Emmi käveli loputtomasti haarautuvilla hämärillä käytävillä. Ne olivat olevinaan kartanon käytäviä, mutta Tuulinotko ei todellisuudessa ollut läheskään näin iso. Emmille tuli mieleen tarina labyrintista ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että käytäväverkon keskellä odottaisi jonkinlainen hirviö. Silti hänen jalkansa veivät vääjäämättömästi häntä keskusta kohti, hän ei voinut pysähtyä, ei vain voinut.

Lopulta hän oli perillä. Kaikki käytävät johtivat ikkunattomaan kellarihuoneeseen, jonka maton alla oli sisältä lukittu luukku. Emmin sydän hakkasi, vaikka kaikki näytti aluksi täysin normaalilta. Hänen katseensa haravoi hämyistä tilaa, joka näytti pikemminkin valtavalta luolalta kuin kartanon kellarilta, hänen koko ruumiinsa tuntui kylmältä ja melkein lamaantuneelta. Lopulta tytön katse tavoitti jotain konkreettista, jota kauhistua; seinän vieressä, hirvittävän kaukana, näkyi jotakin. Emmi lähti ottamaan selvää, mikä se oli, vaikka hänen ei olisi pitänyt. Painajaisissa harvoin tehdään niin kuin olisi järkevintä.

Emmiä ei yllättänyt se, että se jokin paljastui ruumiiksi - sen hän oli jo ajat sitten arvannut, se sopi kuvaan. Sen sijaan hänet yllätti se, kenen ruumis se oli. Se oli istuma-asennossa seinää vasten ja sen silmien kuopat ammottivat tyhjillään kuin jokin lintu olisi käynyt nokkimassa ne pois. Siitä huolimatta ruumis oli helppo tunnistaa, se oli aivan ehdottomasti Samuel.

Emmi vetäytyi nopeasti kauemmas. Nyt katsoessaan ympärilleen pakotietä etsien hän näki käytävän suiden sijaan lisää epäinhimillisesti kohdeltuja hahmoja. Nämä hahmot eivät edes kuuluneet tänne. Ne kuuluivat aivan toiseen maailmaan. Niitä oli joka puolella eikä Emmi pystynyt sulkemaan silmiään. Hetken hän pelkäsi sekoavansa.


Emmi säpsähti hereille huoneessaan. Hänen kehonsa tärisi kauttaaltaan ja hän käytti hetken aikaa vain kastellen tyynyään kyynelillä ja vakuuttaen itselleen, että äskeinen oli ollut unta. Tytön vartalo nytkähteli perinpohjaisten nyyhkäysten takia, eikä hän päässyt eroon unen jättämästä lohduttomasta tunteesta. Hän saattoi vieläkin nähdä veriset silmäkuopat pimeässä. Kyynelten tulon loputtua Emmi nousi ylös ja sytytti kynttilän toivoen valon karkottavan painajaisen muiston. Ei se oikeastaan toiminut. Äkkiä hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumassa ja pysähtymättä etsimään kenkiä tai lämpimämpää vaatetta Emmi pyyhälsi ulos huoneestaan pelkässä yömekossa jättäen kaikkia turvallisuussääntöjä rikkoen kynttilän palamaan. Samaa vauhtia hän jatkoi ulos asti.

Ulkoilma tuoksui raikkaan kesäiseltä ja se sai tytön rauhoittumaan jo hiukan. Hänen sydämensä tuntui raskaalta, mutta enää hän ei tuntenut tukahduttavaa ahdistusta. Hän käveli avojaloin talon viertä ja oli vähällä kiljaista nähdessään toisen hahmon nojailevan seinään hämärässä. Hän rauhoittui huomatessaan sen olevan Samuel. Tuntui vähän typeränkin hyvältä nähdä poika elävänä ja molemmat silmät tallessa. Tosiaan, se oli kertakaikkisen typerää. Vaikka tyttö olikin hokenut itselleen äskeisen olleen unta, ei sitä ollut aivan helppo tuosta vain uskoa keskellä yötä. Hän asteli vielä vähän lähemmäs ja huomasi toisen olevan täysissä pukeissa. Tosin vaatteet olivat sen verran ryppyiset, että poika oli hyvinkin saattanut nukkua ne päällään.

Samuel oli kai ollut ajatuksissaan, sillä hän hätkähti huomattuaan Emmin. “Mitä helvettiä sinä täällä hiippailet keskellä yötä?” poika tiuskaisi.

“Samaa mä voisin kysyä sinulta”, Emmi vastasi.

Samuel huokaisi, eikä enää kuulostanut vihaiselta vastatessaan, lähinnä hän kuulosti väsyneeltä: “Näitkö painajaista?”

Emmi ei oikeastaan ollut odottanut tuota. “No, joo näin”, hän aloitti ja koki tarpeelliseksi selittää vielä lisää, “Inorokit olivat silponeet minun vanhempani ja… entiset ystäväni.” Unesta puhuminen auttoi vähän, sillä enää uni ei ollut vain ja ainoastaan Emmin päässä ja oli helpompi ajatella sitä vain mielikuvituksen tuotteena. Samuel hymähti ja Emmiä harmitti, ettei hän hämärässä nähnyt kunnolla tämän kasvoja.

“Tiedätkö, mistä minä näin unta?” poika sanoi puhuen päällisin puolin kylmällä äänellä, mutta se tuntui olevan vain peitto tunteille, joita painajainen oli hänessä aiheuttanut, “Inorokit veivät Adan ja jostain hemmetin syystä myös sinut. Minä seurasin niitä niiden perkeleen leiriin. Ne alkoivat tehdä teistä iltapalaa itselleen ja laittoivat kiehumaan tosi isoon pataan. Sinä yritit pitää Adan poissa vedestä, mutta ne leikkasivat sinulta kädet poikki, ja jokin esti minua liikkumasta.”

Tätäkään Emmi ei ollut odottanut. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen myöntää, että Samuelkin oli ollut hänen unessaan. Ennen kuin tyttö ehti tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen, poika jatkoi kuin olisi katunut äskeistä avautumistaan ja yritti paikata vahinkoa kiukkuisella kysymyksellä: “Ja nyt minä ihmettelen, että miksi helvetissä minä näin unta sinusta.”

Tyttö ei osannut vastata, hän olisi voinut esittää saman kysymyksen. Emmistä tuntui jo paremmalta, vaikka häntä hämmensikin ajatus, että kohentunut mieliala saattoi johtua siitä, että hän oli esiintynyt Samuelin unessa. Jollain tavalla se oli kuin kehu. Tai siis, eikö hänen täytynyt olla pojalle edes jollain tavalla merkittävä, jos tämä oli nähnyt hänestä sellaista unta?

“Menisit takaisin nukkumaan”, Samuel sanoi tylyllä äänellä ehkä häntä kadutti unesta kertominen, “Täällä on kylmä eikä meillä ole aikaa ruveta hakemaan sinulle tänne parantajaa.”

“Mä en haluaisi olla yksin”, Emmi vastasi.

“Etsi Miila.”

“Sehän lähti kotiinsa.”

Samuel ei vastannut eikä Emmi tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tyttö ei oikeastaan itsekään tiennyt miksi. Hänellä tosiaan alkoi olla hieman kylmä ja jalat kastuivat nurmikon kasteessa, mutta ei hän silti uskonut sairastuvansa. Hän ei jotenkin uskonut sitäkään, että Samuel olisi ollut huolissaan hänen terveydestään ja jos tyttö nyt olisi jonkin taudin saanut, kuinka kauan olisi muka kestänyt tuoda Verin tänne tai viedä Emmi hänen luokseen? Ei kovin kauaa. Hetken he molemmat seisoivat hiljaa paikoillaan ja Emmistä tuntui kuin ilmaan olisi kertynyt jonkinlainen sähköinen varaus.

Lopulta Samuel ponnahti liikkeelle kuin hänen mittansa oli yhtäkkiä tullut täyteen. Hän harppoi pois mutisten: “Perkele tätä selvin päin kestä.”

Emmi jäi vielä hetkeksi paikalleen katselemaan ovelle, josta Samuel oli mennyt. Hän ei olisi jaksanut lähteä liikkeelle ja äskeinen keskustelu oli jättänyt hänelle hämmentyneen mielialan. Ehkä hän uskaltaisi jo mennä nukkumaan. Hänestä tuntui, että painajainen oli tältä yöltä jo mennyt pois.