[Tämän osan takaumajakso saattaa sisältää voimakkaita kohtauksia. En tiedä k-luokituksista tms. mutta väkivaltainen tämä jakso on. Teitä on nyt siis varoitettu]

Katerine makasi valveilla pimeässä saamatta unta. Päivät olivat jo menneet sekaisin, sillä mistään ei voinut päätellä, mikä vuorokaudenaika parhaillaan oli. Milloinkohan Katerine oli viimeksi nähnyt päivänvaloa? Ainoastaan heidän vankilaansa aika ajoin tuodut ruoka-annokset kertoivat jotakin ajan kulusta. Katerine ei vieläkään voinut uskoa tapahtunutta todeksi, se vain oli niin kertakaikkisen absurdia eikä hänen elämässään kuulunut tällaista tapahtua. Talikkit ja politiikan kiemurat olivat aina olleet kaukana Katerinesta ja hänen perheestään.

Joka hetki Katerine rukoili koko sydämestään, että Henki oli antanut hänen pikkuisen Adalmiinansa selvitä hengissä, muuta hän ei niin erityisesti tarvitsisikaan. Hän näki sen kammottavan yön tapahtumat edessään olipa sitten unessa tai valveilla. Sekasorto, rintaa pakottava epätoivo, pelko ja veren katku. Hänestä tuntui, että hän oli aatelisena ollut vastuussa palvelijoistaan, eikä hän ollut voinut tehdä mitään näiden hyväksi, hän oli pettänyt väkensä luottamuksen. Katerine tiesi, ettei hän ollut oikeastaan ketään pettänyt, sillä hän oli ollut yhtä avuton kuin kaikki muutkin, mutta hänestä vain tuntui siltä, että palvelijoiden suojelu olisi ollut hänen velvollisuutensa. Hän ei varmasti pääsisi siitä tunteesta eroon ikinä.

~ ~ ~

Katerine oli juuri aikeissa valmistautua yöpuulle, kun hänen seuraneitinsä ja palvelijattarensa Liliana tuli hengästyneenä ja järkyttyneenä kertomaan hänelle, että pihalla oli inorokeja. Nainen selitti kauhuissaan, miten niitä oli joka puolella taloa ja miten hän oli omin silmin nähnyt niitä.

“Rouva, pitäkää kiirettä niin ehdimme vielä mennä muiden kanssa kellariin. Siellähän me olemme turvassa niiltä, emmekö olekin rouva?” palvelijatar hermoili. Hän ei ollut aiemmin nähnyt oikeaa inorokia ja pelkäsi niitä kuollakseen, mikä oli tietysti ihan aiheellista. Katerineakin hermostutti, mutta hänhän oli kokenut tämän ennenkin. Kaikki pakkautuisivat peloissaan suojaan ja odottaisivat sitten hirviöiden lähtöä. Se oli yksinkertaista ja loppujen lopuksi melko tylsääkin. Viimeksi inorokien hyökätessä - Katerine oli ollut silloin vasta lapsi - hän oli jopa hieman pettynyt, kun mitään erikoisen jännittävää ei lopultakaan tapahtunut. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä hidastelemaan, sillä inorokit olivat todella vaarallisia, jos niiltä ei ehtinyt suojautua.

Katerine nosti unisen Adalmiinan käsivarrelleen ja lähti palvelijaansa rauhoitellen kellarille. Alhaalla olikin jo suurin osa kartanon väestä ja pian Katerinen katse tavoitti Hesterin. Katerine näki myös vanhempansa sekä aviomiehensä ja tämän perheen, jonka oli ollut tarkoitus palata kotiin lähipäivinä. Palvelijoita pyöri kasvavan hermostuksen vallassa edestakaisin ja Katerine ihmetteli, miksei kukaan mennyt luukusta alas turvakellariin.

“Hesteri”, hän kutsui saaden ystävänsä huomion kiinnitettyä, “Missä Samuel on? Ja miksi me täällä seisomme?”

“T-tuota, nuoret herrat ovat ju-juuri tulleet ratsastamafta ja ovat varmaankin nyt talleilla”, poika selitti näyttäen huolestuneelta. Vielä huolestuneemmaksi hän kävi jatkaessaan: “Va-vaikuttaa siltä, että tu-tu-tuo luukku on jumiffa.”

Katerinen vatsaa alkoi kiristää ja huoneen tunnelma läheni pikkuhiljaa pakokauhua ja paniikkia. Vielä muutama kauhistunut piikatyttö syöksähti sisään huutaen kyyneleet silmissä hirviöiden tulevan ja luullen päässeensä turvaan viimehetkellä. Katerinen isä käski sulkea oven ja käskyä toteltiin, ei olisi enää mitään hyötyä yrittää pois kellaristakaan, mikäli piiat puhuivat totta. Vahvimmat miehet riuhtoivat lattialuukkua ja kun se huomattiin turhaksi, luukkua alettiin hakata huutaen ja meteliin yhtyi nopeasti lähes koko huoneen väki, meteli oli kaoottista. Oli ilmiselvää, että luukku oli lukossa, eikä sitä saanut lukkoon muuten kuin sisäpuolelta. Katerine tunsi ahdistavan pakokauhun valuvan ruumiiseensa lyijyn raskaana, kun hän hitaasti tajusi, ettei pakotietä ollut. Ovelta kuului jo raapimista ja epämääräisiä mylvähdyksiä, eikä äänten aiheuttaja ollut ihminen. Kuka ikinä alhaalla olikin, hän ei selvästikään aikonut päästää muita turvaan ja ennen pitkää inorokit saisivat oven murrettua. He olivat loukussa. Kerta kaikkiaan loukussa.

Paniikki nostatti kyyneleet Katerinen silmiin ja hän puristi lastaan rintaansa vasten lähes kouristuksenomaisesti. Sitten Adalmiinan lohduton ulina jollain tavalla herätti hänet ja nuori nainen pakotti itsensä ajattelemaan kylmän järkevästi. Tässä ylemmässä kellarihuoneessa ei ollut piilopaikkaa aikuiselle ihmiselle, mutta vauvalle saattoi ollakin. Mitä ikinä tapahtuisikin Katerine aikoi tehdä kaikkensa, jotta hänen pikkuinen, maailman suloisin lapsensa selviäisi täältä elävänä. Millään muulla ei ollut väliä. Katerine sai energiaa siitä, että hänen nyt varsin lyhyeltä näyttävä elämänsä sai loppumetreillään äärimmäisen tärkeän tarkoituksen ja siihen hän ripustautui koko sielullaan.

Kellarissa oli kaikenlaisia hyllykköjä täynnä ties mitä ja sitten Katerine huomasi puisen kirstun. Hän hypähti sen luokse epätoivoisten ihmisten pitämien äänien ja oven paukutuksen huumatessa korvia ja sydän rinnassa hullunlailla takoen. Epätoivo tuntui lähes kiinteältä aineelta ihmisten tajutessa olevansa ansassa ja elämänsä päättyvän aivan pian. Katerine tempaisi arkun kannen auki ja penkoi osan sen sisältämistä liinavaatteista pois tehden siten tilaa Adalmiinalle. Hänen yrittäessään laittaa lapsen piilopaikkaan hän kohtasi uuden ongelman: ympäristön ilmapiirin suunniltaan säikyttämä Ada alkoi huutaa täyttä kurkkua, kun sen äiti yritti irrottaa otteensa. Katerinen teki mieli itkeä. Ovi rysähteli jo ikävästi. Hänellä ei ollut aikaa!

Mitä hän voisi tehdä, mitä Hengen nimeen hän voisi tehdä?! Katerinen katse harhaili pitkin huonetta ja sitten hän muisti, että joskus alkukesästä kellariin oli tuotu laatikollinen sekalaista tavaraa hänen äitinsä Magdan huoneesta ja niihin tavaroihin kuului myös äidin unilääke. Lähes suunniltaan keksinnöstään ja pelosta ajan vähyyden suhteen hän lähti tuuppimaan tietään ihmisten läpi ja löysi lopulta laatikon. Kädet täristen hän kaivoi esiin purkin, jossa oli pohjalla muutamia vihertävänruskeita, sormenpään kokoisia tabletteja, jotka hajoaisivat heti suuhun laitettaessa. Katerinella ei ollut aavistustakaan, sopivatko lääkkeet pienelle lapselle, mutta ilman niitä Adalmiina olisi jokitapauksessa mennyttä. Hänellä ei siis ollut mitään menetettävää ja niin hän maanitteli Adan nielaisemaan puolikkaan pillerin.

Heijaten lasta hellästi sylissään Katerine palasi kirstun luo. Hän halasi ja suukotti pikkuistaan hyvästiksi ja kyynelten valuessa pitkin poskia laittoi Adan lakanoiden päälle. Vauva piti vaimeaa kitinää vastalauseeksi, mutta unipilleri oli selvästi alkanut vaikuttaa nopeasti. Lohduttomasti itkien Katerine sulki kannen, sillä hän oli varma, ettei näkisi lastaan enää ikinä. Hetkeksi hän antautui toivottomuudelle, mutta pyyhkäisi sitten näkökentän sumentaneet kyyneleet silmistään ja jatkoi huoneen tarkastelua.

Katerine huomasi, että suurin osa ihmisistä oli löytänyt itselleen aseen. Katerinekin käski Lilianaa etsimään hänelle miekan ja hetken kuluttua nainen sen hänelle kiikutti epätoivon paistaessa hänenkin silmistään. Palvelijattaren kasvot rukoilivat Katerinea tekemään jotakin ja suojelemaan häntä. Katerine olisi halunnut lohduttaa Lilianaa, mutta mitään lohtua ei ollut. He olivat kaikki tuomittuja kuolemaan raakalaismaisten hirviöiden kynsissä, eikä siinä ollut mitään lohdullista. Inorokeja vastaan olisi täysin hyödytöntä taistella, sillä ne olivat liian voimakkaita, niitä oli ilmeisesti paljon ja ne olivat luonnostaan verenhimoisia eivätkä jättäisi ihmisiä tappamatta, kun siihen saivat tilaisuuden. Katerinen mielessään kävi kysymys, miksi kukaan haluaisi lukita heiltä pakotien, mutta hän ei ehtinyt ajatella sitä juuri silloin enempää.

Katerine tarttui miekkaan ja otti tukevan haara-asennon. Hän oli käyttänyt miekkaa ennenkin, vaikkakaan ei kovin paljoa. Hän suoristi ryhtinsä ja otti kasvoilleen tuiman ja ylpeän ilmeen - hän ei aikonut näyttää niille pedoille pelkoaan - ja valmistautui katsomaan kuolemaa silmiin. Hän tiesi loppunsa koittavan hetkenä minä hyvänsä, mutta hän aikoi ottaa mukaansa niin monta hirviötä kuin voisi, oli siitä sitten mitään hyötyä tai ei. Oliko Samuel päässyt niiltä pakoon? Toimiko Adalmiinan unilääke kuten piti? Katerine valmistautui taistoon raivoisana sekä sisarena että äitinä. Ovi räsähti kammottavasti ja vastenmielisesti epäinhimilliset oliot tulvivat sisään kauhusta kirkuvan väen sekaan verenhimo silmissä kiiluen.

Katerine iski ja huitoi miekallaan ennennäkemättömän raivon vallassa. Sanottiin, ettei mikään ollut niin hurja kuin pentuaan puolustava naaraskarhu ja sama saattoi päteä ihmisiinkin. Katerine sai tapettua ja ainakin haavoitettua useita hirviöitä, mutta niitä oli silti liikaa. Yhden kuolleen tilalle tuli aina kaksi uutta. Sivusilmällä Katerine näki yhden valtavan kokoisen inorokin repäisevän yhdellä puraisulla Hesterin kurkun auki ja Katerine kuuli äänensä huutavan ystävänsä nimeä. Rintaa viiltävästä, tuskaisesta surusta nainen sai entisestään voimia toivottomassa kamppailussaan. Hänen aviomiehensä sai myös kuolettavan iskun ja ympärillä monet palvelijat revittiin julmasti palasiksi niin että Katerinea kuvotti. Hänen omat vanhempansa näyttivät olevan vielä elossa ja tytär huitoi tiensä näiden lähelle. Isällä oli miekka ja hänen kasvoiltaan paistoi samanlaista päättäväisyyttä kuin Katerinestakin, mutta äiti yritti vain kyyristellä tämän takana kauhusta lamaantuneena ja kalman kalpeana. Eikä häntä siitä voinut moittia.

Inorokien repiessä palasiksi Estlanderin perhettä jostain taka-alalta kuului ihmisäänen huutoa, vieraita ja omituisia sanoja. Olivatpa mitä hyvänsä, inorokit pysähtyivät ja lopettivat vastentahtoisesti verisen toimintansa. Jotkut niistä tosin pureskeli silti edelleen uhrejaan veren valuessa suupielestä. Sisään asteli nyt miehiä, joilla oli yllään vaaleat vaatteet ja ainoastaan silmät paljastavat huivit. Talikkeja. Katerine ei käsittänyt, miten nämä liittyivät inorokeihin, hän oli aivan liian shokissa ajatellakseen. Yllätys sai hänet ja muut henkienjääneet pysähtymään. Katerine seisoi paikoillaan huohottaen yltä päältä veressä - hän ei ollut ihan varma, mikä oli hänen omaansa ja mikä jonkun muun verta.

Joukon johtajalta vaikuttava pitkä viirusilmäinen mies - talikkien silmät olivat aina hieman mantelin muotoiset - saapasteli lyhyt pistokeihäs kädessään suurimman inorokin luokse ja alkoi puhua tälle kiivaasti omalla kielellään osoitellen sitä, mitä Estlandereista oli jäänyt jäljelle. Katerine oli opiskellut hieman talikkien kieltä ja ymmärsi muutamia sanoja puhetulvasta. Pääajatus tuntui olevan, ettei aatelisia olisi saanut vahingoittaa. Talikkit kävelivät hitaasti ympäri huonetta keräten tyrmistyneiltä ihmisiltä aseet pois ja tökkien välillä ruumiita keihäillään. Sitten Katerine kuuli jonkun heistä toteavan omalla kielellään: “Hän ei ole täällä.”

Johtaja käski osan joukkoa hajaantua etsimään talosta. Sitten hän kääntyi vieri vieressä kyhjöttävien Aminoffien puoleen vaihtaen hieman horjuvasti heidän kieleensä: “Missä on Kristiian von Aminoff?”

Miehen puhe kuulosti omituisen pehmeältä ja sulavalta, melkein kuin hän olisi lukenut runoa. Järkytyksestä ja ihmetyksestä päästään pyörällä olevat aateliset katselivat toisiaan sanomatta mitään. Katerine huomasi Lilianansa olevan yhä hengissä ja kyhjöttävän pienessä joukossa muita palvelijoita.

“Minä kyysyin, missää hän on”, tummasilmäinen mies sanoi kiukkuisesti, “Minä voin kaivaa sen tiedon teistä hyyvällä taii pahala.”

“Ratsastamassa”, vinkaisi Magda-rouva muiden takaa, “metsässä, varmaan, herra.”

“Nyyt on jo myöhä. Vieläkö hän ratsastaa”, mies kysyi tuoden kasvonsa lähemmäs pelosta vapisevaa kartanonrouvaa, joka nyökkäili painokkaasti. Pienimuotoisen kuulustelun jälkeen talikki ilmeisesti uskoi, että tänään nuoren aatelisen ratsastusretki oli venynyt tavanomaista pidemmäksi. Ulkoa raportoitiin, että pihalla oli yllättäen saanut surmansa joukko inorokeja, mistä hyökkääjien oli tehtävä päätelmä, että heidän kohteensa oli palannut kotiin mutta huomannut vaaran ja todennäköisesti mennyt piiloon. Miehiä ja inorokeja käskettiin haravoimaan lähimaastoa ja Katerinen sydän sykki kylmänä. Jos Kristian oli paennut, niin oli varmasti tehnyt Samuelkin. Heidän täytyi olla jossakin metsän suojakellarissa ja nainen saattoi vain toivoa, että ne oli aikanaan piilotettu maastoon tarpeeksi hyvin.

Johtajatalikki potkaisi jalallaan lattialuukkua ja huusi: “Nyt voi sinä tulla ulos.”

Katerine katseli, kun luukku nousi ja nuoret kasvot ilmestyivät katsomaan sen raosta. Kohta koko tyttö oli noussut pois kuopastaan ja seisoi kalpeana hävityksen keskellä. Katerine oli varma, että nuori piika oli tuttu, nuoresta iästään huolimatta tämä oli ollut heillä jo silloin, kun Katerine oli vielä asunut Tuulinotkossa. Tyttö näytti järkyttyvän näkemäänsä ja Katerine muisteli hänen tarjoilleen joskus hänen aamiaisensa. Tilda, keittiöstä, niinhän se oli. Aluksi Katerine oli vain perinpohjaisen tyrmistynyt, sitten petytyksi tulleen viha alkoi korventaa häntä kuumana kuin hänen sisällään olisi ollut hehkuva Helvetti. Katerinea suututti tytön kalpeneva olemus, ihan kuin tämä ei olisi kuullut, miten hänen ystävänsä ja herrasväkensä huusi kauhusta ja kuolemasta. Olivatko he muka joskus tehneet piialle jotakin, joka antoi hänelle aiheen tehdä näin julman ja katalan tempun? Ei, ei taatusti! Tuulinotkossa ei kohdeltu palvelusväkeä epäreilusti.

“Ei ollut puhe mistään tällaisesta”, tyttö vikisi aiemmin puhuneelle talikkille, joka oli ainoana laskenut huivin kasvoiltaan, “Teidänhän piti vain ottaa Kristian-herra ja, ja… Ja mihin se minua hakenut inoroki vei Elisan? Minä vaadin…”

“Hiljaa ole nyt. Sinä saat palkkiosi, kun me olemme metsän suojassa”, talikki kääntyi inorokeihin päin ja puhui näille lyhyesti omalla kielellään. Niin lyhyesti, että Katerine ymmärsi: “Tappakaa palvelijat.” Mies osoitti vielä ikään kuin varmuudenvuoksi kädellään, keitä tarkoitti.

Katerine huusi sydäntäisärkevästi, kun innosta puhisevat hirviöt tarttuivat kiinni hänen Lilianaansa ja käänsivät palvelijattaren ylösalaisin roikottaen tätä jaloista. Hirviöiden alkaessa heiluttaa naista puolelta toiselle Katerine ymmärsi, mitä ne aikoivat tehdä. Niin taisi ymmärtää hänen palvelijansakin, jonka hiukset hulmahtivat joka heilautuksella lähemmäs kivistä seinää ja kädet yrittivät kiihkeästi haroa jotakin, josta saisi kiinni ja vauhdin pysäytettyä. Palvelijatar rukoili Katerinea tekemään jotain ja yritti itkien puhua talikkeille ja jopa inorokeille eikä Katerine kestänyt nähdä hänen kauhun vääntämiä kasvojaan. Katerine oli täysin avuton tekemään mitään ja lopulta kellarissa kajahti kammottava räsähdys, kuin joku olisi rikkonut kananmunan kuoren. Todella ison kananmunan, noin päänkokoisen. Katerine oksensi.

Räsähdyksiä seurasi muitakin ja Katerinesta tutui, että nuo sairaat hirviöt nauttivat jok’ikisestä. Nuori nainen sai jonkinlaista lohtua siitä, että Tildan, saastaisen käärmeen, kasvot olivat myös muuttuneet hennon vihertäviksi. Siitäs sai, toivottavasti tuon piikalikan omatunto kiduttaisi häntä armotta koko loppuelämän ajan. Katerine ei tuntenut häntä ja hänen järkytystään kohtaan pienintäkään sympatiaa.

Inorokien tehdessä selvää henkiin jääneistä palvelijoista talikkit ottivat selvää, kannattaisiko heidän säästää aatelisperhe. Saatuaan tietää, että Mattias oli sir Johannes von Aminoffin - suuren suvun päämiehen - veli, he ilmeisesti päätyivät luulemaan, että von Aminoffit suostuisivat maksamaan hyvät lunnaat saadakseen sukulaisensa takaisin. Tuota luuloa Katerinen vanhemmat pyrkivät pönkittämään, sillä muutenhan heidät olisi tapettu siihen paikkaan aivan samoin kuin palvelijaraukat. Katerinen sisällä oli pimeä tyhjyys, hän ei niin välittänyt, vaikka hänen kallonsa olisikin päätetty murskata. Hän oli liian järkyttynyt pelkäämään enää hiukkaakaan.

Lopulta aateliset köytettiin käsistään kiinni samaan naruun ja talutettiin ulos Tildan seuratessa heitä talikkien ympäröimänä ja inorokien pitäessä perää. Katerine ja hänen äitinsä itkivät estotta ja Katerinesta tuntui, ettei hän koskaan saisi mielestään sitä näkyä, kun inoroki hyökkäsi Hesterin kimppuun tai sen puoleen myöskään Lilianan anelevia silmiä. Hän tunsi olevansa vähän jopa pettynyt siitä, että hän ei ollutkaan kuollut, niin kuin oli valmistautunut. Kuolema olisi karkottanut ne hirvittävät kuvat hänen päästään. Mutta sentään kukaan ei ollut löytänyt Adalmiinaa. Katerinen täytyi toivoa, että joku muu löytäisi pienokaisen ennen pitkää eikä unipilleri ollut ollut liian voimakas. Hänen täytyi vain uskoa, että pienokainen oli kunnossa, sillä muuten hän ei saisi pienintäkään rauhaa.

Metsässä seurue pysähtyi. Pitkä talikki nosti jälleen huivin kasvoilleen, mikä ei ollut mitenkään mieltä rauhoittavaa Katerinelle, joka tiesi kasvojen peittämisen merkityksen. Talikki oli nyt valmis tappamaan. Mies heilautti kädellään merkin ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, jäljellä olevat inorokit kaatuivat maahan kuolleina ja talikkit pyyhkivät aseitaan, joista ei oikein tiennyt olivatko ne suuria veitsiä vai lyhyitä miekkoja, katsellen hirviöiden raatoja inhoavasti. Tilda näytti hermostuneelta talikkijohtajan tullessa hänen luokseen.

“Tässä sinun palkkiosi. Onko se mielestäsi sopiva hinta?” mies sanoi ojentaen nahkaisen pussin tytölle, joka aukaisi sen viipymättä. Pussi paljasti sisältään runsaasti kiiltäviä kolikkoja ja se näyttikin painavalta.

“Tämä on oikein hyvä. Tässähän on ihan liikaakin”, tyttö sanoi lumoutuneena ja rahojen näkeminen haihdutti pois kaiken sen katumuksen, jota hän oli kellarissa osoittanut.

“Sinusta se on siis täysin riittävä korvaus, kattaa kokonaan vaivasi?”

“Niinhän minä sanoin. Kiitos oikein paljon.”

Talikkit tiivistivät kehäänsä aavistuksen tytön ympärillä. “Ihminen, joka myy perheensä ja ystävänsä kourallisesta kiiltäviä metallipaloja, on sydämeltään käärme”, talikki sanoi saaden Tildan kasvot valahtamaan vakaviksi, “Petturuus on anteeksiantamatonta, pettäjä on arvoton. Läheistensä myyminen on synneistä synkin ja silmistäsi näen, pikku käärmeeni, että sinä olet myynyt sielusikin noista kolikoista. Maailmassa ei sinun kaltaisiasi ihmisiä tarvita.”

Puheen jälkeen talikki veti salamana vyöltään koristeellisen tikarin ja ennen kuin Tilda oli ehtinyt edes kiljaista, hän oli kuollut. Kuin mitään ei olisi tapahtunut mies nosti rahapussin maasta ja talikkit jäivät odottelemaan tovereitaan eri puolilta metsää. Kukaan palaavista talikkeista ei ollut nähnyt Kristiania. Katerine toivoi saman pätevän myös Samueliin.

Katerine ei voinut kuin tuijottaa sitä kohoumaa maassa, joka oli Tilda. Katerine ei yllätyksekseen tuntenut oikeastaan mitään petturin kuoltua arvaamattomasti - ilmeisesti tyttö ei ollut tarkoittanut aiheuttaa tällaista tuhoa, joten häntä olisi pitänyt sääliä, mutta toisaalta Katerine ei voinut vain antaa anteeksi tällaista kauheutta. Hän ei myöskään voinut olla miettimättä, olisiko Tilda voinut pelastaa itsensä osoittamalla, ettei edes pussillinen kultarahoja korvannut sitä kauheutta, jonka hän oli aiheuttanut läheisilleen, vai olivatko talikkit päättäneet tappaa hänet joka tapauksessa. Näin ei jäänyt ketään kertomaan, että seudulla oli tapahtunut muuta kuin inorokien hyökkäys. Talikkit saisivat etumatkaa ja ehtisivät piiloihinsa ennen kuin kukaan käsittäisi heidän juonensa. Talikkit olivat ilmeisen tyytymättömiä, kun eivät saaneet hakemaansa, eivätkä voineet jäädä pidemmäksi aikaa, sillä se olisi käynyt liian vaaralliseksi heille. Aamuhämärän heijastuessa jo taivaalle aatelisperhe nostettiin hevosten selkään ja joukko katosi metsään.

~ ~ ~

Niin Katerine oli pitkän ja epämukavan matkan jälkeen päätynyt vanhempiensa kanssa tähän pimeään vankilaansa. Hän ei tiennyt, toivoiko hän jonkun pelastuspartion tulevan vai ei. Toisaalta hän ei halunnut kuolla, ei enää kun oli kerran näin pitkälle selvinnyt, mutta kuka muukaan tulisi heitä hakemaan kuin Samuel. Pelastusoperaatio olisi todella vaarallinen, eikä Katerine halunnut, että hän ja hänen veljensä kuolisivat kumpikin. Hän ei kuitenkaan pääsisi vaikuttamaan asiaan mitenkään, joten ei auttanut kuin odottaa. Katerine ei tiennyt hiukkaakaan kauanko talikkit viitsisivät ruokkia heitä ja kuinka kauan hän ylipäänsä voisi odottaa. Hän oli saanut pintapuolisia naarmuja taistelussa eikä tuntenut oloaan erityisen hyväksi. Epätietoisuus tulevaisuudesta oli kaikkein pahinta, sillä Katerine ei tiennyt, kannattiko hänen ylipäänsä sinnitellä mahdollisimman kauan vai oliko se vain turhaa kärsimyksen pitkittämistä. Hän sulki silmänsä ja yritti saada unenpäästä kiinni. Nukkuminen saattaisi saada ajan kulumaan nopeammin.