikaan istunut samassa pienessä huoneessa: “Mikä ihmeen nimi on ‘Emmi‘? Siis mitä sen vanhemmat on ajatellu?”

“Kai se on sitten niin hienoa. Emmi varmaan kuvittelee olevansa jotenkin kauhean erikoinen, kun sillä on tuollainen nimi. Mutta silti se on niin köyhä raukka, ettei sillä oo edes muita vaatteita, ku kartanon piian asu”, Seela vastasi. Emmi nieli harminsa, sillä vastaan väittäminen ei olisi auttanut yhtään. Se olisi vain saanut aikaan ärsyttävän kikatusvyöryn, joka sanoi hänen olevan typerä. Ja vaikka Emmi vakuutti itselleen, että Seela ja Taiga tässä typeriä olivat, hän ei saanut itseään täysin vakuutettua. Hän tunsi silti itsensäkin typeräksi.

Kerran tytöt olivat pahasti myöhässä ja Emmi sai tilaisuuden jutella Verinin kanssa. “Miksi Seelaa ja Taigaa pidetään täällä vielä? Eihän ne edes näytä haluavan oppia mitään!”

“Lupasin pitää heitä kesän ajan”, Verin vastasi, “Sen jälkeen heidän vanhempansa saavat vaikka itkeä silmät päästään, mutta minä en enää taivu. Heihin on turha tuhlata aikaa. Nykyajan vanhemmat eivät saa pidettyä minkäänlaista kuria, enkä minä jaksa koko aikaa olla niille huutamassa. Elämä nimittäin tulee olemaan tytöille - ja vanhemmillekin - tarpeeksi kova rangaistus, sillä onneksi tuollainen kasvatus ei ole yleisessä muodissa. Pah. Jos tytöillä on vähääkään järkeä päässä, he tulevat pärjäämään palvelusväkenä jossakin. Jos he eivät osaa käyttäytyä kunnioittavasti isäntäväkeään kohtaan, pääsevät vielä kerjäämään ja huoramaan. Sitä se elämä on tyttöseni.”

Emmi tunsi poskiensa alkavan kuumottaa siinä isäntäväen kunnioitus kohdassa. Vaikka eihän hän ollut varsinaisesti tehnyt mitään epäkunnioittavaa, vai mitä? Ei kai pientä mulkoilua voinut laskea epäkunnioittamiseen? Joka tapauksessa hän halusi vaihtaa puheenaihetta.

Samaan aikaan, kun tyttö hankki itselleen uutta ammattia, hän tietenkin hoiti normaalit tehtävänsä piikana. Samalla hän alkoi päästä eroon jännityksestään Kristianin seurassa ja hetki hetkeltä hän oli aina vain syvemmin ihastunut tähän. Itse asiassa hän oli sitä jo niin paljon, että kutsui sitä mielessään rakkaudeksi. Kristian oli hauska, hyvän näköinen ja kuunteli Emmiä, kun tämä valitti siitä, miten inhottavia Seela ja Taiga olivat hänelle olleet. Tyttö alkoi miettiä, uskaltaisiko hän paljastaa nuorelle miehelle salaisuutensa - sen, että hän oli toisesta maailmasta. Mitä enemmän hän sitä mietti, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Kristian uskoisi ja ymmärtäisi häntä. Ja ymmärrystä hän juuri kaipasi. Hänen pitäisi vain etsiä oikea tilaisuus ja sopivan rauhallinen paikka.