Emmi suuntasi keittiöön rauhoitellen samalla Adalmiinaa, joka tosin oli jo valmiiksi rauhallinen. Emmi sitä rauhoittelua tarvitsi. Ja pikkuinen tarvitsi ilman muuta syötävää. Ehkä Emmikin olisi tarvinnut myös sitä, mutta hän oli kaikkea muuta kuin nälkäinen. Hän ei oikeastaan olisi halunnut mennä keittiöön, sillä avatessaan oven hän pelkäsi kuollakseen näkevänsä hävityksenkauhistuksen sielläkin. Jonkinasteinen kaaos siellä olikin.

Tavarat oli heitelty sikin sokin - kattiloita ja kauhoja lojui siellä täällä jauhojen peittäessä lattiaa - mutta yhtään ruumista ei ollut missään. Ei edes pienintäkään veripisaraa. Emmi etsi käsiinsä lähimmän vastineen tuttipullolle, joka tästä paikasta löytyi, ja täytti sen maidolla. Hän ei yhtään tiennyt, minkälaista ruokaa tämänikäiset pikkulapset söivät, mutta maito tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Pikkuinen imi innokkaasti pulloa ja tarttui siihen lapsenpyöreillä käsillään. Emmi huomasi jatkuvasti vilkuilevansa nurkkiin. Kaapin ovi narahti ja tyttö hypähti säikähdyksestä taaksepäin. Arat silmät kurkistivat kattilakaapin oven raosta ja Emmi henkäisi ilosta ja helpotuksesta.

“Miila!” hän huudahti ja laski Adalmiinan lattialle pulloineen. Miila näytti yhtä iloisesti yllättyneeltä nähdessään hänet ja ryömi kokonaan ulos piilostaan. Emmi syöksyi halaamaan ystäväänsä onnistuen melkein kaatamaan tämän selälleen ja Miila puristi lujasti takaisin. Molemmat purskahtivat lähes hysteeriseen itkuun ja toisissa olosuhteissa se olisi voinut olla Emmistä huvittavaa. Adalmiina tuijotti heitä silmät suurina ja jatkoi sitten pullon imemistä.

“Näitkö sinä ne?” Miila sopersi nyyhkytysten lomasta pahimman itkun aallon mentyä ohi. Emmi mutisi myöntävästi ja lisäsi, että hän oli pelännyt kamalasti. Hän tajusi pelänneensä keittiöön tuloa kaikkein eniten siksi, että täältä hän olisi saattanut löytää Miilan kuolleena. Ajatuskin tuntui hirveältä.

“Ne, ne veivät”, Miila nikotteli, “ne veivät Elisan ja Tildan, minä näin ne. Minä pääsin karkuun ja menin piiloon.”

Tieto arkisen näköisen, leppoisan keittäjän joutumisesta hirviöiden saaliiksi ravisti Emmiä ja pahasti. Vasta nyt hän kunnolla tajusikaan, että Elisasta oli tullut melkein äitihahmo tai jokin hänelle. Ehkei ihan äitihahmo, mutta aika lähelle. Tai ei oikeastaan lainkaan, mutta tuntui oikealta ajatella, että hän olisi ollut kuin äiti. Oli miten oli, ei hän voinut olla kuollut, ei. Ei! Ja Tilda, häntä Emmi ei tuntenut kovin hyvin, mutta tuntenut kuitenkin…

“Onko tuo Adalmiina?” Miila säpsähti ja vetäytyi irti Emmistä pyyhkien kasvojaan essun helmaan. Emmi nyökkäsi.

“Missä… Missä Katerine-rouva… on?” ystävän kasvoilta saattoi lukea, että hän aavisti vastauksen.

Emmi kertoi kellarista. Hän tosin jätti kuvailun vähemmälle ja keskittyi toteamaan herrasväen mitä ilmeisimmin kuolleen. Vain Kristian ja Samuel olivat aatelisperheestä jäljellä. Miilan kasvot kalpenivat asteen, jos se enää oli mahdollista. Kaikesta päätellen aateliset olivat olleet hänelle jotain pysyvää, jotain ikuista ja koskematonta. Jotain tavallisten kuolevaisten yläpuolella olevaa. Eiväthän sellaiset voineet noin vain kuolla.

Molemmat tytöt suuntasivat seuraavaksi keskittymisensä Adalmiinaan. Pikkutyttö vei sopivasti ajatukset sivuun asioista, joita ei haluttu ajatella. Sellaisista asioista kuin tulevaisuus. Mitä kartanolle tapahtuisi, jos lähes koko herrasväki oli kuollut? Mitä tapahtuisi sen harvoille, elossa oleville palkkalaisille? Kuka ylipäänsä oli elossa ja kuka ei? Adalmiina toipui yllättävän nopeasti järkytyksestä. Lapsenkin oli täytynyt olla suunniltaan pelosta joutuessaan viettämään yönsä yksin säkkipimeässä arkussa ulkopuolelta kuuluessa huutoa ja taistelun ja kuoleman ääniä. Oli ihme, ettei se ollut alkanut itkeä ja paljastanut piilopaikkaansa. Oli ihme, ettei sitä ollut löydetty. Kun pikkutyttö alkoi höpistä sellaisia huteria sanoja, joista juuri ja juuri erotti sanan olevan kysyvä “äiti”, sekä Emmi että Miila purskahtivat uuteen itkuun. Tuntui vain käsittämättömän raastavan surulliselta, että lapsukainen ei enää koskaan näkisi äitiään. Se vain oli niin pieni ja viaton ja… ja ei sen kuulunut menettää äitiään näin! Se ei vain ollut oikein!

Pikkuisen kanssa puuhastellessa ja yön kokemuksista varovasti puhellessa aika kului mukavasti. Itse asiassa Emmillä oli hetken melkeinpä mukavaa. Hänellä oli sentään vielä Miila ja keittiöön linnoittautuminen sulki muun maailman kauhuineen ulkopuolelle. Keittiö oli hänen ja Miilan turvapaikka. Emmi ei vieläkään täysin käsittänyt, miten perusteellisesti elämä yhtäkkiä muuttui - taas kerran. Hän ei osannut sanoa, miten paljon aikaa kulunut, kun ulkomaailma murtautui sisään keittiöön Kristianin muodossa. Nuori aatelinen vilkuili nopeasti ympärilleen ja näki sitten lattialla istuvat tytöt.

“Täällä sinä olet, Emmi! Tuota, tuletko mukaan, nyt?” Oikeastaan viimeinen lause ei ollut edes kysymys. Nuoren miehen kasvoilta Emmi luki, että hänen toivottiin mieluummin pitävän kiirettä ja hän nousikin saman tien ylös ja seurasi kuuliaisesti Kristiania, joka ensin oli pikaisesti tervehtinyt Miilaa ja ilmaissut olevansa iloinen siitä, että tämäkin oli kunnossa. Kristian lähti johdattamaan Emmiä pitkin kartanon käytäviä ja tyttö tiesi, että jokin oli taas vialla. Hän ei pitänyt tästä yhtään taaskaan.