Farid ei voinut uskoa tätä! Kaiken jälkeen, tarvottuaan kilometritolkulla idioottien seurassa hänen tärkeä tehtävänsä näytti murenevan käsiin! Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun onni näin julmalla tavalla kääntyi häntä vastaan? Hän istuutui kiukuissaan luolan lattialle ja yritti hillitä ilmeensä kun se tytöntolvana, jota hänen piti vartioida ja joka oli tämän kurjan tilanteen aiheuttanut viimein tuli myös luolaan. Onneksi tyttö näytti olevan liian kiireinen omien ajatustensa kanssa huomatakseen Faridin synkkyyden.

Tietysti Farid voisi lähteä kalkkinaamojen perään ja yrittää saada aikaan hälytyksen. Ei olisi vaikeaa tappaa Emmiä, joka ei edes osaisi varoa häntä, ja niin hänellä olisi yksi haittatekijä vähemmän. Farid kuitenkin tiesi, että kalkkinaamoilla oli tarkoituksena jättää kaksi miestä muulien kanssa kauemmas polulle ja näiden kanssa Faridilla tulisi olemaan pahasti ongelmia. Vartio oli tarkoitus jättää niin kauas, ettei hän sen takaa pystyisi lähettämään viestiä ystävilleen, eikä hän varmasti pääsisi huomaamatta ohi, ei millään. Farid oli ensisijaisesti koulutukseltaan vakooja, ei niinkään miekkamies vaikka asetta osasikin kohtuullisesti käsitellä, joten Mikaelista ja Aleksista eroon hankkiutuminen koituisi todennäköisesti hänen omaksi kuolemakseen. Toisen hän taatusti saisi hoideltua silkan yllätyksen turvin, mutta toinen olisi hänelle ylivoimainen vastus. Hän todennäköisemmin kuolisi onnistumatta hälytyksen teossa eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa tapattaa itseään turhan takia.

Tietysti Farid voisi keksiä jonkin tekosyyn, jolla pääsisi noiden kahden ohi, mutta mistä Jumalattaren nimeen hän sellaisen keksisi? Hänen mielensä kuohui sekaisena eikä yksikään kunnollinen idea pälkähtänyt hänen päähänsä. Tässä hän istui, vain puolen tunnin kävelymatkan päässä kotoa, tuttuakin tutumman tien varrella, mutta ei voinut keksiä keinoa, jolla saisi yhteyden kotiväkeen. Se tieto kidutti häntä kuin joku työntäisi hänen sydämeensä tulikuumia veitsiä. Hänen suuri hetkensä tärveltyi, hän oli epäonnistunut. Ja miksi? Jonkun pahuksen tytön takia! Tämä oli kuin pahaa unta, tämä ei voinut olla totta. Se oli niin turhauttavaa!

Emmi oli alkanut levitellä yrttejään ympärilleen ja sekoitteli niitä totisena. Pistävä haju täytti luolan ja tuntui entisestään sekoittavan ajatuksia ja huumaavan päätä. Faridista tuntui hetken, että tyttö teki sen tahallaan häntä kiusatakseen ja tunsi suunnatonta vihaa tätä kohtaan. Hän antoi mielensä leikitellä ajatuksilla, kuinka kostaisi surkean tilanteensa Emmille, millaisia erilaisia tapoja olisi laittaa tämä kärsimään. Kukaan ei estäisi häntä täällä, hän voisi tehdä mitä vain. Tytöstä ei olisi hänelle minkäänlaista vastusta niin missään suhteessa eikä kukaan olisi kuulemassa huutojakaan.

Sitten Farid tunsi masennuksen leviävän mieleensä kuin pöytäliinalle kaatunut muste. Hänen piti olla kansansa suuri sankari ja tässä hän mietti, kuinka voisi kostaa huonon tuurinsa viattomalle tytölle. Olkoonkin kuinka kalkkinaama ja typerä tahansa, ei mokoma syrjäkylän piika voinut ymmärtää mitään suurista asioista. Tuskinpa oli nähnyt talikkia koko elämänsä aikana - jos siis Faridia ei laskettu. Eikö Faridilla ollut enää minkäänlaista kunniaa? Oliko hänestä tullut samanlainen inhottava hirviö kuin kalkkinaamat olivat? Ja sitä paitsi, tappamalla tytön hän paljastaisi itsensä.

Hänen pitäisi turvautua varasuunnitelmaan. Aamulla hänen ystävänsä huomaisivat vankien kadonneen ja lähtisivät takaa-ajoon. Faridin olisi yritettävä hidastaa kalkkinaamoja mahdollisuuksiensa mukaan ja jättää merkkejä takaa-ajajille. Hän voisi jopa yrittää piilottaa viestin jonnekin siltä varalta, että tieto suunnitelmasta vangita mukana oleva Kristian von Aminoff ei ollut saavuttanut vuoriston joukkoja. Hän alkoi miettiä viestiään ja närkästyi, kun ajattelutyö keskeytettiin.

“Arvaas mitä”, Emmi sanoi kuin keventämällä tunnelmaa rupattelulla, “minun veljenikin nimi on Erik.”

“Sepäs sattui”, Farid totesi mahdollisimman ystävällisesti. Hetken hänen oli mietittävä, miten huomautus häneen liittyi. Hänen täytyi todella olla mieleltään kuohuksissa. Tyttö vaikutti huomanneen, ettei Farid ollut juttutuulella, ja vaipui taas hermostuneeseen hiljaisuuteensa. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa.

“Kai he pärjäävät?” tyttö miltei kuiskasi. Oli selvää, keitä “heitä” hän tarkoitti. Pelkkä Emmin ääni itsessään ärsytti Faridia suunnattomasti hänen senhetkisessä mielentilassaan ja pieni ilkeyden murunen nosti taas päätään.

“Tiedäpä tuota. Ainakaan Samuel-herra ei taida uskoa kovinkaan vahvasti retken onnistumiseen”, Farid sanoi kasvot vakavina. Hän tiesi liioittelevansa. Hän tiesi, ettei ainakaan Kristian olisi lähtenyt mukaan, jos olisi uskonut operaation olevan tuhoon tuomittu. Hän tiesi myös tuskallisen hyvin, ettei vankeja voitu vartioida lainkaan huolellisesti. Hän ei vain voinut olla kiusaamatta tyttöä tällaisen tilaisuuden saatuaan.

“Kuinka niin?” Emmi kysyi haluamatta selvästikään uskoa Faridin puheita.

“Miksipä hän muuten olisi minut tänne jättänyt ja tähdentänyt, että minun pitää huolehtia sinusta?” Farid vastasi hakien kasvoilleen surullisuutta lähestyvää ilmettä, “Jos talikkit löytävät meidät, en minä voi sinua yksin suojella, ei minusta ole siinä suhteessa hyötyä. Mutta jos pelastusretki menee mönkään, minä voin viedä sinut turvallisesti takaisin kotiin. Minä olen täällä siltä varalta, ettei kukaan muu pääse viemään sinua kotiin.”

Tytön silmistä näki, että Faridin sanat olivat uponneet maaliinsa. Ja eihän hän ollut valehdellut, juuri sitä varten hänet tietenkin oli jätetty Emmin luo, mutta se oli vain varotoimenpide. Emmi näytti kalpealta ja muutenkin surkealta ja hetken Faridin mieleen palautui sama pettymys itseensä kuin hetki aiemmin. Tässä hän vain kiusasi nuorta tyttöä, kun hyödyllisempääkin tekemistä olisi ollut.

Emmin puhehalut ainakin tuntuivat kadonneen ja Farid sai jälleen syventyä viestiinsä. Hetken kuluttua hän meni luolan ulkopuolelle tutkimaan piilopaikkaa viestille. Se täytyisi merkitä niin, etteivät kalkkinaamat tajuaisi sitä, mutta niin että talikkit löytäisivät sen. Se ei myöskään saisi hautautua lumeen. Lumisade sen kuin sakeni.