“Sinä siis väität kulkeneesi jonkin portin läpi ja päätyneesi jostain toisesta todellisuudesta tänne?” Kristian sanoi Emmille katsoen häntä tiukasti silmiin. Tyttö yllättyi joka kerta siitä, miten kauniit pojan silmät olivat. Hän nyökkäsi peläten toisen reaktiota.

Emmi oli jäänyt odottelemaan poikaa saatuaan työnsä hoidettua, sillä kuulemma nuoriherra ei ollut vielä palannut ratsastamasta. Tytön ei ollut tarvinnut kauaa odotella, kun Kristian oli ratsastanut vanhemman miehen kanssa pihaan. Mahtavan hevosen selässä ryhdikkäänä istuessaan Kristian oli näyttänyt aivan jonkin eeppisen kertomuksen sankarilta. Hieman epävarmana tyttö oli seurannut ratsastajia talliin ja kuiskannut Kristianille, että hänellä oli tärkeää asiaa. Nyt he istuivat tallin välinevarastossa voimakkaan hevosentuoksun sekä erilaisten satuloiden ja valjaiden keskellä. Oven takana hevoset pöyhivät heiniään ja liikahtelivat laiskasti. Emmi oli tyytyväinen siitä, että varaston ovi oli kiinni eikä hänen tarvinnut koko aikaa nähdä eläimiä, sillä ne näyttivät hänen silmäänsä vielä suuremmilta sisällä tallissa kuin miltä ne näyttivät ulkona.

“Kuulostaa aika tyhmältä ja noin”, Emmi selitteli hapuillen, “Mutta mä en tiennyt, kenelle muullekaan mä olisin kertonut ja ajattelin, että sä ehkä uskoisit, etkä pitäisi mua hulluna.”

“Kyllä minä sinua uskon”, Kristian vastasi mietiskellen. Hän oli hyvän tovin hiljaa katsellen ajatuksissaan tyhjyyteen. “Olen kuullut siitä, että jotkut uskovat olevan enemmänkin maailmoja kuin tämä yksi, mutta… Pidin sitä taikauskona. Mutta kyllähän sinussa onkin ollut jotain omituista ja puhetapasi on erikoinen ja muutenkin... Sitä paitsi, miksi sinä tuollaista keksisit? Ei kai kukaan halua tulla leimatuksi hulluksi. Oletko sinä jutellut tästä Verinin kanssa?”

“Joo, mä pidin itsekin itseäni hulluna aluksi, mutta Verin kertoi, et näinkin voi käydä. Tästä ei sitten saa kertoa kenellekään”, Emmi vielä muistutti.

“Ei tietenkään. Se on nyt meidän salaisuus.”

Emmiä lämmitti ajatus, että hänellä ja Kristianilla oli nyt jotain yhteistä, joka kuului vain heille kahdelle. Se sai hänen suupielensä pyrkimään ylöspäin ja aiheutti hassun kutittavan tunteen vatsaan. Tyttö tunsi myös suurta helpotusta, joka purkautui puhetulvana, jossa hän selitti, miten yksinäiseksi oli itsensä täällä tuntenut, kun ei ollut voinut puhua salaisuudestaan kenellekään. Tai olivathan Verin ja Dipperi, mutta se ei ollut lainkaan sama asia ja Miilalle hän ei uskaltanut kertoa sillä tämä saattaisi hyvinkin levittää sen eteenpäin. Ei tahallaan, mutta varomattomuuksissaan. Emmi oli suunnattoman kiitollinen siitä, että Kristian kuunteli häntä ja hän sanoi sen myös ääneen. Kristian hymyili. Mahtoikohan hän tietää, miten valloittava vaikutus sillä oli?

“Olen iloinen, että saatoin auttaa sinua. Nyt minun ikävä kyllä täytyy mennä, ettei sisällä aleta ihmetellä, missä viivyn. Voimme varmaan jutella huomenna lisää, jos haluat”, Kristian sanoi ja nousi tytön vierestä rehuarkun päältä.

Ja totta kai Emmi halusi jutella lisää. Seuraavana päivänä Samuelia vuorostaan ei näkynyt kentällä ja Emmillä oli siis entistä täydellisempi tilaisuus puhua rauhassa Kristianin kanssa. Tyttö imi itseensä tietoa, jota poika hänelle antoi. Lisäksi Emmi pääsi vihdoin purkamaan suruaan menetystä elämästään ja sai kunnollista myötätuntoa. Kristian vaikutti olevan utelias kuulemaan, millaista Emmin elämä oli ollut ennen tähän maailmaan tupsahtamista. Emmi pohti, mitä ja miten hän selittäisi tiettyjä asioita; miten selitettiin sähkö sellaiselle, joka ei ollut koskaan siitä kuullut? Kristianista se vaikutti taikuudelta, samoin kuin autot ja moni muu asia. Emmi alkoi nauttia toisen hämmästyttämisestä tarinoilla, sillä se sai hänet tuntemaan itsensä jollain tavalla erikoiseksi. Kerrankin hänellä oli tietoa, jota kaikilta muilta puuttui ja kerrankin hänen juttunsa ja kokemuksensa olivat hurjempia kuin muiden.

Tytön vierailut harjoittelukentällä olivat aina harmittavan lyhyitä, sillä ei hän voinut ikuisuuksia viipyä tai muuten Elisa piti hänelle ikäviä puhutteluja ja uhkasi selkäsaunalla, jos vetelehtiminen jatkuisi. Ruumiillisen rangaistuksen ajatteleminen toi Emmin mieleen toisen häntä askarruttaneen asian, nimittäin Samuelin sanat siitä päänsä pitämisestä. Hän kysyi Kristianilta, oliko hänen henkensä tosiaan ollut vaarassa. Kuinka heppoisissa kantimissa hänen henkensä loppujen lopuksi oli täällä?

“Ei sinulla mitään vaaraa ollut, vaikka vakavasti puhuen sinun pitäisi yrittää käyttäytyä kunnolla, vaikka serkkuni voikin olla ärsyttävä”, Kristian vastasi. “Ei meilläkään ketään mestata vain jonkun oikkujen takia, vaan aina järjestetään oikeudenkäynti. Tosin oikeus on valitettavan helposti lahjottavissa, joten jos todella suututat jonkun aatelisen, voit ihan oikeasti päästä hengestäsi. Mutta en usko, että Samuel mitään sellaista tekisi. En osaa kuvitella, että hän vaatisi piian mestaamista.”

Emmi ei oikein tiennyt olisiko tiedon pitänyt huojentaa vai hermostuttaa häntä. Tuntui jotenkin… ravisuttavalta, että hänen asuinympäristössään saatettiin tuomita ihmisiä kuolemaan. Hän oli totta kai tiennyt, että nykymaailmassakin - siis siinä maailmassa, jossa hän oli viettänyt suurimman osan elämästään - oli joissain maissa käytössä kuolemanrangaistus, mutta silti se tuntui jotenkin barbaarimaiselta. Hän vaihtoi puheenaihetta.

Joskus Emmillä oli hyvinkin hauskaa Kristianin kanssa jutellessa ja toisinaan hän herkistyi kyyneliinkin asti. Hän ei ollut edes tajunnut, miten kova ikävä hänellä oli vanhempiaan. Heistä puhuminen ääneen nostatti veden silmiin ja tuntui, kuin sydämeen olisi kiinnitetty raskas paino. Kristian taputti häntä olkapäälle lohduttavasti.

“Täytyy olla kauheaa, kun on menettänyt koko elämänsä ja kaikki rakkaansa”, hän sanoi täyteläisellä äänellään, jossa myös häilähti surullinen vivahde. Se sai Emmin itkemään kahta kauheammin, sillä sanat olivat jollain tavalla kovin liikuttavia samoin kuin toisen myötätunto ja lisäksi sanat osuivat oikeaan. Hän näytti varmaan kamalalta naaman punoittaessa ja nenän vuotaessa kilpaa silmien kanssa. Huoli ulkonäöstä hautautui melko nopeasti, kun Kristian kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Se oli ehdottomasti vain ystävälle tarkoitettu lohdutushalaus, mutta Emmin sydämen se sai sykkimään moninkertaisella nopeudella. Hänen kyyneleensä imeytyivät Kristianin paitaan ja hetki hetkeltä hänet vallannut masennuksen pilvi ajelehti kauemmas. Miten hän voisi enää toivoa kotiin pääsyä, kun se tarkoittaisi Kristianin menettämistä? Ehkä hänen olisi ihan hyvä täällä. Niin, ihan hyvä, hän ajatteli painaessaan päänsä pojan hartialle. Hän oli varmasti löytänyt sielunkumppaninsa täältä.