Emmi antoi katseensa kohota, eikä hän ollut varma, pitäisikö olla huojentunut vai pettynyt siitä, että hänen ja Seelan tappelun seuraaja paljastui Samueliksi. Toisaalta Emmi ei olisikaan halunnut tulla nolatuksi tällä tavoin Kristianin edessä - mudassa tappeleminen oli ehdottomasti lapsellista, kun sille uhrasi ajatuksia - mutta toisaalta häntä ei erityisemmin innostanut törmätä Samueliinkaan. Siitä hän ainakin oli helpottunut, ettei hänen vieressään seisonut talon varsinainen isäntä, sillä se olisi taatusti tietänyt välittömiä potkuja. Mattias-herra oli kuulemma hyvin tarkka arvokkuudesta edes omassa lähipiirissään, kun maanlaajuisesti hän oli sen jo menettänyt nuoruutensa uhkapeleillä.

“No, joko neidit lopettivat?” Samuel kysyi ivallisesti. Emmi ei olisi tarvinnut enää yhtään ivallista ihmistä tälle illalle. Hän ja Seela kömpivät pystyyn. Seela ei edes jäänyt pudistelemaan likaa vaatteiltaan, vaan niiasi hätäisesti ja hetken näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain. Tyttö kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin, niiasi uudelleen ja kipitti tiehensä. Hetken ajan Emmin teki mieli seurata perässä, mutta hän ei voinut noin vain jättää vesisankoja pihalle lojumaan, eikä hän halunnut paeta tuolla tavalla. Toinen ämpäreistä oli sentään pysynyt pystyssä, joten Emmin tarvitsi täyttää vain toinen uudestaan. Elisa varmaan lähettäisi kohta jonkun katsomaan, missä hän viipyi.

Tyttö poimi tyhjän sangon ja lähti palaamaan kaivolle esittäen nyt Samuelin olevan ilmaa. Emmin huuli tuntui vähän kipeältä ja sitä kuumotti, minkä lisäksi siellä täällä hänen kehossaan oli arkoja paikkoja, joihin Seelan loppujen lopuksi melko onnettomat iskut olivat osuneet. Hän hymähti hieman tyytyväisenä, sillä Seelalla oli taatusti enemmän mustelmia kuin hänellä. Kovin tyytyväinen hän ei voinut olla, sillä mudasta hän ei pääsisi noin vain eroon ja jos hän lähtisi vaihtamaan vaatteita, Elisa todella hermostuisi. Ehkä hänen pitäisi vain kiikuttaa ämpärit keittiölle ja hakea vasta sitten puhdas vaatekerta piikojen aitasta.

“Sehän oli viihdyttävää. Ja sinä katsot olevasi oikea ihminen huomauttamaan siitä, että minä kohtelen muita huonosti”, Samuel jutusteli pieni ivallinen sävähdys puheessa jatkuvasti säilyen. Hän yllätti Emmin olemassa olollaan, sillä tyttö oli luullut - ja toivonut - pojan menneen menojaan. Mutta ei, Samuel oli seurannut hänen perässään kaivolle ja nojaili nyt sen kiviseen reunaan jokseenkin ikävystyneen oloisena.

“Minkä takia arvon herra suvaitsee ilahduttaa minua läsnäolollaan?” Emmi sanoi vääntäen nöyrät sanat pilkkaaviksi. Samuelissa jotain sellaista, mikä esti häntä käyttäytymästä kuten kunnon piian kuului. Hän ei vain kyennyt leikkimään nöyrää tämän lähettyvillä, ei vaikka se olisikin ollut järkevintä. Ei kerta kaikkiaan.

“Siksi”, Samuel vastasi, “että se selvästi ärsyttää piikaa.” Näytti siltä, että tämä seikka huvitti poikaa oikein erityisesti.

“Haluaako arvon herrakin ämpärillisen vettä niskaansa?” Emmi kysyi kasvoilla leveä, ystävällisen hymyn irvikuva ja ääni hunajaa valuen.

Hänen ilmeensä kuitenkin valahti vakavaksi, kun Samuel kääntyi katsomaan häntä tiukasti silmiin. Emmistä tuntui, että poika latasi tutkivan katseen taakse mahdollisimman paljon aateluuden tuomaa painoarvoa. Tyttö ei halunnut kääntää katsettaan pois, sillä se olisi tuntunut luovuttamiselta ja jollain tapaa se olisi ollut kuin myöntäisi toisen olevan itseä parempi. Jos hän ei olisi inhonnut Samuelia niin kovasti ja ollut korviaan myöten rakastunut Kristianiin, hän olisi todennäköisesti pitänyt Samuelin silmiä kauniina. Niistä kuitenkin puuttui se ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jota hänen serkkunsa katseesta jatkuvasti kuvastui, ja niissä oli jotain pysyvästi katkeran oloista. Tyttö oli iloinen, kun Samuel siirsi katseensa sivuun ja päästi hänet irti. Se todella oli tuntunut siltä, kuin jokin olisi puristanut häntä. Emmi jatkoi hengittämistä.

“Ja piika ihan tosissaan myös teksisi sen”, Samuel ilmoitti äskeisen tutkailunsa tuloksen kuulostaen mietteliäältä. Tai sitten se oli vastaus Emmin aikaisempaan kysymykseen. Poika loi vielä arvioivan silmäyksen Emmiin, mutta nyt siitä puuttui äskeinen intensiivisyys. Se oli vain kummasteleva katse. Vaikutti siltä, että Samuel varmistui jostakin aiemmin miettimästään kysymyksestä, mutta Emmi ei aikonut kysyä, mitä tällä oikein oli mielessään. Hän ei aikonut puhua Samuelille enää koskaan.

Tyttö keskittyi hinaamaan nostoämpärillä vettä kaivosta ja täytti oman sankonsa. Hän valmistautui nostamaan sen kaivon reunalta ja palaamaan keittiöön, kun Samuel liikahti jälleen ylhäisen tylsistyneellä tavallaan ja otti muutaman maleksivan askeleen lähemmäs Emmiä.

“Sehän näyttää painavalta”, hän sanoi katsoen vesiämpäriä. Emmi hämmentyi täysin, sillä toisen ääni kuulosti vilpittömältä ja samaa viestivät kasvot. Ei kai Samuel nyt yhtäkkiä tarjoutuisi kantamaan ämpäreitä, kuten Kristian silloin yhtenä iltana? Ei niin voisi käydä äskeisen jälkeen. Ei niin vain voinut tapahtua. Eihän?

Eikä tapahtunutkaan. “Onneksi minun ei tarvitse kantaa sitä”, Samuel sanoi hymyillen samanlaisella teennäisellä tavalla, kuin Emmi aiemmin. Poika vielä taputti Emmiä olkapäälle kuin… kuin koiraa! Emmin kiukkumittari heilahti asteikon yli jo toistamiseen samana iltana. Häntä suututti erityisesti, että pienen hetken ajan hän oli mennyt uskomaan pojan vilpittömyyteen. Se sai hänet tuntemaan itsensä typeräksi.

* * *

“Mutta Samuel, miksi Hengen nimessä sinä olet läpimärkä?!”

“Niin, tuota, isä, harjoituskenttä pitäisi kastella, sillä se pölyää aivan kamalasti ja viileä vesisuihku virkistää ja pesee pölyt pois.”

“Pah, kehtaatkin. Miten voi edes odottaa, että meihin enää suhtaudutaan vakavasti, jos minun perijäni tekee joitain tuollaista? Aateliset eivät kastele itseään keskellä pihaa, oli miten kuumaa ja pölyistä tahansa!”

“Aivan, anteeksi herra. Olette oikeassa, tämä ei tule toistumaan. Olen pahoillani.”

“Sietääkin olla, palvelusväki ei enää kohta kunnioita meitä lainkaan! Mikä ihmeen virne tuo on olevinaan? Mene pois minun silmistäni, vaihtamaan vaatteesi.”

“Kyllä isä, olen jo menossa.”

* * *