Seuraavana päivänä tosiaan satoi. Ei lainkaan niin rankasti kuin illalla oli satanut, mutta sen verran kuitenkin koko ajan, että maisema maalautui tylsän harmaaksi ja jatkuvasti tuntui kolealta paksuista vaatteista ja jatkuvasta kävelystä huolimatta. Emmin oli myönnettävä, että öljykankainen sadeviitta piti vettä todella hyvin, mutta jostain väleistä kosteus pääsi silti tihkumaan sen alle ja sai aikaan luihin ja ytimiin hitaasti pureutuvan kylmyyden tunteen. Ei ollut siis mikään ihme, että Emmin mieliala oli sinä päivänä melkoisen ankea. Lisäksi hänen epämukavuuttaan maksimoi se seikka, että tosiaankin oli pakko kävellä koko loputtoman pitkä päivä. Tyttö ei olisi ikinä uskonut, että hän saattaisi jonakin päivänä ikävöidä näin kovasti hevosta.

Emmin jalat olivat aivan puhki jo hyvissä ajoin ennen puolta päivää, mutta sen hän piti omana tietonaan. Häntä häiritsi ajatus, että hän mitä ilmeisimmin hidasti retkikuntaa. Hänen ei sentään tarvinnut kantaa raskasta reppua, sillä suurin osa hänellä olleista tavaroista - jotka jo valmiiksi olivat olleet kevyitä - oli nyt lastattu muulien kyytiin. Tytön repussa oli vain muutamia kuivattuja yrttejä sisältäviä pusseja, joten hän olisi yhtä hyvin voinut kantaa selässään tyhjää reppua. Hänelle oli kuitenkin merkityksellistä, että hänkin kantoi jotakin, jottei hän olisi tuntenut oloaan aivan niin selkeästi lusmuilevaksi riippakiveksi. Kaikilla muilla oli selässään kunnon kantamus, sillä eivät edes muulit jaksaneet kantaa äärettömän painavaa lastia ja vuorille päästäessä niiden olisi kuljetettava ruokansakin mukanaan. Vielä toistaiseksi metsä tarjosi syötävää.

Emmi sai sinä päivänä vain kävellä puhumattomana ja mököttää sateelle. Jotenkin aamulla työnjakoa suunniteltaessa oli käynyt niin, että Rob oli yksi muulientaluttajista, jolloin hänen ja Emmin väliin jäi turvallisesti pitkäkorvainen kuormajuhta, joka piti miehen kiireisenä. Se ei lainkaan haitannut tyttöä, hän mieluummin jättäytyi vielä vähän jälkeen edellä kulkijasta. Asioiden näin ollessa Emmi ja Samuel pitivät perää ja tyttö oli kuvitellut heidän saavan aikaiseksi jotakin keskustelun tapaista, mutta ilmeisesti tänään oltiin sitten noustu ylös väärällä jalalla. Emmi oli aikaisemmin aamulla yrittänyt viritellä jotain jutustelua, mutta hän oli saanut vain lyhyitä, lähes tylyjä vastauksia, joten hän oli sitten lopulta tyytynyt vain siihen säätilalle murjottamiseen.

Emmi ei ollut ihan varma siitä, oliko hän tyytyväinen vai pettynyt siitä, että käveltiin hiljaisuudessa. Toisaalta jo sadekin sai aikaan sellaisen tunnelman, että teki mieli vain keskittyä oman päänsä sisuspuoleen ja jalkojen uuvuttavan tasaisessa tahdissa siirtelyyn. Emmi ei myöskään oikein tiennyt, mistä olisi saanut aikaan mukavan keskustelun, pää oli melkoisen tyhjä kunnollisista puheenaiheista. Eikä välttämättä edes tehnyt mieli puhua, sillä tytöstä tuntui jatkuvasti siltä, että hänestä oikein paistoi se, kuinka hän muisti vallan hyvin sen lähes rajun hellyyden tunteen, joka oli hänet vallannut eilen. Hän oli varma, että jokainen olisi nähnyt sen hänen kasvoiltaan tai kuullut sanojen painosta ja sellainen tunne teki järkevästä keskustelusta suorastaan mahdotonta.

Hetken Emmi oli jopa miettinyt, että ilmoittaisi Samuelille suoraan, mitä oli viime päivinä alkanut ajatella ja tuntea tätä kohtaan. Ehkä se selkeyttäisi tilannetta. Sen hän kuitenkin hylkäsi lähes suoralta kädeltä, sillä se olisi ollut liian pelottavaa. Eihän hän tiennyt hiukkaakaan, mitä Samuel ajatteli hänestä. Tai siis, olisivatko Emmin tunteet tällekin yhtä suuri yllätys ja järkytys kuin Kristianille aikoinaan? Emmi ei halunnut ottaa sitä riskiä, että historia toistaisi itseään sillä jos sitä rataa mentiin, kohta kaikki välttelisivät häntä. Tytöstä tuntui, että tällä kertaa torjutuksi tuleminen olisi satuttanut häntä syvemmin kuin Kristianin tapauksessa ja tällä kertaa omassa dramaattisuudessa kieriskelevä unettomuus ja itsesääli eivät olisi riittäneet lääkkeiksi. Hän ei halunnut sotkea asioita nyt. Hitto että hän tunsi itsensä kamalaksi vertaillessaan mielessään Samuelia ja Kristiania!

Sade taukosi iltaa kohden ja pilvetkin alkoivat lipua omille teilleen. Päivän edetessä alkoi myös näkyä yhä selvemmin merkkejä siitä, että ryhmä oli pääsemässä vuorille. Maisema muuttui pikkuhiljaa karummaksi ja ilmakin oli tuntuvinaan hetki hetkeltä viileämmältä. Ilmeisesti maasto nousi jatkuvasti ylöspäin tehden siten kävelyn raskaaksi ja illalla he olivatkin jo päässeet massiivisten vuorten juurelle. Heidän seuraamansa polku oli hiljalleen alkanut kohota irti tasamaasta ja nyt se jo selvästi alkoi kiertyä vuoren ympärille. Matkalaiset pääsivät viettämään yönsä pieneen ja vähän kosteaan luolaan, jonka kaltaisia kuulemma näissä vuorissa riitti. Emmi ei osannut päättää, oliko luola kotoisa vai karmiva.

Ympäristön muutosten lisäksi Emmi huomasi myös pikkuhiljaa tapahtuvan muutoksen ihmisten mielialoissa. Jonkinlainen jännitys ja valppaus valtasi ryhmän. Kaikkein selvimmin Emmi näki Samuelista sen, että lähestyttiin talikkien alueita ja matkan määränpäätä. Mitä lähemmäs tultiin, sen kireämpi ja äksympi poika oli. Tyttö yritti käyttää vallitsevia olosuhteita hyväkseen ja nähdä Samuelin huonommassa valossa - saada itsensä uskomaan, ettei tämä sentään ollut rakastumisen arvoinen - mutta ei se oikein toiminut. Hän ei saanut itseään millään uskomaan, että pojan käytös oli muuta kuin kuori, joka peitti alleen epävarmuuden ja ehkä pelon, jotka talikkien läheisyys aiheutti. Täytyihän hänen pelätä perheensä puolesta.

Nyt illalla Samuel saikin retken ensimmäisen raivokohtauksensa. Emmi ei oikein huomannut, mitä Aleksi teki tai sanoi väärin heidän ollessaan järjestämässä luolaan leiriä, mutta joka tapauksessa aatelinen antoi tämän perusteellisesti kuulla kunniansa. Aleksin ilmeestä näki, että hän piti selvästi itseään nuorempaa Samuelia hemmoteltuna aatelistollona, joka raivosi ilman syytä, mutta mies kuunteli ryöpytyksen hiljaa ja kärsivällisesti, kohtaloonsa alistuneena. Samuelin lopetettua Aleksi pyysi kiltisti anteeksi, kumarsikin, ja hävisi sitten sisälle luolaan. Hän oli kenties pelkkänä sotilaana saanut tottua siihen, että aateliset saivat purkaa kiukkunsa muun muassa häneen, jos heitä sattui huvittamaan. Se oli vain osa elämää, hänen kasvoiltaan saattoi lukea. Se ei tarkoittanut, että siitä olisi tarvinnut pitää.

Samuel ei mennyt luolaan muiden joukkoon vaan lähti harppomaan poispäin oletettavasti haluten jälleen olla rauhassa. Emmi kävi viemässä kantamuksensa luolaan ja antoi ymmärtää, että hänen piti vielä hakea jotakin ulkoa. Todellisuudessa hän tietenkin kipitti Samuelin perään, mikä ei tarkemmin ottaen ollut erityisen viisas ratkaisu toisen mielialan huomioon ottaen.

“Hei, onks kaikki hyvin?” tyttö kysyi saatuaan Samuelin kiinni.

“Mitä hemmettiä se sinulle kuuluu?” poika tiuskaisi kiukkuisesti vastaukseksi.

“Minä vaan ajattelin…” Emmi aloitti epävarmana.

“No älä ajattele!” Samuel keskeytti, “Pidä sinä perkele huoli omista asioistasi!”

Siinä vaiheessa Emmin pinnan pituus lopahti. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja päätä särki, eikä hän muutenkaan ollut maailman kärsivällisin ihminen. Hän ei ollut Aleksi, tai mikään muukaan sotilas. Hänen ei tarvinnut sietää sellaista kohtelua! “No niin varmasti pidänkin, kun ei tuollaisen vitun paukapään kanssa voi keskustella!”

Niine hyvineen tyttö kääntyi ympäri tehden sen niin kipakasti, että jos hänellä olisi ollut yllään hame, helmat olisivat hulmahtaneet kauniisti ja ehdottomasti dramaattisesti hänen ympärillään. Helmat olisivat oikein korostaneet hänen loukkaantuneisuuttaan. Samuel huusi tytön perään jotain sellaista, että niin sitä piti, mutta Emmi ei kuunnellut.

Emmi oli hieman poissa tolaltaan liittyessään iltapalaa syövien sotilaiden sekä Kristianin seuraan. Tyttö istahti maahan ja alkoi kiukkuisin liikkein etsiä itselleen jotain purtavaa ja tunsi muiden katseiden kääntyvän häneen. Siinä vaiheessa tyttö huomasi silottaa mutrut huuliltaan ja järjestää kasvoilleen hieman vähemmän raivostuneen ilmeen. Hän vilkaisi ympärillään olijoita kuin ihmetellen, mitä nämä toljottivat ja miehet keskittyivät jälleen ruokaansa. Emmi taas keskittyi yrittämään laajentaa kasvojen tyyneyden koskemaan myös sisimpäänsä. Hänhän oli vain yrittänyt olla avuksi! Saamari, oliko pakko sillä lailla huutaa? Olihan se nyt kamalaa, kun ei enää voinut edes sanoa mitään, kun jo vedettiin herneet nenään! Emmin oli pakko myöntää, että hän oli vähän loukkaantunut.

Hiljalleen kiukku viileni ja haalistui. Emmi näykkäili kovaa leipäpalaa ja tuijotti vastapäistä seinämää nähden ainoastaan omaan päähänsä. Tai sydämeen, jos haluttiin kuulostaa romanttisemmalta. Hetki hetkeltä hän oli varmempi siitä, että Samuel oli tuollainen vain, koska pelkäsi perheensä puolesta, eikä uskaltanut sanoa totuutta, jolloin oli pakko purkaa tunteita muilla keinoin. Kauankohan talikkit pitäisivät vankeja, joista kukaan ei vaikuttanut olevan halukas maksamaan mitään? Sellaisten ajatusten oli pakko kiristää mielialaa, sehän oli vain ymmärrettävää. Mutta ei silti olisi tarvinnut huutaa sillä lailla.

Pikkuhiljaa leirissä alettiin käydä nukkumaan. Emmin jalkoja särki samoin kuin päätäkin ja hän sekoitteli itselleen pienen lääkeseoksen, jonka olisi tarkoitus auttaa kipuun. Hän ei pitänyt kiirettä. Samuel ei ollut vieläkään tullut takaisin. Emmi kääriytyi huopaansa ja yritti etsiä parempaa asentoa onnistumatta kuitenkaan. Luolan täytti vähä vähältä hiljainen kuorsaus ja unisen raskas hengitys. Tyttö tutkaili parhaillaan luolan seinämän uurteita, jotka juuri ja juuri vielä erottuivat hämärässä, kun oviaukolta kuuluva rasahdus kiinnitti hänen huomionsa. Aurinko oli jo laskenut horisontin taakse, mutta värjäsi edelleen luolaan näkyvän pilvistä puhdistuneen taivaanpuoliskon vaaleaksi, mistä seurasi, että nyt suuaukolle ilmestynyt hahmo erottui pelkkänä varjokuvana.

“Vieläkö sinä valvot?” Samuel kysyi hiljaa tullessaan sisään luolaan. Emmin oli vaikea lukea hänen äänensävyään.

“Juu”, tyttö vastasi osaamatta sanoa mitään muuta.

Samuel keskittyi kaivelemaan reppuaan, joka oli melkein Emmin jalkojen päälle kasatussa laukkupinossa. Hetkessä laskeutui painostava hiljaisuus, eikä kumpikaan osannut sanoa mitään. Oikeastaan jo se, että olisi tarvinnut sanoa jotain herätti itsetutkiskelun mahdollisuuden. Olivathan he ennenkin tapelleet, eikä mitään erillistä anteeksipyyntöä ollut tarvittu kummaltakaan puolelta, joten miksi nyt oli niin vaikeaa olla toisen kanssa samassa tilassa? Emmin ylpeys sanoi, ettei ainakaan hänen kuulunut pyytää anteeksi, sillä hänhän oli vain nätisti tiedustellut, oliko toisella kaikki kunnossa. Emmi ei ollut tehnyt mitään väärää, päinvastoin, hänen kuuluikin olla pahastunut. Se oli sellainen hiljaisuus, joka olisi voinut kuristaa hengiltä.

Emmi sai tarpeekseen ja käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä toiselle. Hän makasi kyljellään kasvot kivistä seinämää kohden ja yritti näyttää kaikin puolin mahdollisimman loukkaantuneelta. Se taisi toimia.

“Oletko sinä vihainen minulle?” poika kysyi kuiskaten yrittäen olla herättämättä muita. Emmi ei vastannut vaan antoi painavan hiljaisuuden ja selkänsä puhua puolestaan.

“En minä tarkoittanut huutaa sinulle. Minä vaan olen… Kyllä sinä minut tiedät.”

Emmi tiesi, ettei Samuel ollut taatusti tottunut pyytelemään anteeksi. Tilanne alkoi jollain tavalla kiinnostaa ja miellyttääkin tyttöä, sillä ohjat tuntuivat olevan hänen käsissään - ratkaisevaa oli, milloin hän suostuisi hyväksymään anteeksipyynnön. Hän halusi ottaa selvää, kuinka pahoillaan poika oli siitä, että oli tullut pahoittaneeksi hänen mielensä. Tyttö nousi istumaan ja kääntyi Samueliin päin.

“Ja siksi mulle saa huutaa vai? Vai siksi, että mä olen vain piika ja mulle voi suuttua kaikessa rauhassa?” Emmi tiedusteli tiukasti mutta niin hiljaa kuin kykeni. Samuel vaikutti yllättyneeltä. Hän ei selvästikään ollut valmistautunut ihan tällaiseen. Emmistä oli sääli, että hämärä sakeni kovaa vauhtia ja vähä vähältä alkoi häivyttää kasvojenpiirteitä ja sitä myöten ilmeiden näkeminen alkoi muuttua mahdottomaksi.

“Ei tietenkään”, Samuel vastasi haparoivasti kuin etsien sopivia sanoja, “En minä sitä tarkoita.”

Syntyi jälleen hiljaisuus. Siitäkin huolimatta, että Emmi koki syvästi ymmärtävänsä Samuelin aiemman äksyilyn syyn, tyttö päätti osoittaa, ettei hän sentään aikonut noin vain taipua kiukunpuuskien vastaanottajaksi. Ja ennen kaikkea, hän alkoi nauttia tilanteesta. Ehkä se oli ilkeää, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli melkoisen innostunut siitä, että Samuel koki tarpeelliseksi noinkin paljon selitellä ja lepytellä häntä. Emmi antoi hiljaisuuden venyä, kunnes se ilmeisesti kävi toiselle sietämättömäksi.

“Äh, en minä halua olla riidoissa sinun kanssasi”, poika tuhahti lopulta ja sanojen lausuminen oli selvästi hankalaa. Hän haroi hermostuneesti hiuksiaan ja vältti tytön katsetta. “Minun ei olisi pitänyt huutaa sinulle.”

Emmi odotti edelleen. Samuel huomasi sen.

“No hemmetti… Saanko anteeksi?”

Jollain tavalla se oli liikuttavin anteeksipyyntö, jonka Emmi oli koskaan saanut kuulla. Jokin tavassa, jolla sanat sanottiin, oli kerta kaikkiaan sydäntä sulattavaa. Sanan “anteeksi” lausuminen vaati selvästi paljon ja tytön rintaan levisi käsittämättömän suloinen lämpö. Hän antoi kasvojensa sulaa hymyyn ja nyökkäsi.

“Saat”, hän vielä kuiskasi siltä varalta, ettei toinen erottanut hänen eleitään pimeässä, “Minäkään en tarkoittanut sitä, mitä sanoin.”

“Mutta eikös se ollut ihan totta”, poika vastasi äänessään nyt ripaus vitsailua, jonka vapautunut tunnelma sai aikaan. Se oli kuitenkin varovaisen kokeileva vitsi, joka tavallaan varmisti, että olihan kaikki nyt jälleen hyvin.

“Et sinä ole paukapää”, Emmi sanoi ja naurahti hiljaa perään.

“Olen minä välillä.”

“Niin oletkin.”

Samuel tönäisi tyttöä leikillisesti ja Emmi puolestaan yritti olla nauramatta liian kovaan ääneen. Hän oli sillä hetkellä aivan ylitsevuotavan iloinen, ei sitä voinut edes kuvailla! Olisi tehnyt mielii laulaa ääneen. Luoja, kuinka Emmi toivoi, ettei valo olisi hiipunut pois niin pian! Pimeys esti häntä näkemästä kunnolla Samuelin silmiä ja se tuntui valtavan epäreilulta. Emmistä tuntui, että hänen aivoihinsa oli jälleen pääsemässä annos vaaleanpunaista sokerihattaraa.

Tyttö kuuli, miten Samuel veti henkeä kuin aikoen sanoa jotakin, mutta sitten kumpikin säpsähti kunnolla vetäytyen kauemmas toisistaan - missä vaiheessa he olivatkaan päätyneet niin lähekkäin? - kun yksi nukkujista varoittamatta ponnahti istumaan. Varjo oli ilmeisesti Erik, joka lausui pötkön käsittämättömiä sanoja ja rojahti sitten takaisin makuulle, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsata. Kumpikin hereillä olijoista tuijotti hetken Erikiä vakuutelleen itselleen, että mies oli vain puhunut unissaan. Joka tapauksessa molemmista tuntui yhtäkkiä viisaimmalta ruveta itsekin nukkumaan.