VAROITUS: SISÄLTÄÄ SPOILEREITA 3. JA 4. KAUDESTA!

No niin, munhan piti tämän blogin suhteen pitäytyä siinä Toisesta maailmasta -linjassa, mutta mites kävi? Teinpä nyt sitten erillisen kategoriankin Merlinille :D En ole ikinä ennen kirjoittanut yhtään ainoaa ficciä ja nyt tuli jokin yhtäkkinen tarve kirjoittaa jotakin itselle ihan uutta. Hahmot kuuluvat siis BBC:n Merlin-sarjaan, enkä saa niiden käyttämisestä rahallista hyötyä.

Otsikkoa vois sen verran valottaa, että sehän on väännös latinankielisestä ns. lentävästä lauseesta “Deus ex machina” eli “Jumala koneesta”. Siltä varalta, että joku ei tiedä sen merkitystä (itselleni tämä ainakin selvisi vasta verrattain vähän aikaa sitten…) yritän vähän selittää taustoja: lause juontaa juurensa antiikin ajan teatteriin: näytelmissä usein päädyttiin johonkin kiperään tilanteeseen, jossa hahmoilla ei tuntunut olevan toivon hitustakaan, kunnes lavasteista ilmaantui yhtäkkiä jumalhahmo pelastamaan päivän.

Tämän ficin alkuasetelma on se (nyt niitä spoilereita), että jakso 4x03 “The Wicked Day” on tapahtunut; Uther on kuollut ja Arthur on kuningas. Tarinassa viitataan myös jaksoon 3x05 “The Crystal Cave” (johon liittyen pitää pyytää anteeksi mahdollisesti omituiselta kuulostavaa suomennosta, sillä olisi tuntunut vielä omituisemmalta sijoittaa muuten “suomennettuun” tekstiin ilmaus “The Valley of the Fallen Kings -laaksossa” tms.) Ideasta on kiittäminen demittäjää yötassu ja hänen untaan.

Ai niin, sellainen huomio vielä, että olen itse innokas Merthur-shippaaja (kuten edellisestä Merlin-aiheisesta luovuudenkukkasesta voi päätellä) ja se saattaa myös tarinasta kuultaa esiin. Kuitenkin se on aika lailla tulkinnanvarainen juttu. (sitä paitsi, miten Arthur voisi myöntää, että henkilö, joka on a) palvelija JA b) miespuolinen, olisi sille jotain muuta kuin ystävä?)

Laitan tähän vielä yhden suosikkikuvani, kun kerrankin voi kuvankin laittaa (ja sitten sitä tarinaa vihdoinkin) :D

Druid ex machina

Metsä tuoksui raikkaalta ja hevosten tasaisen askelluksen ääni kapealla polulla nosti Arthurin mielialaa. Oma merkittävä osansa hänen suhteelliseen hyvään tuuleensa oli myös ratsastusseuralla: mukana oli vain Merlin. Isänsä kuoleman jälkeen nuoren kuninkaan - menisi vielä tovi, ennen kuin Arthur tottuisi liittämään sanan “kuningas” omaan nimeensä - mieli oli ymmärrettävästi ollut melkoisen matalalla ja harvassa olivat myös olleet ne hetket, kun hän sai olla rauhassa. Ratsastaminen kahdestaan Merlinin kanssa toi mieleen sen ajan, kun hän oli vielä ollut prinssi. Siitä ajasta tietenkään ei ollut pitkä aika, mutta se oli yhtä kaikki tavoittamattomissa ja tällaisia hetkiä lähemmäs sitä hän ei enää pääsisikään.

Arthur tunsi suunnatonta katkeruutta ajatellessaan viimeksi kuluneita aikoja. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä, että oli antanut käyttää taikuutta isäänsä? Isä oli taistellut taikuutta vastaan niin kauan kuin Arthur saattoi muistaa, kauemminkin, ja nyt hän oli kuollut velhon käsiin. Arthurin salliessa ja katsellessa vierestä! Nyt Arthur ymmärsi hyvin isäänsä, paremmin kuin tämän eläessä ja se jos mikä aiheutti hänessä katkeruutta. No, se sitten siitä hyvästä tuulesta. Hän yritti olla ajattelematta taikuutta ja velhoja.

Oikeastaan hänen ja Merlinin piti olla metsästysretkellä, mutta Arthur ei ollut erityisen innokkaasti etsinyt eläimiä, joihin voisi käyttää jousipyssyään. Hänestä oli mukavaa viettää aikaa vaihteeksi poissa hovista, kun se harvoin oli mahdollista. Hän oli jo yhden peuran päästänyt karkuun, sillä jos hän olisi sen ampunut, se olisi tiennyt retken loppua ja paluuta Camelotiin. Merlin taatusti myös huomasi sen ja antoi hänen ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Joskus Arthurista tuntui, että Merlin ymmärsi häntä täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Arthur ei tiennyt, miten hän olisi selvinnyt näistä viime päivistä ilman Merliniä.

Arthurista alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että hän oli saanut ajatella ihan tarpeekseen ja oli ratsastettu hiljaisuudessa jo tarpeeksi kauan. Hän kääntyi satulassaan katsomaan taaempana ratsastavaa Merliniä ja aikomuksenaan sanoa jotakin… Arthur kuitenkin ehti vain nähdä säikähtäneen ilmeen Merlinin kasvoilla - hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka jännittävästi auringonvalo hetken heijastui toisen silmistä - ja seuraavaksi Arthurin takana olevaan puuhun jysähti nuoli. Se oli juuri ja juuri ohittanut hänet, kuin ihmeen kaupalla.

Arthur ehti tuskin huomata juuri hänet ohittaneen nuolen, kun Merlin parahti kipeästi ja putosi satulasta. Arthur hypähti nopeasti alas oman ratsunsa selästä ja livahti puun taakse suojaan. Sieltä hän onnistui saamaan hyökkääjät näköpiiriinsä - joitakin rosvoja ilmeisesti - ja antoi omien nuoltensa lentää. Äänistä päätellen ne löysivät kohteensa. Loput rosvot ilmeisesti päättelivät, etteivät Arthur ja Merlin olleet hengen riskeeraamisen arvoisia, ja lähtivät pakoon. Kenties ne eivät tunnistaneet Arthuria. Nuori kuningas kuunteli hetken piilopaikassaan sydän takoen varmistaakseen vaaran olevan ohi.

Arthur aikoi jo iloissaan ja ylpeänä ilmoittaa Merlinille jälleen kerran pelastaneensa heidät, kun hänen muistiinsa palautui, ettei hän ollutkaan pelastanut kuin itsensä. Hänen katseensa palasi salamana polulle, jossa Merlin makasi selin häneen. Arthuria kylmäsi hänen juostessaan toisen luo ja kumartuessaan tarkastamaan, mihin nuoli oli osunut. Arthur huomasi käsiensä tärisevän kääntäessään Merlinin hellävaraisesti selälleen. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut; nuoli pisti julmasti esiin Merlinin rinnasta. Vähän aikaa Arthur luuli katselevansa parasta ystäväänsä kuolleena. Huomatessaan toisen sittenkin hengittävän Arthur tunsi hetken ajan suorastaan lapsellista iloa.

Iloa kesti vain hetken. Nuoli ei ehkä ollutkaan osunut pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta tarpeeksi pahasti kuitenkin. Arthur kiskaisi inhottavan kapistuksen irti saaden Merlinin laihan vartalon nytkähtämään ja heikon valituksen karkaamaan tämän huulilta. Silmiään Merlin ei avannut. Veri pirskahti pintaan nuolen tekemästä haavasta ja hetken Arthur etsi paniikin omaisesti jotakin, jolla tyrehdyttää verenvuodon. Nuori mies repi epätoivoisella vimmalla paitansa helmasta kangaspalan ja painoi sen ystävänsä rintaa vasten. Miten tämä saattoikin näyttää niin kalpealta ja surkealta, niin perinpohjaisen heiveröiseltä. Katsominen teki kipeää.

“Merlin? Merlin”, Arthur toisteli toisen nimeä vaimeasti. Hän tiesi, ettei Merlin vastaisi, vaikka hän olisi kuinka huutanut. Arthur huomasi kätensä silittävän varovasti ystävän kasvoja, ne olivat kauniit kasvot.

Ja mitä nyt sitten? Mitä Arthur voisi tehdä? Kumpikin hevonen oli ottanut jalat alleen hyökkäyksen aikana, eikä Merlin olisi ehkä ratsainkaan kestänyt matkaa kotiin asti. Arthur kirosi nyt raskaasti omaa typeryyttään, ei olisi pitänyt lähteä näin kauas eikä missään nimessä ilman ritareita! Taivas, Arthurin ei ollut koskaan tarvinnut osata erityisemmin parantaa mitään, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Merliniä yhtään sen enempää kuin yrittää tyrehdyttää verenvuoto, mikä sekään ei ottanut onnistuakseen. Hän oli kuitenkin nähnyt aivan tarpeeksi taisteluvammoja tietääkseen, ettei Merlinillä ollut juurikaan toivoa.

Kuin vahvistaakseen Arthurin ajatukset, Merlin yskähtehli ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tavalla, joka puolestaan väänsi Arthurin sisuskaluja. Merlinin huulille oli yskösten mukana ilmestynyt verta. Arthur tunsi oman sydämensä itkevän verta. Hän ei voisi katsella, kuinka hänen paras ystävänsä kuolisi. Ei, hän ei voisi menettää Merliniä! Ei, se ei käynyt päinsä! Merlinin kasvot olivat hirvittävän kalpeat, niin täynnä tuskaa… Arthur ei ollut kyennyt suojelemaan häntä. Millainen kuningas hänestä muka voisi tulla, jos hän ei pystynyt suojelemaan edes rakkainta ystäväänsä? Merlinin hengitys rahisi kammottavalla tavalla raastaen Arthuria.

“Merlin, älä luovuta”, Arthur sanoi huomaten äänensä värähtävän. Hän vaikka yrittäisi kantaa ystävänsä takaisin ihmisten ilmoille, mitä vain. Hän alkoi jo kiertää käsiään toisen ympärille. “Kuka paikkaa tämän paidan, jos sinä otat ja kuolet? Tai ei, koko Camelot on täynnä ihmisiä, jotka paikkaisivat sen MIELELLÄÄN, usko pois. Älä luule, etten minä löytäisi uutta palvelijaa, sinä kömpelö… laiska, hörökorvainen…”

“Hieman erikoinen tapa puhutella kuolevaa ystävää”, totesi matala ääni jostain edempää polulta.

Arthur hypähti pystyyn räpytellen silmiään, jotta niihin nousseet kyyneleet katoaisivat. Hänen mielestään hänen puheensa ei oikeastaan ollut ollut kovin omituista, Merlin tietenkin tietäisi ettei hän tarkoittanut sanojaan vähääkään, jos kuulisi ne. Arthur tietysti löytäisi uuden palvelijan koska vain, mutta uutta Merliniä hän ei löytäisi. Jokainen haukkumasana oli lähtenyt hänen huuliltaan kuin lämpimin hellittelynimi ja hän hieman pelkäsi, että muukalainen oli kuullut hänen äänensävynsä. Hän muistutti itselleen, että nyt oli paljon olennaisempiakin asioita huolehdittavaksi.

Vähän matkan päässä seisoi kaapuun pukeutunut, huppupäinen mies pidellen Merlinin hevosen ohjaksia. Mies näytti etäisesti tutulta, vaikka Arthur ei sen tarkemmin osannut sanoa… Ei, nyt hän muisti! Mies oli druidi! Arthur oli taatusti nähnyt hänet joskus jouduttuaan tekemisiin druidien kanssa. Arthur astui - tai ehkä pikemminkin loikkasi - miehen ja Merlinin väliin vetäen miekkansa esiin.

“Mitä sinä haluat?” Arthur tiukkasi hyökkäävästi osoittaen druidia miekallaan.

“Minun haluamisillani ei ole niin väliä, vaan sillä, mitä voin tehdä ystäväsi hyväksi”, mies vastasi.

“Sinä et voi tehdä hänelle mitään!” Arthur huusi. Pelkkä ajatus siitä, että joku käyttäisi taikuutta Merliniin, raivostutti häntä suunnattomasti. Miten velhot kehtasivat? Eikö riittänyt, että ne häpäisivät hänen isänsä ja hänet itsensäkin juonillaan? Arthurin olisi tehnyt mieli ajaa druidi pois mitä pikimmiten, jotta hänen ei tarvitsisi tuhlata tähän niitä viimeisiä hetkiä, jotka Merlinillä todennäköisesti enää oli elinaikaa. Hän suorastaan tunsi, kuinka Merlinin haavasta vuoti verta valtoimenaan, kun kukaan ei painanut kankaanpalaa.

“Hän kuolee joka tapauksessa hyvin pian, en minä tilannetta ainakaan pahemmaksi voi tehdä”, druidi puhui tullen niin lähelle, että Arthurin miekan kärki kosketti hänen rintaansa. Miekka värähteli. “Onko tuo verta hänen huulillaan? Sanoisin, että hän elää korkeitaan kymmenen minuuttia ja sekin on melkoisen optimistinen arvio. Tosin hänessä on enemmän voimaa, kuin uskotkaan, ehkä hän kestää jopa neljännestunnin.”

“Hiljaa!” Arthur huusi, “Miksi sinä auttaisit häntä?”

“Kenties on minun kohtaloni auttaa häntä. Juuri tänään päätin kulkea kotiin tätä tietä juuri nyt ja minua vastaan tuli tämä kaveri“, druidi taputti hevosen kaulaa, “Ja seuraavan mutkan takana onkin kuoleva nuorukainen. Miksi minä en haluaisi auttaa häntä? Jos joku on toisen kyyneleiden arvoinen, hän ansaitsee varmasti tulla autetuksi.”

Druidi hymyili sanojensa päälle ja Arthur laski hetkeksi katseensa hieman nolostuneena. Hemmetti. Merlin liikahti ja henkäisi jotakin, jonka saattoi käsittää Arthurin nimeksi. Oli selvää, että druidi oli oikeassa tämän elinajan suhteen. Ketä Arthur yritti huijata ajatuksella, että kantaisi tämän Camelotiin? Todennäköisesti jos Arthur edes nostaisi toisen, hänellä olisi hetkessä sylissään pelkkä ruumis. Merliniä ei varmasti saisi hevosen selkäänkään elävänä, ties mitä tuhoja nuoli oli tehnyt. Ja vaikka Arthur onnistuisi jollain lailla viemään hänet Gaiuksen luo, ei tämä varmaankaan voisi tehdä yhtään mitään. Epätoivo kiristi Arthurin rintaa ja tuntui melkein siltä kuin häneenkin olisi osunut nuoli. Oikeastaan Arthurilla olisi ollut parempi olo, jos nuoli tosiaan olisi osunut häneen. Merlin ei voinut, ei saanut, kuolla näin. Druidi odotti tyynenä vieressä.

“Parannusloitsu on yksinkertainen”, mies sanoi, “Hänen elämänsä on sinun päätöksesi varassa.”

Arthur ei yksinkertaisesti voisi elää sen epäilyksen kanssa, että olisi voinut pelastaa Merlinin hengen. Mutta… hän oli vannonut, ettei enää koskaan turvautuisi taikuuteen, taikuus oli silkkaa pahuutta ja sen käyttäjät kieroja! Mutta Merlin…

“Tee se!” Arthur komensi. Hän työnsi miekan takaisin huotraan ja seurasi tarkasti druidin jokaista liikettä.

Mies päästi irti hevosen ohjista ja polvistui Merlinin viereen. Hän siirsi Arthurin paidasta revityn riekaleen syrjään ja laski kätensä haavan päälle. Mies painoi päänsä alas niin, että huppu valahti peittämään kasvot, ja lausui muutaman sanan lempeällä äänellä. Arthur ei tunnistanut niitä, mutta hän tiedosti inhottavan selvästi, että ne käynnistivät taian hänen silmiensä alla. Hän pyysi mielessään anteeksi Merliniltä. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä?

Mies suoristautui ja katsoi Arthuria silmiin. Merlinin kasvoilta oli haihtunut tuskainen ilme ja väri alkoi vähä vähältä palata niille. Toinen hengitti rauhallisesti kuin nukkuva. Siinäkö se oli? Arthur varoitti itseään riemuitsemasta liian aikaisin.

“Hän toipuu nyt”, druidi sanoi, “mutta minäkään en ole sentään jumala. Ystäväsi voimat palautuvat, mutta aluksi hän saattaa olla hieman heikko. Pidä hänestä siis huolta.”

Druidi ohitti Arthurin ja lähti niine hyvineen kävelemään poispäin. Hevonen ja Arthur tuijottivat hetken hänen peräänsä.

“Hei odota!” Arthur huudahti, “Etkö sinä pyydä mitään palkkiota?”

Mies kääntyi katsomaan häntä. “En”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa. Se tuntui aivan väärältä vastaukselta. Arthur oli jotenkin odottanut joko miehen nimeävän haluamansa palkkion tai sitten selittävän ylevin sanoin, miksei sitä halunnut. Pelkkä “en” kuulosti aivan naurettavalta. Niin naurettavalta, ettei Arthurille ehtinyt tulla mieleen edes kiittää miestä, ennen kuin tämä oli liian kaukana.

Arthur heitti druidin mielestään ja kiirehti tutkimaan Merliniä, joka vaikutti olevan heräämässä. Arthurin sydän tuntui edelleen kylmältä, sillä olihan hänen isänsäkin näyttänyt ensin toipuvan. Ennen kuin hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuolon kankeuteen. Arthuria puistatti. Jos Merlinin kanssa kävisi samoin, hän metsästäisi omakätisesti joka ainoan druidin ja velhon maan päältä, sen hän voisi luvata.

Kostotoimiin ryhtyminen ei tosin näyttänyt käyvän aiheelliseksi. Merlin avasi silmänsä ja rypisti kulmiaan kuin muistellen, mitä oli tapahtunut. Sitten muisto ilmeisesti saavutti hänen tajuntansa ja hän lennätti käden tunnustelemaan rintaansa. Arthur toivoi, että hänkin olisi kehdannut kokeilla sormillaan toisen ihoa. Ainakin näytti siltä kuin haavasta olisi jäljellä ainoastaan reikä paidassa ja verta kankaassa. Merlinin kasvoilta paistoi hämmästys.

“Minä luulin… että minuun osui nuoli”, Merlin sanoi ja Arthur olisi voinut nauraa silkasta ilosta kuulla tämän ääni, vaikka se hieman voimaton ääni olikin.

Arthur nyökkäsi. Hän tutkaili edelleen ystävänsä kasvoja siltä varalta, että tämä päättäisi saada jonkinlaisen kohtauksen ja heittää henkensä sittenkin. “Niin osui.”

“Mutta miten sitten…?”

Arthurista tuntui, että Merlin saattoi jo arvata vastauksen. Milläs muulla tavalla nuolenjälki katoisi noin nopeasti kuin taikuudella?

“Oletko sinä kunnossa?” Arthur kysyi vastaamisen sijaan.

“Olen”, Merlin sanoi nousten istumaan kasvoillaan yhä syvästi ihmettelevä ilme.

“Sinä olisit kuollut”, Arthur sanoi kuin pohjustukseksi, “Ja tänne ilmestyi yksi druidi. Ihan tuosta vain. Minä annoin hänen parantaa sinut taialla.”

“Sinä annoit…? Vaikka vihaat taikuutta?” Merlin näytti niin yllättyneeltä, että Arthur alkoi pelätä tämän silmien putoavan päästä.

“Niin! Mitä muuta minä olisin voinut tehdä, häh? Oliko minulla vaihtoehtoa?” Arthur tiuskaisi, sillä tiesihän hän hyökkäyksen olevan paras puolustus, “Oletko sinä vihainen minulle?”

Arthur huomasi sillä hetkellä tosiaan pelkäävänsä, että Merlin olisi hänelle vihainen. Ei sen niin olisi pitänyt mennä. Camelotin kuninkaan ei kuulunut pelätä palvelijan mielipidettä. Mutta ei hän sille mitään voinut. Uskaltautuessaan kohtaamaan Merlinin katseen Arthur sai huomata, ettei tämä todellakaan ollut vihoissaan.

“En tietenkään…. Sen täytyi olla sinulle vaikeaa. Kiitos”, Merlin sanoi ja Arthur oli kuulevinaan tämän äänessä liikutusta. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin, Arthur hymyili kevyesti. Tietysti Merlin tiesi, kuinka vaikeaa hänelle oli suostua käyttämään taikuutta apukeinona - se taas kertoi suoraan, kuinka paljon Merlinin oli hänelle merkittävä.

“Enhän minä voinut antaa sinun kuolla”, Arthur mutisi tuntien, että hetken tunnelma oli luisumassa huolestuttavan tunteelliseen suuntaan. Asialle oli tehtävä jotakin. “Tajuatko, miten vaikeaa on löytää päteviä palvelijoita nykyisin? Ei minulla ole aikaa ruveta kouluttamaan uutta palvelijaa sinun tilallesi.”

Merlin hymyili leveästi, niin että poskipäät korostuivat kauniisti. Hänellä oli taito hymyillä sillä tavalla, että aurinko alkoi paistaa vaikka keskellä yötä. Sekin oli hieman huolestuttavaa, että Arthur huomasi ajattelevansa sillä tavoin ja toisaalta huolestuminen taas oli entistä huolestuttavampaa. Joka tapauksessa Merlin näytti olevan kunnossa ja vieläpä iloinen - totta kai hän tajusi Arthurin sanojen oikean tarkoituksen, että hän oli Arthurille korvaamaton.

“Mennäänkö?” Arthur kysyi ja noustessaan seisomaan ojensi kätensä vetääkseen Merlininkin jaloilleen.

Arthur auttoi Merlinin satulaan ja alkoi itse taluttaa hevosta takaisin Camelotin suuntaan. Ehkä hän kohteli toista hieman liiankin varoen, päätellen Merlinin hienoisesta turhautumisesta kielivästä ilmeestä, mutta hän ei halunnut riskeerata mitään. Druidi oli varoittanut häntä ja hänhän pitäisi Merlinistään erittäin hyvää huolta. Helpottunut, lämpöinen värinä täytti pikkuhiljaa Arthurin hänen alkaessaan myöntää, että Merlin näytti todellakin olevan kunnossa ja druidi oli tehnyt, mitä oli luvannutkin.

“Tiedätkö, Merlin, ehkä aivan kaikki velhot eivät olekaan pahoja”, Arthur sanoi puoliksi omissa mietteissään.

“Niin, ehkä taikuutta voi käyttää hyväänkin”, Merlin vastasi. Hänen äänessään oleva ilo ja jonkinlainen helpotus herätti Arthurin huomion. Camelotin kuningas vilkaisi tutkivasti toisen kasvoja ja huomasi, että Merlin aivan varmasti yritti piilottaa häneltä, kuinka tyytyväinen oli Arthurin päätelmään.

“Onko jotain, mitä et ole kertonut minulle? Taikuuteen liittyen?” Arthur tiedusteli. Merlinin kasvoilta saattoi lukea myöntävän vastauksen. Maailmassa ei taatusti ollut toista, joka olisi yhtä huono valehtelemaan tai pitämään salaisuuksia.

“No tuota…” Merlin aloitti varovasti, “Muistatko, kun jokin aika sitten sinä sait nuolen selkääsi Kaatuneiden kuninkaiden laaksossa? Ihmettelit silloin, miten minä sain sinut toipumaan niin nopeasti. No, paikalle osui velho ja hän paransi sinut.”

“Mikset kertonut minulle?” Arthur huudahti. Hän oli hieman loukkaantunut siitä, että toinen oli salannut tämän häneltä. Häneen siis oli käytetty taikuutta? Ajatus sai aikaan kylmiä väreitä. Mutta eihän siitä nähtävästi ollut hänellekään haittaa koitunut.

“Minä ajattelin, että olisit suuttunut”, Merlin tunnusti näyttäen niin syylliseltä, että se väkisinkin sai Arthurin heltymään.

“No jaa, sitä sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä”, Arthur vastasi, “Me olemme kumpikin elossa ja eiköhän se ole pääasia.”

Merlinin hymy oli tyytyväisempi kuin pitkiin aikoihin.


______

Siinä. Tämähän ei ole jatkotarina ja voitte olla huoleti, Toisesta maailmasta jatkuu taas ihan pian :)

Tämän tekstin julkaiseminen jännitti ihan kauheasti, sillä nämähän tosiaan eivät ole minun hahmojani. Ehkä siis olen mokannut niiden toiminnan kuvaamisessa, käsittänyt hahmon luonteen syvimmän olemuksen väärin tai muuta sellaista. Arthurin ja Merlinin keskustelu aiheutti kaikkein eniten päänvaivaa, sillä niillähän on sarjassa niin vahva kemia ja replat toimii taivaallisesti, joten sen matkiminen oli melkoinen haaste. Erityisesti näistä syistä olisi hirveän iloinen kuullessani mielipiteitä.