Emmi käveli tapansa mukaan kartanon pihalla illalla saatuaan työnsä tehtyä. Vaikka unettomuus ei enää häntä kovin paljoa vaivannutkaan, hänestä oli mukavaa tehdä pikkuinen kierros viileässä ulkoilmassa. Hän oli alkanut rakastaa iltatuulessa olevaa tuoksua ja viimeisten hereillä olevien lintujen laulua. Hämärä valaistus puki arkisen maiseman melkein taianomaiseen tunnelmaan. Hiekka ratisi jalkojen alla.

Palatessaan takaisin pihapiiriin Emmi kuuli ihmisten äänten tunkeutuvan mukaan kesäillan myöhäiskonserttiin. Emmi kurkisti nurkan takaa ja huomasi pääoven edessä seisovan hienosti puetun joukon, josta enemmistö koostui miehistä - Emmi tunnisti porukasta Kristianin ja Samuelin. Näiden lisäksi ulkona oli vain yksi nainen, se nuori nainen, jonka Emmi oli nähnyt juniejuhlassa Samuelin ja Hesterin kanssa, Katerine. Lisäksi iloiseen, hieman jonkin vettä vahvemman siivittämään, keskusteluun otti osaa neljä aika eri-ikäistä miestä, jotka selvästi olivat myös jalosukuisia.

Ainakin juuri sillä hetkellä Emmistä tuntui kuin kohtalo olisi ottanut ohjat käsiinsä. Kristian sattui vilkaisemaan sille suunnalle, missä Emmi oli ja hänen kasvoilleen syttyi hymy. Emmi vetäytyi pikaisesti nurkan taakse, sillä hän ei kaivannut muiden kuin Kristianin huomiota ja hän ehti nähdä pojan lähtevän kohti häntä.

Emmin sydän jyskytti saaden veren suhisemaan korvissa. Hänestä tuntui, että hänen odottamansa tilaisuus olisi tässä. Nyt tai ei koskaan. Tyttö kosketti varovasti esiliinansa taskua. Siellä oli hänen pikkuinen onnenkalunsa juuri tätä hetkeä varten. Hän oli pitkän selailun jälkeen löytänyt eräästä Verinin kirjasta kiinnostavan kohdan; eräs kukka kuulemma “toi onnea rakkaudessa”. Kirjan päälle oli ilmeisesti joskus ammoisina aikoina kaatunut marjamehua (tai Emmi ainakin halusi uskoa sen olevan mehua), joten tekstistä ei saanut kovinkaan hyvin selvää. Emmi käsitti, että murskatun kukkasen tuoksulla oli miehiin jonkinlainen estoja poistava vaikutus tai se muuten teki tuoksua käyttävästä naisesta viehätysvoimaisemman näiden silmissä. Emmillä oli tuo kukkanen taskussaan.

Tyttö epäröi. Käyttiväthän eläimetkin hänen tietääkseen kaikenlaisia tuoksuja, joten eikö tämä ollut vain luonnollista? Eihän kukkasen käyttämiseen sisältynyt mitään taikakeinojakaan, eikä se voinut kovin vahvaakaan tavaraa olla, sillä Verin ei pitänyt tuvassaan kirjoja, jotka kertoivat vaarallisista ja kovin voimakkaista yrteistä. Noita oli itse sanonut, että sellaiset kirjat - joita ei kuulemma edes ollut kuin pari - olivat turvallisesti kellarissa. Sitä paitsi, jos Emmi saisi kukan avulla ikään kuin jalkansa oven väliin, voisi loppu sujua helpommin. Kristian tajuaisi kuuluvansa Emmille. Joten eihän se voinut kovin väärin olla.

Emmille ei jäänyt paljoakaan aikaa pohtia valintaansa. Hän kuuli jo askeleet pihan hiekalla, kohta olisi jo liian myöhäistä. Nopeasti Emmi kaivoi pienen, vaaleanpunaisen tähdenmallisen kukan taskustaan, murskasi sen sormiensa välissä ja levitti iholleen mekkonsa kauluksen alle näkymättömiin. Kristianin ilmestyessä kulman takaa tyttö pyyhki hajamielisen oloisena sormiaan esiliinaan.

“Hei, mitäs sinä täällä piileksit?” poika sanoi iloisesti. Hän oli näemmä myöskin juonut jotakin, mutta hyvin maltillisesti. Se sopi hyvin häneen, Emmi ajatteli. Juhlaoluttakin - siinä oli suurempi alkoholipitoisuus kuin ruoan kanssa yleensä juotavassa arkioluessa, joka oli käytännössä yhtä vahvaa kuin kouluissa joskus tarjoiltava kotikalja - saattoi nauttia kohtuudella. Hyvin sivistynyttä ja fiksua.

“Kunhan vähän kävin kävelemässä”, Emmi vastasi. Hän jatkoi kyselemällä pihalla olijoista ja sai kuulla itselleen tuntemattomien olevan af Estlanderin vanhempi pariskunta (joka siis oli Katerinen appipariskunta) ja heidän kaksi poikansa (joista toinen oli naimisissa Katerinen kanssa), sekä vielä mukana oli Tuulinotkon vanhempi herra, Samuelin ja Katerinen isä. Tietenkään moinen selostus ei kiinnostanut Emmiä pätkän vertaa, mutta jotenkin juttua piti saada aikaan. Vaikutti siltä, että Kristianin nauttima illallisjuoma oli karkottanut pois sen pienen jäykkyyden, jota heidän väleissään oli sattuneista syistä viime aikoina ollut.

Jonkin aikaa Emmi piti yllä kevyttä rupattelua. Sitten hänestä alkoi tuntua, että jotakin pitäisi tehdä, mieluummin mahdollisimman pian, ettei Kristian saisi päähänsä muiden jo odottavan häntä takaisin. Tyttö turvautui vanhaan “onpa täällä kylmä” -temppuun (vähän aikaa hän pelkäsi Kristianin ehdottavan, että pitäisi mennä takaisin sisälle).

Emmin riemuksi Kristian astuikin hieman lähemmäs häntä niin, että seisoi nyt tämän vieressä ja aavistuksen takana, ja kietoi kätensä tytön ympärille. Tosin eleessä oli mukana paljon kaverillista leikillisyyttä kuten myös pojan äänessä tämän kysyessä: “Onko parempi?” Emmi vastasi myönteisesti. Hänen äänensä ei ollut aivan niin kaverillinen.

Ehkä se oli Emmin kukkasen vaikutusta, mutta nyt syntyneessä hiljaisuudessa ilma tuntui väreilevän levottomasti. Kristianin otteeseen tuli jollain tavalla hyväilevämpi tuntu ja Emmi painautui vielä hieman tiiviimmin häntä vasten. Pian Emmi tunsi, miten pojan kasvot koskettivat hellästi hänen hiuksiaan, tyttö myötäili tämän liikkeitä ja tiedosti erittäin vahvasti, että hetkessä heidän kasvonsa olisivat kohdakkain, heidän huulensa olisivat kohta kohdakkain. Emmin sydän löi liian lujaa - tätä hetkeä hän oli odottanut hartaasti ja koko sielunsa voimalla toivonut sen tulevan. Kaikki näytti täydelliseltä. Kristianin huulet hipaisivat jo hänen poskeaan.

Mutta sitten Emmin unelma särkyi, kun Kristian yhtäkkiä irrotti kätensä kuin tyttö olisi ollut polttavan kuuma keittolevy ja astahti taaksepäin. Pojan silmissä oli tyrmistystä, kuin hän ei voisi uskoa äsken tapahtunutta omaksi käytöksekseen, häpeää, pettymystä omaa itseään kohtaan ja kaikenlaista muuta sekaisin. Emmistä tuntui, kuin hän olisi putoamassa jostain hyvin korkealta.

“Minä… Emmi, anna anteeksi, minä en tiedä, mikä minuun meni… olen kamalan pahoillani, minä en olisi saanut tehdä noin…” Kristian aneli ja Emmi huomasi hänen todella katuvan erittäin syvästi. Hetken poika vielä takelteli ja pahoitteli äskeistä vältellen tytön katsetta, sitten hän lähti kiireesti pois, kuin paeten tyttöä.

Jos Emmi oli äsken ollut putoamassa, nyt hän osui vihdoin maahan ja lujaa. Hän antoi polviensa notkahtaa ja tipahti istumaan maahan kyyneleiden alkaessa valua valtoimenaan. Hän itki katkerasti ja häneen sattui enemmän kuin silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran kuullut Kristianin olevan varattu toiselle. Nyt hänen unelmansa oli murskattu toistamiseen ja tällä kertaa ei näyttänyt olevan mitään keinoa selittää tilanne parhain päin. Sen sijaan, että Emmi olisi saanut Kristianin rakastumaan häneen, hän onnistuikin vain satuttamaan tätä. Pojan silmistä oli todella nähnyt, miten syvästi hän oli itseensä pettynyt. Lisäksi näytti siltä, että Emmin pitäisi myöntää olleensa väärässä siinä, että hän ja Kristian kuuluisivat toisilleen. Hän oli ollut väärässä eikä Kristian häntä rakastanut. Hänen prinsessasatunsa oli päättynyt ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. Tyttö istui maassa itkien kauemmin kuin koskaan ennen. Hän oli ollut oikea typerys.