Pihan ylityksen aikana Emmi vakuuttui hulluusteoriastaan ja sai siitä jonkinlaista kieroa mielenrauhaa. Jotenkin näin oli päässyt käymään, joten leikitään nyt hetki mukana. Mitään muutoksia ei tietenkään ollut oikeasti tapahtunut - ne olivat vain aistiharhoja - ja pian hänen äitinsä tulisi ihmettelemään, miksi tytär puhui itsekseen. Sitten hänet vietäisiin jonkin psykiatrin puheille ja hän saisi lääkkeitä ja kaikki olisi taas hyvin. Niin sen täytyi olla.

Vernaksi esittäytynyt harha avasi aitan oven ja tyttö seurasi häntä sisään. Sisällä oli väliseinin erotettuja pieniä… huoneita? Emmi ei oikein tiennyt, miksi niitä olisi pitänyt kutsua. Niissä kuitenkin näkyi jokaisessa olevan pienehkö vuode ja niiden lisäksi harvoja pikkutavaroita. Verna meni aitan perällä olevan kaapin luokse ja kaiveli siellä jonkin aikaa.

“Tules tänne, tyttö”, hän komensi, “Mikäs sinun nimesi olikaan? En muista nyt.”

“Emmi”, tyttö vastasi hieman epäröiden. Oliko hänelle ihan hyväksi puhua olemattomille ihmisille? Tuntui kuitenkin epäkohteliaalta jättää vastaamatta.

“Mhh, siinähän on hauska nimi. Miten minä en sitä muistanut? Joku uusi villitys ilmeisesti antaa tenaville erikoisia nimiä… Ei siinä mitään, nätti nimihän se on, vähän harvemmin kuultu vain. Mutta täällä olisi sinulle nyt näitä vaatteita, tules hakemaan.”

Emmi teki työtä käskettyä ja sai syliinsä samanlaisen vaatekerran kuin Vernalla. Hänet opastettiin nyt tikapuiden ja portaiden sekasikiötä pitkin toiseen kerrokseen. Siellä oli lisää makuupaikkoja ja Verna osoitti hänelle pedin, joka kuulemma olisi hänen. Nainen kehotti häntä pukeutumaan ja pitämään tavarat ojennuksessa. Sitten hän sanoi odottavansa Emmiä alhaalla ja lähti.

Tyttö viivytteli vaatteidensa kanssa. Jos ne olivat harhaa, kulkisiko hän todellisuudessa alasti, jos pukisi ne päälleen? Ne kuitenkin tuntuivat aivan todellisilta, vähän karkealta ja pistelevältä. Lopulta hän päätti kaikesta huolimatta vetää ne ylleen ja mennä Vernan luo. Tullessaan ulos hän näki nyt muitakin ihmisiä kulkemassa pitkin pihaa. Jotkut olivat tyttöjä samanlaisessa asussa kuin Emmikin, osa vähän vanhempia ja näiden lisäksi näkyi miespuolisia hahmoja samoin keskenään yhtenäiset pukimet päällään. Heitä tuli ja meni, ovista sisään ja ulos.

“Mitäs siinä toljotat?” Vernan ääni porautui tytön korviin, “Kaupunkilainenko sinä olet, kun noin orvolta näytät maalaismaisemassa? No perunoita sinä varmaan osaat kuoria kuitenkin. Pääset keittiöön meidän Rennan tilalle, tyttösellä kävi tuuri, pääsi naimisiin jonkun ihan hyvin pärjäilevän talopojan kanssa. Sellaista ei ihan joka päivä tapahdukaan, toivo vaan että itteäskin onnistais yhtälailla.”

Emmi ei voinut olla ihmettelemättä oman mielikuvituksensa laajuutta. Tämä nainen oli niin puhelias, ettei tyttö olisi uskonut keksivänsä niin paljoa vuorosanoja omille harhoilleen. Hän tunsi itsensä vähän surulliseksi miettiessään tätä koko harhajuttua. Se oli sitten varmaan skitsofrenia, se ei sitten koskaan paranisi kunnolla. No lääkkeet olivat hänen toivonsa.

Verna johdatti Emmin kartanon sivulle ja pienemmästä ovesta sisään. Naisen pulputuksesta hän päätteli, että hänen odotettiin käyttävän tätä ovea, ellei erikseen käsketty käyttää pääovea. Olisi ilmeisesti melkoinen rikos, jos hän kulkisi paremman väen ovesta. Oven takaa päästiin pieneen käytävään ja sieltä ei-niin-pieneen keittiöön, jossa hääri muutamia naisia. Heti keittiöön tultaessa kasvoja vasten löi lämmin, melkein kuuma, ja kostea ilma, joka oli sakeana erilaisista hajuista.

“Jos odotit saavasi ensimmäisen päivän laiskotella ja kulkea tutustumassa paikkoihin, olit väärässä. Miila!” Verna kiljaisi ja palvelustyttö hypähti kauempana jonkin padan äärellä. Sitten tyttö kiiruhti nopeasti vastatulleiden luokse jättäen keitoksen vanhemman keittäjän huostaan.

“Niin?” tyttö kysyi niiaten. Hänen eleensä paljastivat, että hän suhtautui Vernaan kunnioittavasti, melkein jopa pelokkaasti.

“Miila on hyvä ja pitää huolen meidän uudesta tytöstä, Emmistä. Näyttää olevan kaupunkilainen, joten saat opettaa hänelle, miten meillä toimitaan. Hän tulee Rennan paikalle”, Verna selitti äänessään aavistus hyväntahtoisesta alentuvuudesta.

Miilaksi kutsuttu tyttö niiasi uudelleen ja hymyili Emmille. Hän oli uskomattoman vaalea; vaaleat hiukset, kalpea iho ja jopa silmät olivat vaaleamman siniset kuin Emmin aiemmin näkemät. Hän oli oikein sievä tyttö. Verna lähti ja tytöt jäivät ovensuuhun kahdestaan.

“Meillä onkin ollut vähän kiirettä, kun Renna lähti”, Miila viritteli ystävällistä rupattelua johdattaessaan toista pöytien ja tulisijojen labyrintissa. “Kohta on päivällisaika, joten tekemistä riittää. Tuolla on Elisa, meidän vastaava keittäjä, häneltä sinä saat tehtäväsi. Muista sitten niiata aina, kun joku ylempiarvoinen puhuttelee sinua. Ja jos sinun pitää puhua, vaikkei sinulle ole puhuttu, niiaa silloinkin.”

Emmi oli varma, ettei ollut koskaan käynyt uuden talonsa keittiössä, eikä hänellä ollut koskaan ollut oikeastaan minkäänlaisia tunteita kokin ammattia kohtaan. Siksi hän vähän ihmettelikin, miksi hänen mielensä oli keittänyt kokoon tällaisen tilanteen. Lähestyessään hänelle osoitettua pyöreähköä naista, hän mietti, milloin hänen vanhempansa löytäisivät hänet. Sitten hän koki pienen kauhun hetken keksiessään, että oikeastaan vanhemmat saattoivat juuri tälläkin hetkellä yrittää herätellä häntä tästä oudosta unesta, mutta hän itse ei vain käsittänyt sitä. Mitä jos hän eläisikin koko lopun elämäänsä houraillen? Miksi ihmeessä tämä oli tapahtunut nyt? Emmillä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko hänen suvussaan taipumusta sekoamiseen. Hän ei ainakaan ollut kuullut yhdestäkään tapauksesta.

“Krhm, rouva?” Emmi aloitti päästessään keittäjän luokse. Viimehetkellä hän muisti vielä koukistaa polviaan niiaukseen, mikä tuntui jotenkin typerältä.

Nainen kääntyi hitaasti katsomaa tyttöä ja vaikutti harmistuneelta tultuaan häirityksi. Sitten hän käsitti tytön tuntemattomaksi ja tämän vaatetuksesta teki johtopäätelmänsä: “Jaa, sää oot varman minun uus aputyttöni? Se on hyvä. Otas tuosta noita juureksia vatihin ja pese ne, niin pääsee herrasväki syömään. Miila näyttää sinulle, mistä meidän tavarat löytyy. Miila!”

Miila hypähti takaisin Emmin viereen ja ryhtyi touhukkaasti esittelemään keittiötä ja sen työtapoja. Hänestä suorastaan paistoi, miten hän halusi olla ystävällinen ja auttaa Emmiä tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän puheli kaikenlaista pienellä hermostuneella äänellään niin kuin ainakin ihminen, joka on pienestä pitäen tottunut tekemään niin kuin käsketään. Hän selitti omasta ensimmäisestä päivästään ja siitä, miten hänkin oli ollut ihan sekaisin silloin, eikä tiennyt mistään käytännöistä mitään. Emmi alkoi pitää hänestä, mikä tuntui vähän ristiriitaiselta, kun otettiin huomioon, että hänen täytyi toivoa, että lakkaisi näkemästä tämän.

Emmi onnistui aika hyvin hänelle annetuissa tehtävissä. Päivällisajan koittaessa keittiöön tuli muutamia vähän parempiin pukuihin pukeutuneita naisia hakemaan ruoat tarjoiltaviksi. Silloin myös palvelusväelle koitti ruokatauko ja Emmi pisteli hyvällä halulla suuhunsa sapuskaa, jonka oli itse osaksi tehnyt. Se maistui oikealta ruoalta ja siitä tuli kylläiseksi. Miila pysyi hänen kanssaan ja ruoan jälkeen tämä opasti Emmin uusiin töihin. Vapaa-aikaa ei juurikaan jäänyt ja illalla Emmi tunsi olonsa hikiseksi ja väsyneeksi. Tytöt menivät yhtä aikaa nukkumaan ja toivottaessaan hyvää yötä Miila vielä supatti: “Tulit muuten ihan hyvään aikaan. Huomenna on markkinapäivä ja Elisa ottaa meidät mukaan ostamaan mausteita ja muuta. Tulet pitämään siitä. Vaikka jos kerran olet kaupungista kotoisin, niin ei kai se sinulle niin erikoista olekaan. Minä tykkään markkinoista.”

Emmi mutisi jotain vastaukseksi. Nukahtaessaan hän ei oikein tiennyt toivoiko heräävänsä omasta sängystään vai täältä lukuisten tuhisevien naisten joukosta. Hatarien väliseinien läpi kuului kuorsausta vähän joka suunnalta. Tämä harha, tai mikä sitten olikin, oli alkanut kiinnostaa häntä. Hän oli utelias niiden markkinoiden suhteen - hän oli utelias kaiken suhteen. Toisaalta hän ei olisi halunnut enää takaisin siihen hikiseen ja kuumaan keittiöön, jossa hän joutuisi varmaan taas kuuraamaan patoja ja kattiloita kyynärpäitä myöten saippuavedessä. Kauaa hän ei ehtinyt murehtia kohtaloaan ja hulluuden laukaisseita syitä, sillä uni vei voiton melko pian.