Painajaisten yön jälkeinen päivä oli jo kääntynyt iltapäivään, kun Emmi työnsi auki Samuelin lukitsemattomana olleen oven. Hän oli oikeastaan koko aamupäivän miettinyt, mitä sinä päivänä tekisi, sillä Miilankin lähdettyä hänellä ei oikeastaan ollut seuraa ja hän halusi pitää yhden kunnollisen vapaapäivän ennen kuin ilmoittaisi Vernalle, ettei häntä enää tarvittu parantajana. Tai no olihan Dipperi, mutta Emmi kaipasi ihmisen seuraa. Niin hän sitten päätyi etsimään Samuelia.

Samuel seisoi ikkunan vieressä ja tytön tullessa oven suuhun hän katsoi Emmiä kysyvästi ja hieman epäluuloisesti. Emmi kiirehti selittämään tulonsa syyn: “Hei, ajattelin, että kun mä en pitänyt viime auringonpäivän vapaapäivää ja noin niin pitäisin tämän päivän vapaapäivänä ja…”

“Ja miten minusta tuntuu, ettet sinä tullut tänne kysymään lupaa tehdä niin”, Samuel sanoi kuivasti. Emmi ei ollut edes tullut ajatelleeksi, että tarvitsisi luvan.

“Öm, jaa no, en niin. Minä ajattelin… Kun minun piti alun perin muuttaa asumaan tähän kartanoon - tai siis siihen, joka on täsmälleen samanlainen mutta minun maailmassani - koska minun vanhempani omistivat sen, ja en ehtinyt kunnolla tutustua siihen. Musta olisi kivaa kierrellä katsomassa huoneita, mutta ei minulla ole avaimia ja varmaan eksyisin taas. Mä olin juuri tutustumassa omaan talooni ja eksynyt, kun astuin portista läpi”, Emmi selitti. Hänellä oli jostain syystä kova tarve selitellä.

“Ja sinä haluaisit minun tulevan availemaan sinulle ovia ja näyttämään paikkoja?” Samuel sanoi ja kaivoi piirongin laatikosta esiin nipun avaimia, joita sitten kilisteli kädessään pitämättä minkäänlaista kiirettä mihinkään. Emmi ehti jo arvella, että heidän välinsä palautuisivat siihen tilaan, missä ne olivat olleet ennen kartanoa kohdannutta onnettomuutta ja Samuel sanoisi seuraavaksi jotain pilkallista ja laittaisi avaimet pois nauraen pyynnölle. Poika ei kuitenkaan tehnyt niin vaan jatkoi: “Mitäs muutakaan tekemistä minulla olisi kuin pitää opastuskierrosta piialle. Sinun pitäisi sitten muistaa, että tosiaan olet piika ja edes esittää käyttäytyväsi sen mukaan. Tuskin sinä haluat ihmisten juorujen kohteeksi. Mitä sinä haluat nähdä?”

“En minä tiedä… Minä kiertelin omassa maailmassani alakerran huoneissa ja ne oli tietysti siellä ikivanhoja ja ränsistyneitä ja ehkä voisit näyttää, miltä ne näyttää, kun ovat käytössä?” Emmi ehdotti.

Samuel ei sanonut mitään, mutta lähti kävelemään käytävää pitkin heilauttaen kättään laiskasti viitatakseen Emmiä seuraamaan. Tyttö teki niin ja käveli samalla tavalla vähän pojan jäljessä kuin oli aikanaan nähnyt Hesterin tekevän. Tosiaan, jos hän olisi kulkenut Samuelin vierellä ja käyttäytynyt kuin olisi samassa arvoasemassa tämän kanssa, jokainen vastaan tuleva ihminen olisi saanut siitä juorujen aihetta loputtomiin ja Emmiä olisi taatusti taas alettu kutsua prinsessaksi tai joksikin vielä pahemmaksi. Hän saattoi melkein kuulla Seelan pilkallisen äänen kysyvän, oliko hän päättänyt käydä läpi kaikki seudun aatelismiehet, tai jotakin vastaavaa. Mielikuvan motivoimana Emmi painoi päätään vielä hieman ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen, että hän oli varsinainen nöyrän piian perikuva aina kun joku tuli käytävällä vastaan.

Ensimmäisenä Emmi sai tutustua suureen ruokasaliin, joka tosin ei ollut kovinkaan suuri, jos verrattiin muihin kartanoihin. Emmille se oli tarpeeksi suuri ja kalustettuna se oli oikein hieno. Salia käytettiin vain silloin, kun talossa oli vieraita, joten juuri silloin sen ovi oli ollut lukittuna ja huone oli tyhjillään. Emmi muisteli - ja sanoi sen ääneenkin - että hänen kotonaan sali oli ollut vasta puoliksi kunnostettu eikä siellä ainakaan ollut ollut pitkää puista pöytää, joka oli kyllä melko koristeeton mutta jykevyydessään hyvinkin kaunis oikeastaan.

Samuel vaikutti olevan aikeissa vastata jotakin Emmin puheisiin, mutta ilmeisesti hän näki jotakin oven raosta tai kuuli askeleita käytävällä, sillä hän sanoikin kovaan ääneen ja ylimielisen töykeästi: “Piika pistää nyt vauhtia siihen rättiin, ei ne pölyt täältä itsekseen katoa.”

Sanojen jälkeen Samuelin suupielessä käväisi pieni hymy, joka vaihtui nopeasti surullisuuteen ja hetkessä ilme oli taas kadonnut. Kuin jokin muisto olisi käväissyt hänen mielessään. Emmi näki nyt oven raosta varjon vilahtavan ohi ja arveli jonkun piian tulleen varovasti uteliaana ottamaan selvää, miksi ruokasalissa oli ihmisiä. Emmi koki jonkinlaisen oivalluksen hetken ja pohti, oliko Hesterin kohtelu ollut samanlaista teatteria.

Kuin päästäkseen eroon hiljaisuudesta Samuel alkoi selittää seinällä olevasta suuresta, täytetystä peuranpäästä. Se oli kuulemma ollut metsän suurin peura, “kuningaspeura”, ja hänen isänsä ampuma, tai niin väen annettiin uskoa.

“Oikeastaan sen ampui palvelija, joka oli hänen kanssaan metsällä”, Samuel sanoi, “mutta isä oli jo pitkään vannonut kaatavansa tuon otuksen, joten totuus on nykyään tarkoin varjeltu salaisuus.”

“Sehän on epäreilua”, Emmi totesi katsellen eläintä, jolla oli kauniit sarvet ja suuret surusilmät, vaikka silmien täytyikin olla jotakin… lasia, varmaankin. Samuel kohautti olkapäitään.

“Ehkä, mutta palvelija oli itse suorastaan kauhuissaan huomatessaan kaataneensa isäntänsä saaliin ja suostui ilomielin levittämään juttua, että isäni ampui sen tappaneen nuolen. Ja kyllä, se on juuri niin pirun tarkkaa. No tuossa se kuningaspeura nyt sitten tuijottaa syyttävästi, kun hienostunut väki popsii sen kavereita.”

Emmi naurahti ja totesi, että eiköhän tämä huone ollut nyt tullut nähtyä. He jatkoivat kierrosta sievästi kalustettuun seurusteluhuoneeseen, jossa oli pehmeitä tuoleja, nättejä tauluja ja takka, jonka liekkien lämmössä aatelisvieraat saattoivat viettää mukavia hetkiä ja ihastella tulenliekkejä. Emmi ei olisi tunnistanut käyneensä oman maailmansa versiossa tästä huoneesta ilman takkaa, sillä seinien vaaleansininen väri oli aikoja sitten kulunut ja tietysti hienot kalusteet puuttuivat.

Kiertely oli yllättävänkin mukavaa eikä Emmiä kaduttanut lainkaan, että hän oli pyytänyt Samuelia seurakseen. Poika kertoi hänelle pieniä juttuja huoneisiin tai joihinkin niiden esineisiin liittyen - jatkuvasti pienellä sarkastisella värityksellä, mutta käyttäytyen kuitenkin Emmiä kohtaan ihan ystävällisesti. Kierroksen edetessä heidän välillään ollut kankeus häipyi jälleen samoin kuin silloin heidän jutellessaan Kristianin lähdön aikoihin. Kaiken kaikkiaan Emmistä tuntui, että hänen vapaapäivänsä sujui oikein hyvin.