Ilta alkoi jo ohuesti hämärtää, kun kaikki asiat erakon kanssa oli saatu sovittua. Emmi lähinnä katseli sivusta, kun aateliset tekivät sopimuksia sään kuluttaman ukkelin kanssa ja kun tavaroita ja eläimiä siirreltiin paikasta toiseen. Erakko näytti kaukaa ylimalkaisesti vilkaistuna vanhukselta, mutta tarkemmin tarkasteltuna hän ei voinut olla kovin paljoa yli keski-ikäinen.

Emmin teki mieli kysyä, miksi ihmeessä mies halusi asua tällaisessa paikassa ihan yksin. Tämä ei vaikuttanut sellaiselta lempeältä ja viisaalta guru-erakolta, joka mielellään jakeli elämänviisauksiaan - ukkeli vilkuili vieraitaan sen näköisenä, että ei missään nimessä aikonut valehdella näiden olevan mukava piristys yksinäisen miehen elämään - ja Emmi päätti pitää suunsa kiinni. Kai tällaisessa elämässä sitten oli jokin viehätys. Eipähän kukaan ollut käymässä hermoille. Eikä tämä erakko aivan täysin eristäytynyttä elämää viettänyt; lähistöllä oli kuulemma iso kaupunki ja, mikäli sotilaiden juoruihin oli uskomista, mies kävi kaupungissa suhteellisen usein ostoksilla ja osoittamassa yleistä halveksuntaa ihmisiä kohtaan. Olihan sekin jonkinlainen harrastus. Eikä tämä kummallinen mies ollut lainkaan immuuni rahan houkutukselle, joten loppujen lopuksi kaupat yösijasta sekä hevosten säilyttämisestä syntyivät. Lisäksi tehtiin kaupat pullollisesta erakon omaa kotipolttoista.

Erakko ilmoitti lyhytsanaisesti, että vieraat saisivat viettää yönsä viljavaraston yläkerrassa olevassa heinävarastossa (erakolla oli kaksi työhevosta, jotka näyttivät entistä romuluisemmilta kartanon jalosukuisten ratsujen rinnalla) ja heidän sallittiin tehdä mitä lystäsivät, kunhan eivät häirinneet isäntäänsä tai tämän rakkaita eläimiä. Viljavarastossa oli jo melkoisen pimeää ja paksu pöly kutitteli keuhkoja. Emmi sulki perässään oven, sillä muut olivat jo menneet edeltä ja kiipesivät jo hyvää vauhtia tikapuita pitkin heinäparvelle. Ilmeisesti viinapullokin oli jo ehditty saada auki, sillä Aleksin ääni kailotti, kuinka maku ei ollut erityisen hyvä, mutta eihän siitä kohta kukaan enää välittäisi. Emmi kääntyi ovelta aikomuksenaan liittyä miesten joukkoon, mutta huomasi sitten, etteivät kaikki olleetkaan menneet ylös asti.

“Emmi”, aloitti Rob katsoen tyttöä siniset silmät vakavina. Ehkä vähän liiankin. Emmi vastusti kiusausta vastata tälle melodramaattisella elokuvatyylillä “Rob?” ja tyytyi vain kohottamaan kulmiaan.

“Sinä olet tänään ollut niin kovin etäinen minulle. Haluatko kertoa, mistä se johtuu, vai kerronko minä?” mies sanoi. Emmi ei pitänyt yhtään tämän keskustelun suunnasta.

Tytön ollessa hiljaa Rob jatkoi: “Minä olen nähnyt, miten sinä tuijotat Samuelia. Samuel-herraa.” Rob ilmeisesti halusi korostaa keskustelun kohteen aatelisuutta. Hän toljotti edelleen Emmiä häiritsevän vakavana ja kasvojen ilmeisesti piti suorastaan huokua avoimuutta.

“Miten niin muka?” Emmi tuhahti äänellä, joka oikeastaan viestitti: “Mitä se sinulle kuuluu?” Oliko hän ollut niin läpinäkyvä? Hitto sentään. Kuinkakohan moni oli jo huomannut?

“En minä sentään sokea ole, tyttöseni. Kai sinä tajuat, ettei se toimisi? Ei siinä olisi mitään aitoa. Hänhän on tuleva kartanonherra ja sinä olet hänen piikansa. Kyllä sellaiset suhteet tiedetään. Sinä et vaikuta sellaiselta tytöltä, joka haluaa olla aatelisherran huora, sinä ansaitsetkin parempaa. Paljon parempaa ja minä uskon sinun olevan kunniallinen nainen.”

Puheensa ajan Rob tuijotti Emmiä syvälle silmiin ja jollain tapaa ajautui kuin huomaamatta aivan tytön lähelle niin, että he seisoivat lopulta melkein kiinni toisissaan. Emmi ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ihan jaksanut uskoa siihen, että Rob halusi vain vilpittömästi varmistaa, ettei Emmi joutunut typerien harhakuvitelmien valtaan ja satuttaisi itseään niillä. Ei, tästä ilmiselvästi oli tarkoitus tehdä se johtopäätös, että Rob olisi paljon parempi valinta. Toisaalta tytön oli myönnettävä, että tottahan nuori mies taisi puhua. Hän ei silti pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin jonkun “tyttöseksi”. Eikä se huorakaan paljoa parempi ollut, kiitoksia vain.

“Minä taas olen pelkkä sotilas”, Rob selitti huomatessaan, ettei tyttö ollut ihan vakuuttunut vieläkään, “Mikään ei estäisi meitä olemasta yhdessä. Sinä olet… hieno tyttö. Meillä voisi olla mukava tulevaisuus…”

Vai oli hän hieno tyttö? Sehän vasta olikin imartelevaa. Oliko hän nyt sitten päätymässä johonkin kiperään järki ja tunteet -tilanteeseen? Mahtavaa. Tyttö ei kauaa ehtinyt miettiä tuota tilannettaan, kun huomasi, että häntä yritettiin suudella. Emmi käänsi päänsä sivuun, pois toisen huulien läheltä, sanomatta mitään. Hän ei oikein pitänyt siitä, että hänen kimppuunsa hyökättiin tällä lailla ja näin suoraan. Rob vetäytyi kauemmas ilmeisen pettyneen näköisenä.

“Mieti, mitä minä sanoin. Minä todella pidän sinusta, tiedä se”, mies sanoi ennen kuin lähti tovereidensa seuraan yläkertaan. Kovin syvällä hänen sydänsurunsa eivät ilmeisesti olleet, sillä Emmi kuuli alas hänen sättivän muita siitä, ettei hänelle muka ollut jätetty tarpeeksi juotavaa.

Emmi seisoi hyvän aikaa paikallaan eikä hänen mielialansa ollut parasta laatua. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ihastumisensa oli huomattu ennen kuin hän oli edes itse ehtinyt selvittää välinsä tunteen kanssa. Eikä hän pitänyt siitä, että häntä yritettiin tuolla lailla neuvoa, ihan kuin hän ei itse tajuaisi, miten asiat olivat. Kaiken kaikkiaan hänen ei tehnyt mieli ihan heti mennä muiden joukkoon, joten hän suuntasi ulos viileään ja raikkaaseen ilmaan.

Nähtävästi Emmi oli jälleen tehnyt virheellisiä havaintoja, sillä vieläkään kaikki eivät olleet painuneet heinävarastoon. Samuel oli näemmä jäänyt ulos ja istui nyt aitan kivisillä portailla. Hetken Emmi pelkäsi kuollakseen, että tämä oli kuullut sisällä hetki sitten käydyn keskustelun. Emmistä tuntui, että jos niin olisi käynyt, hän olisi kuollut siihen paikkaan. Kuitenkin aitta oli tehty kivestä eikä Rob ollut puhunut kovaa välttääkseen keskustelun kantautumisen edes yläkertaan asti. Vakuutellen itseään näin Emmi pyrki rauhoittumaan ja näyttämään mahdollisimman luontevalta, kun hänet huomattaisiin. Ilmeisesti se ei ihan täysin onnistunut.