Käytävällä kolistelija tosiaan oli Kristian uusien tulokkaiden kanssa. Kristian kantoi tajutonta naista toisen, noin keski-ikäisen naisen kanssa ja heidän perässään tuli mies, jolla oli hieman harmaantuva tukka ja kasvoissa harvinaisen ilkeä haava, josta jäisi arpi aivan varmasti. Mies talutti kädestä pitäen suunnilleen 14 - 15-vuotiasta tyttöä, joka oli yltä päältä veressä, mutta jolla ei loppujen lopuksi ollut yhtään ainoaa haavaa - se oli kuulemma jo tutkittu. Tyttö tuijotti lasittunein silmin eteensä ja myöhemmin Emmille selvisi, ettei hän aikonut puhua kenellekään, joten veren alkuperä jäi salaisuudeksi. Viimeisenä tuli suunnilleen kolmissakymmenissä oleva mies kantaen sylissään pientä poikaa, joka tarrautui miehen paitaan kiinni ja katseli ympärilleen pelokkain silmin.

Ainoastaan tajuttomalla naisella oli yllään kartanon työläisen vaatteet. Muut olivat kuulemma lähimmistä torpista paenneita ihmisiä, jotka olivat törmänneet toisiinsa joko paettuaan hirviöitä metsään tai viimeistään kartanon pihapiirissä. He olivat kaikki arvelleet, että kartanosta löytyisi apua, sillä kylään asti eivät ainakaan kaikkien voimat olisi riittäneet. Kristian vakuutteli heille, että täällä heitä autettaisiin mahdollisuuksien mukaan. Ja olivathan he sentään kartanon torppareita, joten heidän oli aivan oikeutettua hakea apua täältä, ei mitään hätää.

Kristian päätti järjestää Samuelin huoneen kanssa samalla käytävällä olevan huoneen - joka ilmeisesti oli kuulunut kartanon herralle ja rouvalle ja joka oli todella iso - jonkinlaiseksi sairastuvaksi. Emmi jäi rauhoittelemaan ja tutkimaan ihmisiä, jotka eivät olleet aivan täysin vakuuttuneita hänen ammattitaidostaan parantajana. Hän oli ilmeisesti liian nuori. Kristian lähti käymään Verinin luona ja vilkaisemassa samalla, missä kunnossa kylä oli.

Tajuton nainen laskettiin makaamaan hyvin leveään sänkyyn muiden hakiessa epävarmasti istumapaikkaa hienoilta kalusteilta. Pian Emmin avuksi ilmaantui joukko piikoja, jotka saman tien lähtivät etsimään makuualustoja muillekin majoitettaville, puhtaita ja ehjiä vaatteita sekä ruokaa. Keski-ikäinen nainen oli kaikkein puheliain kartanoon pelastautuneista. Hän kertoi nimekseen Pihla ja selitti innokkaasti, miten hänen miehensä Alvar oli urheasti pelastanut vieraan naisen inorokilta ja saanut siten haavan kasvoihinsa. Pihla sai miehensä teon kuulostamaan hohdokkaan sankarilliselta ja ehkä se oli sitä ollutkin. Tuntematon nainen ainakin oli täynnä haavoja ja hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, ettei Emmi edes halunnut tietää yhtään tarkemmin, mitä tälle oli tehty. Seuraavaksi hän totesi, että Alvarin haava pitäisi ommella. Siitä hän ei pitänyt sitten yhtään.

Nuori tyttö tunnistettiin erään lähitorpan Elmaksi ja havaintojen mukaan hänen kotinsa oli palanut maan tasalle. Mitä muulle perheelle oli tapahtunut - sitä eivät muut tienneet, eikä Elma sanonut sanaakaan. Nuorempi mies, Aaro, kertoi löytäneensä tytön metsästä yhtä verisenä ja puhumattomana kuin tämä oli nytkin. Aaron vaimo oli ollut perheen tyttöjen kanssa navetalla miehen hakatessa polttopuita pihalla Lauri-poika seuranaan. Hän ei tiennyt, miten hänen lopun perheensä oli käynyt, hän ei ollut nähnyt näitä eilisen iltapäivän jälkeen, eikä miehellä ollut ollut tilaisuutta mennä etsimään näitä inorokien tultua. Hän sanoi uskovansa, että vaimo ja tytöt löytyisivät vielä. Niin hän uskoi. Aivan varmasti.

Emmi keskittyi hoitamaan itse kullakin olevia isompia ja pienempiä vammoja toisten piikojen hääriessä edes takaisin mukaan milloin mitäkin. Apaattiselle Elmalle sai tyrkyttämällä tyrkyttää ruokaa, mutta lopulta hän suostui syömään sen. Tuntematon nainen oli alkanut puhua epäselvästi kuumehoureissaan. Emmi teki mitä pystyi yrttipussinsa hupenevalla sisällöllä.

Lopulta Kristian tuli takaisin, mutta Emmi pettyi suuresti, kun hän tuli yksin. He jäivät käytävän puolelle, sillä ilmeisesti Kristian halusi puhua Emmille mieluummin ilman, että koko huoneessa oleva sekalainen seurakunta sen kuuli.

“Verin sanoi, että sinä olet tarpeeksi pätevä suoriutumaan tästä yksin, eli hän ei ole tulossa. Tämän hän kuitenkin lähetti sinulle”, Kristian sanoi ojentaen tytölle karkeasta kankaasta tehdyn säkin. Tyttö otti sen vastaan hieman ihmetellen. Se oli liian suuri ja painava sisältääkseen pelkkiä yrttejä. Hän avasi pussin suun ja oli vähällä saada sydänkohtauksen.

“Terrrveee!” toivotti leveästi virnistävä naama viiksikarvat väpättäen. Säikähdyksissään Emmi rutisti säkin kiinni ja sekunnin murto-osaa myöhemmin hänen aivonsa käsittelivät näkemänsä ja tyttö avasi pussin taas kiireesti. Suomuinen pää ilmestyi jälleen näkyviin ja sen omistaja veti dramaattisesti henkeä kuin se olisi äsken yritetty tukehduttaa.

“Mikset sinä sanonut, että siellä on Dipperi?” Emmi tiukkasi Kristianilta.

“Äh, Dipperi kielsi. Kuulemma se halusi edes jotain hupia matkan palkaksi”, Kristian selitti kohauttaen olkapäitään, mutta hänestä tilanteessa ei ilmeisesti ollut mitään erityisen huvittavaa.

“Hapannaama”, mutisi Dipperi ja kääntyi sitten Emmin puoleen, “Verin on kuulemma liian vanha reissaamaan, mutta älä huoli: minä olen täällä! Tiesitkö, että kansan mukaan minä olen onnea tuova eläin?”

“No sitten meillä ei ole hätäpäivääkään. Onko siellä säkissä mitään muuta kuin sinä?” Emmi kysyi.

“On. Istun melkoisen kasvikasan päällä. Onneksi ne on tiiviisti pakattu. Muuten minä olisin jo melkoisessa pilvessä tuolla pussissa kykkimisen jäljiltä”, otus sanoi iskien Emmille silmää. Emmi aikoi ensin vastata, että eihän eroa huomaisi mitenkään, mutta muisti sitten, ettei ollutkaan pilailutuulella.

Tyttö oli jo aikeissa palata takaisin potilaidensa luo, kun Kristian rykäisi. “Sitten vielä yksi juttu”, hän aloitti vakavana, “vain kartanoon ja pariin kaikkein lähimpään torppaan on hyökätty. Yleensä inorokit olisivat tänne asti vaivauduttuaan tuhonneet paljon laajemman alueen ja hyökänneet kyläänkin. Näyttää tosiaan siltä kuin ne olisivat käyneet varta vasten kartanon kimppuun, mikä on äärimmäisen omituista. Inorokit eivät yleensä toimi suunnitelmallisesti. Kylässä ihmiset eivät edes tienneet, että hirviöitä on käynyt lähialueilla.”

Emmi nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Mitä hän muka olisi voinut sanoa? Hän ei enää yllättynyt mistään ja moisten hirviöiden olemassa olo jo itsessään oli hänelle yllättävämpää ja järkyttävämpää kuin se, että ne toimivat suunnitelmallisesti. Hänen pitäisi vain keskittyä siihen, mitä osasi eli auttamaan sitä tarvitsevia.

Kantaessaan Dipperin ja kokoelman kasveja sisältävää säkkiä “sairastupaan” hän mieti, olisiko Verin voinut ennustaa jotain tällaista tapahtuvan? Jälkeenpäin mietittynä häntä oli patistettu ahkeraan opiskeluun paljon enemmän kuin Seelaa tai Taikaa. Ehkä näin oli tarkoitus käydä ja hänen pitikin olla täällä. Tai sitten Emmi kuvitteli liikoja ja tuo suosiminen - jos sitä sellaiseksi voi sanoa - johtui yksinkertaisesti siitä, että muihin kahteen tyttöön uhrattu aika oli käytännössä hukkaan heitettyä. Sitä paitsi, MIKÄ muka olisi se, joka oli “tarkoittanut” tämän tapahtuvan? Joku pahuksen kohtalo vai? Emmi ei ainakaan enää uskonut mihinkään semmoiseen. Pah. Ja kai Verin olisi varoittanut heitä tulevasta, jos olisi tiennyt jotain ennalta, eikö niin?

Sisällä herrasväen huoneessa pieni joukko oli jo asettunut taloksi. Pikkuinen Lauri piti mekkalaa isänsä sylissä tämän yritellessä sekä hyssytellä lasta että jutella vanhan Alvarin kanssa. Sillä välin Pihla silitteli tuntemattoman naisen tukkaa rauhoitellen tätä, sillä nainen oli alkanut valittaa ja liikehtiä tuskaisesti. Emmi kiirehti Pihlan paikalle ja tämä siirtyi tekemään tuttavuutta Elman kanssa, huonolla menestyksellä tosin. Näissä ihmisissä oli jotakin jollain tavalla todella liikuttavaa.