Emmi nukkui sikeästi koko yön huolimatta pelosta, huolesta, ja jännityksestä, joita hänen mielensä oli täynnä, sillä kokopäiväinen kävely ulkoilmassa toimi loistavana unilääkkeenä. Hänestä tuntui, ettei hänen olisi pitänyt nukkua niin hyvin niissä olosuhteissa - unettomuus, painajaiset ja yön pimeiden tuntien aikainen tuskainen pohdinta olisi tuntunut paljon soveliaammalta. Mutta ei, Emmi nukkui hyvin ja heräsi levänneenä kuullessaan puhetta jostain läheltä.

Tyttö heräsi huomatakseen, että kaikki muut olivat kerääntyneet pieneen piiriin puhumaan vakavan näköisinä ja piirrellen silloin tällöin sormella jotakin pölyiseen maahan. Asetelma oli melko lailla sama kuin Emmin käydessä nukkumaan, joten hetken hän mietti, olivatko miehet edes nukkuneet välillä. Kai heidän oli täytynyt. Muuten he olisivat näyttäneet väsyneemmiltä. Emmi nousi ylös ja keskittyi etsimään itselleen jotakin syötävää, sillä hänen olisi turha yrittää tiedustella, mistä muut puhuivat. Hänelle ei kerrottaisi. Hänen vain annettaisiin ymmärtää, että hän oli tiellä ja hänen olisi parempi olla vaivaamatta somaa pikku päätään näillä asioilla. Asiantuntijat hoitaisivat. Eihän kukaan ollut noita sanoja käyttänyt, mutta Emmi oli pystynyt lukemaan ne illalla lähes kaikkien luolassa olijoiden kasvoilta.

Mikael ja Venni olivat tulleet takaisin illalla. Emmi tiesi, että he olivat saaneet selville, missä aatelisperhettä pidettiin, mutta eivät olleet päässeet puhumaan näiden kanssa. Ilmeisesti paikkaa ei kuitenkaan vartioitu erityisen hyvin, kukaan ei kai olettanut pelastuspartion olevan tulossa. Emmi tiesi myös, että pelastusoperaatio oli tarkoitus aloittaa tänään illalla, sillä yö antaisi heille enemmän aikaa paeta ennen kuin vankien katoaminen huomattaisiin. Jos vangitut aateliset eivät olisi kovin huonossa kunnossa, tähän luolaan ei jäätäisi vaan jatkettaisiin saman tien matkaa niin pitkään kuin jaksettaisiin, jotta saataisiin mahdollisimman pitkä etumatka. Tämän kaiken Emmi oli saanut selville kuuntelemalla syrjässä, hänelle oli kerrottu suoraan ainoastaan, että hän odottaisi tässä luolassa Erikin kanssa. Yksityiskohtia pelastusoperaatiosta ei Emmille viitsitty kertoa, eikä hän viitsinyt niistä enempää edes olla kiinnostunut. Pitäkööt tietonsa. Sama se, miten ne aikoivat vapauttaa talikkien vangit, kunhan vain tulisivat elävinä takaisin.

Ilmassa oli aistittavissa jännitystä, mutta mikäs ihme se oli. Emmistä tuntui hetkittäin, että ilma oli muuttunut joksikin hyvin räjähdysherkäksi aineeksi, joka tarvitsi vain pienen kipinän. Kun ei hiottu suunnitelmien yksityiskohtia, käveltiin levottomina ympäriinsä. Kukaan ei tuntunut viihtyvän kauaa paikallaan.

“Hei”, Robin ääni herätti Emmin mietteistään. Ilmeisesti tyttö oli sittenkin itsekin hermostuneempi kuin oli luullut, sillä hän melkein hypähti kuulleessaan tuon pienen sanan. Hän oli juuri katsellut, kuinka Samuel puhui Erikille luolan toisessa päässä. Emmi kiinnitti huomionsa Robiin ja kohotti kulmiaan kysyäkseen, mitä tämä halusi. Hänen ilmeensä yritti myös viestiä, että mikä ikinä vastaus olikin, juttutuokio ei ollut mitenkään Emmille mieluinen ajatus.

“Sinä et ole puhunut minulle sen jälkeen, kun lähdettiin erakon luota”, Rob totesi, “Ymmärrän sen. Minä halusin, tuota, pyytää anteeksi. En halua, että sinä olet minulle vihainen. Tai muistat minua pahalla… siis jos en palaisikaan.”

“Hyvä on, en muistele pahalla”, Emmi vastasi toivoen, että toinen ymmärtäisi mennä pois. Rob hymyili ja Emmin oli myönnettävä, että hymyillä se mies kyllä osasi. Hymy sai tämän näyttämään viattoman poikamaiselta. Ja Rob taatusti tiesi sen itsekin, oli varmasti iskenyt hymyllään vaikka kuinka monta tyttöä.

“Minä ihan todella pidän sinusta, Emmi”, Rob sanoi katsoen tyttöä vakavana silmiin, “Sinä et ole niin kuin muut. Sinussa on jotakin erityistä… jonkinlaista ylpeyttä. “

Emmi ei tiennyt, mitä sanoa. Hetken hän uskoi miehen vilpittömyyteen, mutta seuraavassa hetkessä hän jo oli varma, että tämä sanoi samat sanat jokaiselle vastaan tulevalle tytölle. Robhan oli paljon vanhempikin kuin Emmi, joten voisiko tämä muka haluta hänestä jotain muuta kuin petikaverin? Vaikka olihan Emmi tuntenut joitain pareja, joilla oli paljonkin ikäeroa ja silti kumpikin osapuoli tuntui rakastavan toista. Mutta mitä hiton väliä sillä oli, oliko Rob tosissaan vai ei? Joka tapauksessa Emmillä ei ollut tunteita häntä kohtaan! Tyttöä inhotti, että hänen täytyi ikään kuin muistuttaa itseään siitä. Se todella inhotti häntä.

Rob huomasi, ettei Emmi ollut aikeissa vastata. Hän kai piti tytön vaikenemista ja ilmeisesti Emmin kasvoilta paistavaa hämmennystä hyvänä merkkinä. Mies sipaisi hellästi tytön hiuksia ja kiersi yhden suortuvan sormiensa ympärille. Rob laski hitaasti katseensa suortuvaan silmäillen sitä etäisen unelmoivan näköisesti. Emmillä oli ikävä tunne, että liikkeen tarkoituksena oli saada hänet ihastelemaan Robin silmäripsiä, jotka kyllä kieltämättä olivat aika hyvännäköiset. Sitten Rob kohotti jälleen katseensa tytön silmiin.

“Sinä olet kaunis, Emmi”, mies kuiskasi ja painoi suukon tytön otsalle. Sitten hän astui kauemmas. “Ei muistella pahalla”, hän sanoi vielä ja lähti tytön luota.

Emmi valui istumaan kylmään kiviseen maahan. Hänellä oli inhottava aavistus, että koko äskeinen kohtaus oli edeltä suunniteltu ja tarkkaan LASKELMOITU. Hitto vie. Jokin Robin käytöksessä oli niin hemmetin… tottunutta. Emmiähän ei noin vain huijattaisi, hänellä ei leikitty. Ei. Hän huomasi, ettei se kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi hän mökötti. Hänen oli pakko myöntää, että oli toinenkin syy. Hänen oli myönnettävä, että häntä harmitti, ettei Samuel ollut koskaan sanonut häntä kauniiksi. Edes jotenkin kiertäen. Ei kai Emmin olisi sellaista pitänyt edes odottaa, hänhän ei edes ollut mitenkään erityisen kaunis, mutta… Hän olisi halunnut Samuelin sanovan niin.

Emmi taisi mulkaista Samuelia hieman liian selvästi, sillä kulkiessaan ohitse poika pysähtyi ja loi kysyvän katseen maassa istuvaan tyttöön. Muutaman sekunnin ajan Samuel katseli tyttöä kuin muistellen, oliko tullut sanoneeksi tälle jotenkin pahasti.

“Mitä nyt? Olenko minä taas loukannut sinua jotenkin?” poika kysyi lopulta äänessään tiettyä varovaisuutta, joka kertoi hänen tosiaan olevan huolissaan siitä, että Emmi oli suuttunut. Se oli jotenkin liikuttavaa.

“Et. Kuinka niin?” tyttö vastasi.

“Sinä näytät siltä.”

“Näytänkö?”

“Näytät.”

“Minua vain ärsyttää, että te kaikki käyttäydytte kuin minä olisin joku idiootti, joka ei ymmärrä teidän tärkeistä suunnitelmistanne mitään”, tyttö selitti. Eihän hän voisi sanoa todellista syytä. Emmi yllättyi huomatessaan, että Samuelin kasvoille oli ilmestynyt huvittunut hymy. Näytti melkein siltä, että hän oli vähällä nauraa.

“Vai niin me käyttäydytään?” poika kysyi laskeutuen istumaan tytön viereen. Emmi oli varma, että tämä pidätteli naurua. Se alkoi tarttua häneenkin.

“Hei, ei se ole hauskaa!” Emmi tiuskahti, mutta hänestä saattoi nähdä selvästi, ettei hän tarkoittanut sanojaan lainkaan, “Kukaan ei ota minua vakavasti!”

“Haluatko, että selitän sinulle suunnitelman yksityiskohdat?” Samuel kysyi kuin siltä varalta, että Emmi tosissaan halusi tietää.

“Äh, anna olla”, tyttö vastasi. Seurasi hetken kestävä hiljaisuus. Emmi katseli muita luolassa olijoita, jotka olivat keskittyneet omiin tekemisiinsä. Mikael ja Aleksi kalisuttelivat miekkoja yhteen. Erik näkyi syventyneen omiin ajatuksiinsa ja Kristian puhui vakavan oloisen Vennin kanssa. Sitten Emmin ajatukset palasivat takaisin Samueliin.

“Sinähän olet hyvällä tuulella. Siis kun… se ei ole kovin tavallista”, Emmi sanoi ja tunsi itsensä typerykseksi. Samuel kohautti olkapäitään.

“Kai minä olen sekoamassa”, poika vastasi kasvot ja ääni vakavina, mutta silmät kertoivat hänen ainakin osittain pilailevan. Se tosin tarkoitti, että hän saattoi olla osittain tosissaan. Emmi odotti hänen selittävän tarkemmin. Ja Samuelhan selitti, säestäen sanoja heiluttaen käsiään kuin kuvaillakseen niiden muotoa ja painottaakseen niitä.

“Olen varma, että jossain kirjassa sanottiin jotenkin niin, että joskus on pakko nauraa… hmm, kaiken pahan vastapainoksi… En muista, miten se tarkalleen meni, mutta kaikki kirjoittajat eivät ehkä ole ihan täysiä toopeja. Mutta minä olen ihan oikeasti ollut tänään aivan sekaisin. Aikaisemmin minun teki mieli lyödä kaikkia, jotka puhuivat minulle ja äsken pelkästään se tapa, jolla sinä istuit murjottamassa siitä, ettei sinua oteta vakavasti, tuntui hirveän huvittavalta. Ja luulenpa, että tämä… avautuminen on myös sen saman hulluuden oire.”

Mistä ikinä Samuelin hyvä tuuli oli johtunutkin, sitä alkoi olla enää hyvin vähän jäljellä. Pojan silmiin alkoi ilmestyä vakavampi katse hänen jatkaessaan: “Enää pari tuntia ja odotus on ohi. Tiedätkö, minä luulen, että Katerine tulee pitämään sinusta.”

Viimeinen lause kuulosti siltä kuin poika yrittäisi saada itsensä uskomaan, että Katerinella olisi vielä mahdollisuus tutustua Emmiin. Kuin sanomalla tämän nimen voisi pitää hänestä kiinni, pitää elossa. Sen lisäksi se oli kiertäen ilmaistu kohteliaisuus. Emmi ei saanut tilaisuutta vastata, sillä Samuel nousi ylös ja oli jatkavinaan sitä, mitä oli ollut tekemässä ennen Emmin kanssa juttelua.

Tyttö mietti hetken, pitäisikö mennä Samuelin perään. Hän tunsi vastustamatonta halua halata tätä ja vakuuttaa, että Katerine löytyisi kyllä, ihan pian. Emmistä tuntui, että Samuel olisi tarvinnut sitä. Oli kuitenkin helpompaa pysyä paikallaan kuin tehdä mitään, varsinkin kun ympärillä oli katselijoita. Emmi oli yhtäkkiä hyvin tietoinen luolan seinistä kimpoilevasta puheensorinasta, miekanterien kalkkeesta ja erityisesti noiden äänien aiheuttajista. Hän tunsi itsensä säälittäväksi. Hän pysyi siinä, missä oli.