Emmi istui kylmällä kalliolla, jonka suhteellisen leveälle tasanteelle he olivat pysähtyneet pitämään ruokatauon. Hän pureskeli kovaa leipää, jonka maku alkoi pikkuhiljaa tympiä häntä yhä enemmän ja enemmän. Tyttö tunsi itsensä hyödyttömäksi ja epäonnistuneeksi, sillä hän ei vieläkään osannut sanoa, mistä hänen päänsärkynsä ja huimaus johtuivat. Jos hän ei osannut parantaa edes itseään, eikö hänen olisi ollut paljon parempi jäädä pois hidastamasta muita? Pah, olisipa Dipperi suostunut tulemaan mukaan. Miten ihmeessä saatettiin edes olettaa, että Emmi olisi oppinut niin lyhyessä ajassa tarpeeksi selvitäkseen tällaisesta tehtävästä yksin? Hänhän oli pelkkä aloittelija.

Emmistä tuntui, että hänen avuttomuuttaan korosti entisestään heidän muuttunut kulkujärjestyksensä. Heti kun polku oli levennyt tarpeeksi, Erik siirrettiin viimeisen muulin taakse, jolloin Emmin mahdollisesti liukastellessa olisi yhden sijasta kaksi kiinniottajaa. Olihan se ihan hyvä tietysti, eikä Erikissä sinänsä ollut mitään vikaa, mutta se sai Emmin tuntemaan olonsa niin kovin avuttomaksi, se oikein korosti avuttomuutta! Eikö hän pystynyt edes kävelemään kaatuilematta? Argh, näköjään hänen kuntonsakin oli jotenkin rapistunut, sillä hänhän oli istunut paikoillaan jo hyvän tovin ja silti häntä hengästytti. Aivan kuin ei olisi millään saanut tarpeeksi ilmaa. Hetkinen… ilmaa?

Ilmaa! Siinä se! Emmi arveli, että hänen täytyi näyttää typerältä virneensä kanssa, mutta hän oli ratkaissut arvoituksensa! Hän ei voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. Ilmaa, tietenkin, hehän olivat vuorilla, varmasti aika korkeallakin jo. Miksi hitossa se ei ollut tullut hänelle aiemmin mieleen?

“Käsi ylös, kaikki kenen päätä särkee!” Emmi kiljahti keräten osakseen kummastuneita katseita. Tyttö itse kohotti kätensä pystysuoraan ylös kuin esimerkiksi ja hetken päästä kaikki olivat nostaneet ainakin aavistuksen kättään kyräillen toisiaan ja katsellen Emmiä kuin tyttö olisi seonnut pahemman kerran. Emmi ei antanut sen häiritä, sillä hän tunsi suunnatonta ylpeyttä keksinnöstään. Hän ei sittenkään ollut täysin hyödytön typerys.

Hän alkoi luennoida kuin paraskin opettaja siitä, miten ilmaa oli sitä vaikeampi hengittää mitä ylemmäs mentiin. Hän ei ollut ihan varma, kuinka paljon täälläpäin ihmiset tiesivät sellaisista asioista kuin happi ja miten happipitoisuus väheni ylöspäin mentäessä - mitä sanoja hän uskaltaisi käyttää vaikuttamatta oudolta? - mutta hän yritti selittää sen nopeasti ja mahdollisimman yksinkertaisesti. Ehkä hänen ei olisi tarvinnut selittää sitä lainkaan, mutta tuntui hyvältä päästä osoittamaan omaa tietämystään. Oli hän sittenkin kuunnellut joskus koulutunneilla.

“Siitä johtuu päänsärky ja se voi aiheuttaa huimausta ja oksentelua, kun ei saa tarpeeksi hap-… ilmaa”, tyttö totesi asiantuntijan varmuudella, “ja sitä kutsutaan vuoristotaudiksi.”

“Sinulla on varmaan jotain, mikä auttaa siihen?” Kristian kysyi omaan ystävälliseen tapaansa, ja Emmi huomasi, ettei tämä aatelinen ollut puhunut hänelle pitkään aikaan. Todella pitkään.

“No tuota…” Emmi aloitti yrittäen säilyttää asiantuntijan roolinsa siitäkin huolimatta, ettei ollut oivaltamisen riemussaan ehtinyt miettiä sopivaa lääkettä. Hän ei ollut koskaan kuullut Verinin kertovan suoraan lääkettä vuoristotautiin. Miksi noita sellaista olisikaan opettanut? “Kehittelen sitä.”

“Kehittele vaan, mutta me jatketaan kohta matkaa”, Samuel ilmoitti omaan viileän välinpitämättömään tapaansa. Olisi voinut luulla, että poika ei juuri muutamaa hetkeä aiemmin ollut riskeerannut omaa henkeään Emmin takia, tai että Emmi ei olisi hetki sitten itkenyt silmiä päästään tämän sylissä.

Emmi ei vastannut vaan alkoi levitellä yrttipussukoitaan eteensä kalliolle. Oikeastaan Emmin ei olisi pitänyt istua maassa, sillä vuori oli kammottavan kylmä ja paikkapaikoin kivellä lepäsi jo lumikaistaleitakin. Mutta tytön jalat olivat kerta kaikkiaan niin väsyneet, ettei hän jaksanut seistä, ellei ollut pakko. Niinpä hän yritti keskittyä kylmyyden (ja Samuelin) sijaan sen lääkkeensä kehittämiseen.

Emmi muisteli kuulleensa, että paras tapa parantaa vuoristotauti, joka voisi kehittyä hyvinkin vaaralliseksi, olisi palata alaspäin tai nousta hitaammin ja levätä enemmän. Hän kuitenkin tiesi, ettei kumpaakaan vaihtoehtoa edes harkittaisi. Pitkästä aikaa Emmi tunsi itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi pohtiessaan, mitä yrttejä hän sekoittaisi minkä kanssa, jotta saisi aikaan toivotulla tavalla vaikuttavan rohdon. Pariin kertaan häntä alkoi epäilyttää, teki mieli heittää kaikki pahuksen kasvit vuorelta alas ja mennä itkemään Verinin luo. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt ja lopulta hänellä oli laittaa kiertoon pullollinen epäilyttävän näköistä litkua, jonka hän toivoi auttavan - sen piti enimmäkseen parantaa hapenottokykyä. Tai vähintäänkin hän toivoi, ettei litkulla olisi mitään epämiellyttäviä sivuvaikutuksia. Hän oli kuitenkin aika varma, ettei hänen käyttämillään yrttiyhdistelmillä ja määrillä saisi kovin vakavaa vahinkoa aikaan, joten hän uskalsi ottaa hörpyn.

Lääkeaine kiersi ryhmän keskuudessa ja kierroksen jälkeen he pääsivät jatkamaan matkaa. Muut olivat Emmin vielä puuhastellessa alkaneet kerätä tavaroita kokoon, mutta Samuelin ilmeestä päätellen kaikki olivat silti liian hitaita saamaan jonon lähtökuntoon. Heidän lähtiessään jatkamaan loputtomalta tuntuvaa kävelyä, Emmi oli aikeissa sanoa pojalle jotakin piristäväksi tarkoitettua, mutta tämä keskeytti hänet, ennen kuin ensimmäinenkään äänne ehti huulilta ulos.

“Älä puhu minulle nyt”, Samuel sanoi, ei mitenkään erikoisen tylysti, näyttäen ajatuksiinsa uponneelta. Emmi päätteli, että poika oli taas sellaisessa mielentilassa, että juttutuokiosta tulisi taas liian helposti tappelu, tai sitten Samuel yksinkertaisesti vain halusi olla rauhassa. Kenties myös edellä kävelevä Erik vaikutti asiaan jollain tasolla. Niinpä tyttö oli hiljaa.

“Minulle sinä saat puhua ihan vapaasti”, Erik sanoi hymyillen Emmille kääntyen tyttöön päin.

Emmillä oli hieman huonoja kokemuksia flirttailemaan ryhtyvistä sotilaista, joten hän oli vähän varuillaan. Lisäksi Erik oli varmaan kaksi kertaa niin vanha kuin Emmi, mikä sai hänet vielä varautuneemmaksi. Ajatukset ilmeisesti paistoivat tytön kasvoilta, sillä Erik hymyili hänelle anteeksipyytävästi.

“Älä käsitä väärin”, mies sanoi, “Minusta käveleminen vain on tylsää tuppisuuna.”

Emmistä Erik alkoi vaikuttaa mukavalta. Ehkä jokin tämän kasvoissa ja olemuksessa oli sellaista, joka herätti hänessä mitä suurimmassa määrin luottamusta. Avoimet ja nauravaiset silmät varmaankin. Emmi vastasi hymyyn ja liittyi miehen seuraan. Jos Samuel halusi mököttää, ei se tarkoittanut, että Emminkin pitäisi mököttää.



Seuraavana päivänä heidän arvioitiin olevan jo hyvin lähellä talikkien asuttamaa paikkaa. Niinpä Venni ja Mikael lähetettiin ryhmän edelle tutkimaan ja varmistamaan maastoa. Lisäksi keskustelut jonossa vaimenivat - olipa tuppisuuna tylsää tai ei, he eivät halunneet ilmoittaa talikkeille tulostaan. Emmi ei ollut ihan perillä kaikista hienoista järjestelyistä, mutta ilmeisesti Venni ja Mikael jättivät maastoon pienen pieniä merkkejä opastaakseen takana tulijoita aika ajoin risteävien polkujen verkossa.

Jossain vaiheessa iltapäivää Emmi huomasi heidän saavuttaneen Vennin ja Mikaelin. Tai tarkemmin ottaen nämä seisoskelivat nojaillen vuoren seinään ja näyttivät odottelevan heitä muita. Seurasi palaveri, jossa Emmiä ei oikeastaan huomioitu lainkaan - eihän hän tietenkään voisi ymmärtää niitä huipputärkeitä asioita, joista miehet puhuivat. Tyttö kuitenkin huomasi, etteivät Venni ja Mikael olleet valinneet odotuspaikkaansa sattumalta, vaan vuoren seinämässä oli jälleen yksi halkeama, joka johti pimeään luolaan. Halkeama oli juuri sen kokoinen, että muulit saisi siitä sisään, mutta mataluuden takia ihmisten piti kumartua aavistuksen verran mahtuakseen halkeamasta.

Sitä luolaa lähemmäs talikkeja Emmi ei ilmeisesti pääsisi - tai joutuisi. Mikael ja Venni lähetettiin jälleen edeltä tutkimaan talikkien asumuksia ja ottamaan selvää vankien olinpaikasta. Muut asettuivat luolaan ja sitten vain odotettiin. Tiedustelijat ilmoittivat palaavansa iltaan mennessä ja seuraavana päivänä olisi tarkoitus yrittää pelastaa talikkien ottamat vangit. Jos suunnitelmat pitäisivät. Emmi ei tietenkään tulisi sille retkelle mukaan. Hän saisi odottaa luolassa. Siinä hämärässä kalliokolossa tytön tietoisuuteen alkoi todella iskeytyä se, kuinka vaarallisessa paikassa hän ihan oikeasti oli. Joku voisi vielä ihan oikeasti kuolla. Se ajatus järkytti häntä todenteolla.