Samuel ohjasti hevostaan laiskasti kohti tallia Kristianin ja Hektorin - vanhahko mies, joka huolehti kaiken maailman taistelutaitojen opettamisesta hänelle ja Kristianille - perässä. Ilta oli jo alkanut hämärtyä. He olivat viettäneet koko päivän kolmestaan kulkemalla ristiin rastiin metsässä miekat ja jousipyssyt mukanaan ja pureskellen välillä palasen kivikovaa leipää. Se olisi ollut Samuelin mielestä ihan hauskaakin, jos hän olisi saanut olla mestarin kanssa kahdestaan, mutta ei. Tällä kertaa myös Kristian tuli samaan aikaan ja se repi Samuelin hermoja, vaikka olihan hän jo tottunut siihen tunteeseen.

Pihalle tultaessa Samuel näki silmäkulmastaan pienen hahmon liikkuvan hiipuvassa valossa. Se oli Emmi, joka näemmä oli ottanut tavaksi kävellä ympäriinsä iltaisin. Samuel oli aiemmin arvellut tytön olevan jollain tavalla päästään vialla, kun ei näyttänyt kykenevän noudattamaan normaaleja palvelusväelle kuuluvia kohteliaisuussääntöjä, mutta sitten hän olikin saanut selville tytön olevan jonkinlainen muukalainen. Sitä oli vaikea uskoa, sillä sellaiset asiat kuuluivat sepitettyihin kirjoihin ja kansanparissa kiertäviin loruihin. Mutta toisaalta se oli myös äärimmäisen helppo uskoa, sillä Emmiä oli vaikea ajatella tavallisena piikana ja hän oli erottunut jollain omituisella tavalla muista siitä lähtien, kun Samuel oli hänet ensimmäistä kertaa nähnyt. Kukaan tavallinen piikatyttö ei olisi koskaan edes kuvitellut kaatavansa aatelisen päälle ämpärillistä jääkylmää vettä. Samuel tiesi, että mikäli Katerine ikinä saisi kuulla kyseisestä tapauksesta, sisko nauraisi itsensä kuoliaaksi. Ja kyllä siinä oli syytäkin, ei sen puoleen.

Samuelin teki mieli kysellä Emmiltä, millaista siellä toisessa maailmassa oli; oliko se lainkaan samanlainen kuin tämä täällä, miltä siellä näytti, miten ihmiset siellä elivät ja mistä he puhuivat. Kysymyksiä olisi ollut vaikka kuinka. Ihan joka päivä ei törmännyt ihmiseen, joka oli matkannut maailmojen välillä, sellainen oli pakostakin erittäin kiinnostavaa. Pitkästä aikaa tämäkin pahuksen kartanon läheisyydessä tapahtui jotakin kiinnostavaa. Samuel ei kuitenkaan esittänyt kysymyksiään ääneen, hän ei edes näyttänyt kenellekään kiinnostustaan. Hän ei kehdannut, sillä hänestä tuntui, että tytön kanssa puheväleihin pääseminen edellyttäisi jonkinlaista anteeksipyyntöä häneltä ja sitä pojan ylpeys ei kestänyt. Anteeksipyytely oli kerta kaikkiaan mahdotonta ja Emmi vaikutti olevan aivan yhtä ylpeä ja jääräpäinen kuin Samuel itsekin oli.

Pihalla vastaan tuleva Hesteri herätti Samuelin takaisin nykyhetkeen. Palvelija, tai pikemminkin ystävä, tuli kävelemään Samuelin jalustimen viereen kysellen, miten päivä oli sujunut. Heille oli muodostunut tavaksi pitää yllä eräänlaista esitystä - se oli kuin lapsuudesta asti jatkunut leikki - jossa Samuel puhui Hesterille kuin olisi vähintäänkin Hengestä seuraava ja Hesteri puolestaan änkytti ja kumarteli kuin mikäkin alistettu ovimatto. Sitä jatkui aina, kun paikalla oli muita ja se oli lähtöisin siitä, että Samuelin isän mielestä aatelisella sai olla vain aatelisia ystäviä. Jos isä olisi saanut tietää Hesterin olevan Samuelille ja Katerinelle hyvä ystävä, tämä olisi taatusti siirretty palvelemaan jotakuta muuta. Todelliset kuulumiset Hesteri saisi kuulla myöhemmin. Niinpä Samuel nyt vain käski hyvin tylysti Hesteriä hakemaan sisältä päärakennuksesta satularasvaa. Vanha purkki oli jo päässyt tyhjäksi.

“Onko sinun puhuttava hänelle noin ilkeästi?” herra maailmanparantaja sanoi Hesterin alettua kävellä rivakasti poispäin. Hektor heidän edellään oli jo laskeutunut satulasta ja taputteli tummaa hevostaan.

“Miksi kaikki ovat yhtäkkiä niin kiinnostuneita minun palvelijani hyvinvoinnista?” Samuel tiuskaisi ja heilautti itsensä hevosen selästä maahan. Kristian ei vastannut hänelle enää.

Samuel näki tallimestari Arton kävelevän kauempaa tallia kohti. Oli näköjään taas ollut pelaamassa korttia renkien kanssa. Arto oli jo vanha ja lonkkavammansa takia hän ei enää voinut itse ratsastaa, mutta kyllä hän melkoinen velho oli mitä eläinten käsittelyyn tuli. Lonkka hidasti hänen kulkuaan, joten ratsastajat eivät jääneet odottelemaan häntä vaan menivät edeltä talliin, jossa öljylamput hohtivat keltaista valoa. Samuel piti tallin tuoksusta ja sen tunnelmasta. Lapsena hän ja Katerine olivat viettäneet paljon aikaa tallissa ja etenkin sen vintillä kuunnellen juuri Arton kertoilemia tarinoita. Hän oli tainnut olla vanha ukko jo silloin. Tallimestari oli yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka eivät nykyään tunteneet tarvetta alkaa kumarrella ja änkyttää Samuelille puhuessaan. Se oli eräs syy, jonka takia Samuel piti ukosta.

Tietenkin talliin oli aina pitänyt livahtaa salaa, yleensä nukkumaanmenoajan jälkeen. Se oli vain lisännyt koko jutun kiehtovuutta, sillä pienille lapsille siinä oli suuri seikkailu. Silloin rengeillä oli ollut tapana kokoontua pelaamaan ja juttelemaan tallin vintille heinien sekaan ja sinne Samuel ja Katerine olivat menneet myös. Sen takia Samuel vielä nykyisin kiipesi tallin ylisille, kun hänellä oli tylsää. Rengit olivat olleet kuin ylimääräisiä setiä ja he todella käyttäytyivät heitä kahta kohtaan kuin hyväntahtoiset sukulaismiehet. Oli sääli, että useimpien käytös oli muuttunut lasten varttuessa.

Ajatuksiinsa unohtuneena Samuel löysäsi parhaillaan ratsunsa satulavyötä, kun ovelta kuului omituinen kurahdus ja tömähdys. Tallikäytävä oli T:n muotoinen, joten sisällä oleva kolmikko ei voinut nähdä äänen aiheuttajaa. Hektor ihmetteli ääntä ääneen ja Samuel sanoi käyvänsä tarkistamassa sen syyn. Kääntyessään käytävän kulmasta hän erotti maahan lyyhistyneen hahmon juuri tallin valokehän ulkopuolella. Sen täytyi olla Arto, mutta Samuel ei nähnyt, mikä hänellä oli hätänä.

Samuel seisoi jo melkein ovella, ennen kuin näki vanhan miehen selästä pistävän esiin pitkän, ilkeän näköisen nuolen, jonka toisessa päässä oli musta sulka. Hänestä tuntui kuin jokainen aisti olisi moninkertaistanut tehonsa adrenaliinin syöksähtäessä vereen ja poika ehti juuri ja juuri huomaamaan silmäkulmassaan liikettä, ennen kuin heittäytyi maahan sivuun ovelta. Hän ei ollut liikkeissään tarpeeksi nopea, mutta sydämeen tähdätty nuoli osui kuitenkin vain oikeaan käsivarteen. Kirkkaan väriset pisteet sykkivät hänen kiinnipuristettujen silmäluomiensa takana ja kipu säteili voimakkaana käsivarresta hänen yrittäessään saada kivun kuriin. Samuel kierähti pois ovensuusta ja kiskoi itsensä istumaan sen viereen seinää vasten. Kipu oli vain mielen tuotetta, hän muistutti itselleen yrittäessään torjua sen taka-alalle. Arto oli kuollut. Se oli kovin surullista, mutta Samuelilla ei ollut aikaa alkaa miettiä sitä.

Kristianin pää ilmestyi kurkistamaan käytävän mutkasta ja Samuel viittoi kiivaasti käsillään osoittaakseen, ettei oven eteen ollut erityisen turvallista tulla. “Arto on kuollut”, hänen kätensä sanoivat, eräs ensimmäisiä asioita, joita heille oli opetettu, oli käsikieli. Se oli erittäin kätevää, kun piti puhua ilman ääntä. Hyökkääjistä Samuel ei maininnut mitään, serkku näki taatusti sen itsekin Samuelin kädessä olevan nuolen sulasta. Kristian hävisi hetkeksi kulman taakse ja tuli sitten varovasti hiipien sammuttamaan tallin valot, jolloin sisälle olisi hyvin vaikeaa nähdä. Sitten hän hakeutui sopivan suojaiseen paikkaan, jännitti jousipyssynsä ja nuolia alkoi singahdella suuntaan jos toiseenkin.

Samuel etsi vyöltään puukon ja alkoi sen avulla närhiä nuolenvartta poikki. Hän ei voinut irrottaa nuolta, sillä ei ollut aikaa jäädä sitomaan haavaa eikä sen puoleen sidetarvikkeitakaan käden ulottuvilla. Lyhyemmän varren kanssa nuoli ei heiluisi jatkuvasti ja se olisi siten vähemmän kivulias. Katkaisuoperaatio tosin sai veden kihoamaan pojan silmiin, mutta ei mennyt kauaa, kun hän oli jo valmis. Siitä hän ainakin oli hirvittävän onnellinen, ettei tällä vihollisella ollut tapana käyttää nuolissaan inhottavia koukkuja ja väkäsiä, jotka repivät lihaa mukanaan, kun nuolta yritti irrottaa. Ei, sellaisten tekeminen olisi ollut niille aivan liian monimutkaista, Hengelle kiitos.

Samuel siirsi miekkavyötään siten, että ase oli vasemman käden saatavilla. Oikea oli hänen parempi kätensä, mutta tällaisten tapausten varalle hänet oli opetettu pärjäämään vasemmallakin. Hän nosti katseensa ja näki Kristianin tähtäilevän ulos, mutta ilmeisesti serkku ei nähnyt vihollistaan. Samuel vilkaisi ympärilleen ja näki vieressään rehusäkin, jonka pohjalla oli enää tuskin yhden hevosen annos. Hän kurkotti tarttumaan siihen ja heitti ilmavassa kaaressa oven eteen. Säkin ollessa vielä ilmassa ulkoa sujahti mustasulkainen nuoli sitä kohti ja samassa Kristian vapautti oman jousensa jänteen. Nuoli ilmeisesti löysi maalinsa. He pelasivat niin loistavasti yhteen, että Samuelia oksetti. Kristian laski jousen alas ja viittoi uskovansa saaneensa kaikki pihalla olevat hyökkääjät hengiltä.

Samuel nousi varovasti seisomaan ja kun kaikki tuntui olevan kohtalaisen hyvin, hän palasi hevosensa luo. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti lähellä kuolemaa -kokemuksen jäljiltä. Kristian seurasi hänen perässään. Hektor oli näemmä kiristänyt ratsujen satulavyöt uudelleen; he saattaisivat joutua ratsastamaan jonnekin kauemmaksikin turvaan, jos hyökkääjiä olisi paljon. Nopeasti he sopivat, kuka kiertäisi kartanon mitäkin reittiä - mahdollisuuksien mukaan - tarkistamassa, oliko ulkona vielä joitain tuulinotkolaisia. Sitten he nousivat takaisin hevosten selkään ja ratsastivat varovasti ulos.

Samuel näki tummia myttyjä siellä täällä paikoissa, joissa Kristianin tarkka nuoli oli kohdannut maalinsa. Hän tunsi yhä etäisesti kipua, mutta se ei ollut juuri nyt kovin hallitsevaa. Se oli jossain hänen ulkopuolellaan, vaikka koko ajan se pyrki vaatimaan enemmän ja enemmän huomiota, nyt pojalla ei ollut aikaa keskittyä siihen. Hän pääsi päärakennuksen varjoon näkemättä ketään, jatkoi seinän viertä ja näki navetan tienoilla liikettä. Hevonen jatkoi matkaansa tasaisen hitaasti - sitä ei missään nimessä saanut kannustaa juoksuun, sillä sellainen olisi herättänyt huomiota. Samuel oli jättänyt jousipyssynsä talliin, sillä sellaisen jännittämisestä ei tulisi mitään loukkaantuneella kädellä ja hän halusi välttää viimeiseen asti joutumasta taistelemaan miekalla näitä raakalaisia vastaan. Ne olivat pirun voimakkaita ja isoja, eikä niitä meinannut saada hengiltä sitten millään.

Hän luuli jo, ettei pihalla olisi ketään, joka pitäisi ottaa mukaan ja viedä turvaan, kun hänen silmiinsä osui kartanon nurkan takaa kiireellistä toimintaa vaativa näky. Pitikö sen hemmetin tytön hiippailla ulkona tällaiseen aikaan? Hitto sentään. Samuel paransi asentoaan aavistuksen ja liu’utti hihastaan heittoveitsen käteensä. Se ei riittäisi tappamaan tuollaista olentoa, mutta toivon mukaan se ostaisi hänelle muutaman sekunnin. Muuten hän ei millään ehtisi ajoissa. Minkä ihmeen takia noiden oli pakko tulla riehumaan tänne juuri nyt? Moneen vuoteen Samuel ei ollut nähnyt yhtäkään.